Entä kun ei selviydy?

Juuttuminen sokkivaiheeseen – psyykkisen trauman kehittyminen

Sopeutumisprosessi voi juuttua sokkivaiheeseen, jolloin mieli ei oikeastaan pysty käsittelemään tapahtumaa. Kyseessä ovat kuitenkin yleensä sellaiset kokemukset, joilla väistämättä olisi jonkinlainen vaikutus psyykeen. Tällöin järkyttävä kokemus kapseloituu mieleen. Muodostuu psyykkinen trauma.

Kun ajatukset ja tunteet torjutaan pois mielestä, ne muodostavat käsittelemättömän möykyn, psyykkisen trauman. Toisinaan tämän möykyn olemassaolosta ollaan tietoisia, mutta sille ei voida tehdä mitään, toisinaan se pystytään torjumaan niin täydellisesti pois mielestä, että sen olemassaolosta ei olla tietoisia.

Psyykkiset traumat muokkaavat persoonallisuutta ja käsitystä itsestä ja ovat läsnä kaikissa ratkaisuissa ja valinnoissa näkymättöminä kahleina.

Psyykkisille traumoille on myös ominaista, että jossakin elämän vaiheessa ne vaativat tulla käsitellyiksi. Ne nousevat usein pintaan jonkin uuden järkyttävän kokemuksen yhteydessä, mutta mikä muu asia tahansa saattaa laukaista niiden tuottamia oireita. Psyykkiset traumat ovat altistavia ja laukaisevia tekijöitä monille psyykkisille ja somaattisille häiriöille.

Juuttuminen reaktiovaiheeseen

Jos reaktiot jatkuvat yhtä voimakkaina kuukausia järkyttävän kokemuksen jälkeen, kriisiprosessi on juuttunut reaktiovaiheeseen, tällöin kysymyksessä on posttraumaattinen stressihäiriö (PTSD).

Posttraumaattiselle stressihäiriölle ovat ominaisia mieleen tunkevat mieli- ja muistikuvat tapahtuneesta sekä voimakkaat tunteet ja oireet, jotka ovat samoja kuin järkyttävää tapahtumaa seuraavina päivinä. Järkyttävää tapahtumaa muistuttavien tilanteiden välttäminen on myös tyypillistä tälle häiriölle. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä puhutaan, jos oireet jatkuvat yli kuukauden järkyttävän tapahtuman jälkeen.

Posttraumaattinen stressihäiriö poikkeaa siis psyykkisestä traumasta niin, että siinä kriisiprosessi on lähtenyt käyntiin, mutta se on juuttunut kiinni reaktiovaiheeseen.

Juuttuminen syyttämiseen ja syyllisten etsimiseen

Kriisiprosessi voi juuttua myös syyttämiseen ja syyllisten etsimiseen. Tapahtunutta ei pystytä hyväksymään vaan taistellaan tätä totuutta vastaan. Ajatellaan, että kun saadaan joku vastuuseen tapahtuneesta, tapahtuma ikään kuin peruuntuu.

Ilmiön takana on kokemuksen epäoikeudenmukaisuus, jota ei pystytä ottamaan vastaan. Epäoikeudenmukaiseksi koettua asiaa yritetään ratkaista oikeusteitse. Nämä kuitenkin ovat kaksi aivan eri asiaa. Vaikka tapahtuma koetaan epäoikeudenmukaiseksi, rikosta ei välttämättä ole tapahtunut. Vaivalloinen ja raskas valituskierre johtaa vain jatkuviin pettymyksiin.

Itselleen oikeutta etsivät ihmiset kaipaisivat järkyttävää tapahtumaa seuraavina ensimmäisinä päivinä tahoa, joka ottaisi vastuun tapahtuneesta. Usein tapahtumat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että kukaan ei ole niistä vastuussa. Kukaan ei ole vastuussa esimerkiksi luonnononnettomuuksista. Kuitenkin tsunamissa menehtyneiden omaisten sopeutumisprosessia olisi edistänyt, jos jokin viranomainen olisi kantanut päävastuun esimerkiksi pelastustöistä tai tiedonkulun vaikeuksista ja ottanut vastaan kaiken arvostelun ja aggression. Vasta kun aggressio purkautuu, järkyttävän kokemuksen käsittely voi edetä muihin tunteisiin, kuten surun kokemiseen. Jos kukaan ei ota aggressiota vastaan, se jää elämään, ja prosessi ei enää etene.

Traumaattinen suru

Jos läheisen ihmisen kuolema on ollut hyvin tuskallinen, tai siihen liittyy paljon syyllisyydentuntoja, tai se on jostakin muusta syystä ollut kovin traumaattinen, seurauksena voi olla, että suruprosessi ei lähde käyntiin, vaan jää ikään kuin kiinni näihin traumatisoiviin tekijöihin. Tällöin on ensin pystyttävä käsittelemään nämä traumaattiset kokemukset, jotta tavoitettaisiin varsinainen suru.

Suruprosessiin kuuluu luopuminen, joka on joskus ylivoimaisen vaikeaa. Halutaan pitää kiinni menetetystä, josta on kuitenkin irtauduttava, jotta suruprosessi etenisi. Tämä on erityisen vaikeaa, jos lapsi tai nuori on kuollut. Ajatus siitä, että niin paljon elämää jäi elämättä, on tuskallinen ja siihen on vaikea tyytyä.

Alussa läheisen suru koskee. Ajan ja suruprosessin etenemisen myötä suru muuttuu tylpemmäksi eikä läheisen ihmisen muisteleminen enää tuota niin paljon tuskaa. Menetyksen sijasta mieleen nousee kiitollisuus yhteisistä hetkistä ja kokemuksista.

Pitkäkestoisempi avun tarve

Psyykkinen ensiapu ja kriisikokemuksen varhainen psykologinen läpikäynti ei aina riitä, vaan tarvitaan ammatillista pitkäkestoisempaa apua. Kriisi-istunnon tai istuntojen yksi tavoite on tunnistaa jatkoapua tarvitsevat ja ohjata heidät avun piiriin. Tällöin kysymykseen tulevat kriisi- ja traumaterapiat.

Viime vuosikymmeninä kriisien ja psyykkisten traumojen hoito on edistynyt valtavasti ja on kehitetty tehokkaita uusia hoitomuotoja. Uusissa traumanhoitomenetelmissä pystytään hoitamaan myös vuosien takaisia traumaattisia kokemuksia.

Milloin tulee hakeutua tai ohjata pitkäkestoisemman avun piiriin?

Hoidon tarpeen arviointi on aina mielenterveysalan asiantuntijoiden tehtävä, mutta silti monet pohtivat itsekseen, pitäisikö hakeutua hoitoon vai eikö. Ovatko kokemukseni sen laatuisia, että hoito on tarpeen? Tiedetään, että kynnys hakeutua hoitoon järkyttävien kokemusten jälkeen on aivan liian korkea. Vahvat tunteet ja reaktiot, joita tapahtuma herättää, eivät ole oire psyykkisestä häiriöstä tai sairaudesta. Yhteiskunnan tukemat psyykkiset hoitopalvelut edellyttävät kuitenkin psykiatrista diagnoosia ennen kuin voi saada apua. Tämä on selvästi este näiden hoitopalvelujen käytölle . Myöskään ihmiset, jotka tarvitsevat apua siksi, että heille on tapahtunut jotain järkyttävää, eivät koe itseään sairaiksi eivätkä halua itselleen psykiatrista diagnoosia.

Usein myös ajatellaan, että monille muillekin ihmisille on tapahtunut kauheita asioita ja hekin ovat siitä selvinneet. Varsinkin suuronnettomuuksien yhteydessä monet ajattelevat, että on paljon niitä, jotka ovat kokeneet vielä järkyttävämpiä kokemuksia kuin minä. "En halua viedä hoitopaikkaa heiltä."

Milloin sitten pitää ottaa yhteyttä asiantuntijaan? Tekijät, jotka tässä yhteydessä pitää ottaa huomioon, voidaan jakaa neljään ryhmään:

• suhtautuminen järkyttävään tapahtumaan
• suhtautuminen omaan itseen
• erilaiset muut oireet
• toimintakyky, elämän sujuminen ja puutteet sosiaalisessa tuessa.

Järkyttävillä tapahtumilla saattaa olla vaikutuksia myös käsitykseen omasta itsestä. Se saattaa tuottaa vääriä uskomuksia itsestä, ja tämä väärä minäkuva alkaa sitten toteuttaa itseään. Tällaiset tapahtumat usein saavat ihmisen ajattelemaan, että hän on heikko, huono, avuton tai paha eikä pysty vaikuttamaan siihen, mitä itselle tapahtuu. Kun tällainen kuva itsestä on syntynyt traumaattisen kokemuksen myötä, se ei useinkaan väisty ilman asiantuntevaa hoitoa. Tällaiset minäkuvan piirteet hakevat yleensä vahvistusta itselleen, koska jatkossa toimitaan niiden mukaisesti. Näin alun perin väärä uskomus muuttuu todeksi.

Kun pohditaan, pitäisikö järkyttävän tapahtuman uhrin ottaa yhteyttä asiantuntijaan, on arvioitava onko uhrin minäkuva muuttunut kielteiseen suuntaan. Ongelmana on, että usein nämä muutokset ovat tiedostamattomia. Avun tarve saattaa nousta esille myös toimintakyvyn puutteena tai elämän erilaisina vaikeuksina. Opiskelu ei suju, keskittyminen on vaikeaa ja tentit epäonnistuvat ponnisteluista huolimatta. Onnettomuuden uhri ei suoriudu tavanomaisista työtehtävistä viikkojenkaan päästä tapahtumasta. Hän väsyy, uupuu ja mikään ei kiinnosta.

Traumaattinen kokemus saattaa aiheuttaa myös sen, että samat vaikeudet alkavat toistua elämässä. Ongelmat ilmenevät usein ihmissuhteissa, joissa ihminen ajautuu toistuvasti samoihin tilanteisiin. Kun on päässyt eroon yhdestä väkivaltaisesta suhteesta, käy ilmi, että uusikin suhde on samalla lailla haavoittava. Psyykkinen trauma on kuin näkymätön kahle, joka pakottaa valitsemaan tai toimimaan tietyllä tavalla.

Myös monenlaiset muut oireet saattavat olla peräisin traumaattisista kokemuksista, vaikka ne ajan myötä ovatkin irronneet alkuperäisestä tilanteesta ja alkaneet ikään kuin elää omaa elämäänsä. Tällaisia oireita ovat usein paniikkioireet, erilaiset pelot, painajaisunet, masennus tai ahdistus.

Joskus ympärillä ei ole ihmisiä, joille pystyisi puhumaan kokemuksesta ja jotka pystyisivät jakamaan kokemuksen ja ymmärtämään uhria. Jos puhuminen ei ole mahdollista läheisten ihmisten kanssa, on turvauduttava ammattiauttajaan.

Millaista hoitoa traumaattisen kokemuksen uhri tarvitsee

Hoidon tarpeen suhteen on syytä erotella kaksi eri ryhmää. Yhden ryhmän muodostavat ne, jotka ovat olleet mukana järkyttävässä kokemuksessa ja loukkaantuneet siinä myös fyysisesti tai tässä suhteessa selvinneet säikähdyksellä. Tähän ryhmään kuuluvat myös silminnäkijät. Trauman suoraan kokeneet ihmiset hyötyvät traumaterapioista, joissa puheen lisäksi käytetään tekniikoita, joilla tavoitetaan myös ruumiin tuntemukset. Eräs tällainen tekniikka on EMDR (Eye Movement Desensitisation and Reprocessing).

Toiseen ryhmään kuuluvat henkilöt, jotka menettävät äkillisesti heille läheisen ihmisen. He itse eivät ole olleet mukana kokemassa traumaattista tapahtumaa, mutta menetyksen ja surun käsittelystä terapiassa voi olla apua. Jos menetykseen liittyy jotakin hyvin traumaattista, on ensin pyrittävä hoitamaan nämä psyykkisesti haavoittavat kokemukset, mihin tarvitaan taas traumojen hoitoon kehitettyjä erityismenetelmiä.

Kriisi- ja traumaterapioilla pyritään purkamaan kokemukseen säiliöitynyttä ahdistusta, edistämään kokemuksen sisällyttämistä omaan persoonallisuuteen ja korjaamaan kokemuksen tuottamia kielteisiä minäkuvaan liittyviä uskomuksia. Traumojen purkaminen vapauttaa energiaa ja lisää elämäniloa. Se, mikä aikaisemmin on tuntunut itselle täysin mahdottomalta, alkaa tuntua mahdolliselta ja ulottuvissa olevalta. Trauman läpikäyminen tapahtuu yksilöllisesti.

Terapiassa pitää pystyä luottamaan terapeuttiin, jonka on siedettävä tuskaa, kauhua ja muita voimakkaita tunteita. Traumoista vapautuminen ja toipuminen on kuitenkin mahdollista, ja kun se tapahtuu, ihminen huomaa olevansa vahvempi kuin ennen.