Lasten ja nuorten psyykkiset ja fyysiset reaktiot
Lapsi tai nuori voi olla mukana jakamassa järkyttävää tapahtumaa joko sen kohteena tai sivusta seuraavana tarkkailijana. Läheisen henkilön järkyttävä kokemus tai kriisitilanne koskettaa usein myös lasta tai nuorta. Lapsen psyykkinen reaktio riippuu onnettomuuden laadusta, lapsen iästä ja kehitystasosta, aikaisemmasta elämänkokemuksesta ja ympäristön reaktioista.
Turvallisissa olosuhteissa elänyt, tasapainoinen lapsi tai nuori selviää yleensä vakavastakin onnettomuudesta saamatta psyykkisiä vaurioita. Ympäristön tukea tapahtumien ymmärtämiseen tarvitaan kuitenkin sitä enemmän, mitä nuorempi lapsi on tai mitä vakavampi tapahtuma on ollut. Joskus lapset joutuvat kohtaamaan samanaikaisesti useitakin järkyttäviä kokemuksia: he saattavat esimerkiksi menettää onnettomuudessa vanhempansa ja kotinsa ja saada lisäksi ruumiillisia vammoja.
Pienen lapsen aivot eivät ole riittävästi kehittyneet, jotta lapsi voisi jäsentää kriisikokemuksensa. Toisaalta taas se, että vauvaikäisiltä ja pikkulapsilta puuttuu kyky hahmottaa ympäristön tapahtumia, suojaa heitä onnettomuuksien järkyttäviltä seurauksilta niin kauan kuin perusturvallisuus eli tutun aikuisen läheisyys on taattu. Pienelle lapselle on toisinaan haitallisempaa joutua eroon läheisestä aikuisesta kuin olla mukana järkyttävässä tapahtumassa. Merkittävän aikuisen käyttäytymisen muuttuminen – esimerkiksi onnettomuuden aiheuttama järkytys, ahdistus ja syvä suru – saattaa myös olla lapselle hämmentävä kokemus siitäkin huolimatta, että edellä mainitut tunteet ovat normaaleja ilmiöitä.
Lasten reaktiot onnettomuustilanteissa ovat usein sidoksissa vanhempien tai muiden huoltajien reaktioihin. Jos aikuiset pysyvät onnettomuustilanteissa rauhallisina ja johdonmukaisina, lapsi voi kokea olevansa turvassa. Kouluikäiset lapset kykenevät itsekin rauhoittamaan itseään ja keksimään selviytymisstrategioita. Esimerkiksi mielikuvat turvallisista aikuisista ja heidän antamistaan ohjeista voivat auttaa selviämään vaarallisesta tilanteesta.
Pieni lapsi tekee paljon aistihavaintoja, mutta pystyy jakamaan niitä ympäristönsä ihmisten kanssa vasta puhumaan opittuaan. Jo 2–3-vuotiaat lapset voivat kuitenkin sopivasti autettuina pystyä kuvaamaan esimerkiksi leikin avulla järkyttäviä kokemuksiaan. Vaikka tapahtumien kulku voikin olla lapselle epäselvä, hän osaa tuoda esille tärkeitä yksityiskohtia.
Teini-ikäiset osaavat yleensä kuvata melko luotettavasti tapahtumien kulkua, koska ajantaju vakiintuu yleensä 12. ikävuoden jälkeen.
Lapsi – ja joskus aikuinenkin – turvautuu toisinaan järkyttävässä tilanteessa dissosiaatioon, ylivoimaiselta tuntuvan tilanteen sulkemiseen tietoisen tajunnan ulkopuolelle. Lapsi saattaa esimerkiksi nukahtaa ja välttää näin kokemasta epämiellyttävää tilannetta. Dissosiaatio voi tulla esille myös tunnereaktioiden latistumisena ja vaikeutena muistaa järkyttävää kokemusta.
"6-vuotias poika nukkui auto-onnettomuudessa kuolleen isänsä hautajaisissa, eikä muistanut tilaisuudesta mitään. Jälkeenpäin pojan autoleikkiin ilmestyi kuitenkin ruumisauto, joka joutui kolariin hautausmaalle ajaessaan."
Kriisitilanteen seurauksena erittyvät stressihormonit vaikuttavat erityisen voimakkaasti lapsen aivoihin. Yksittäinen pelottava tapahtuma ei välttämättä jätä jälkiä, mutta toistuva tai pitkäaikainen altistuminen stressihormoneille saattaa aiheuttaa pysyviä muutoksia lapsen aivorakenteissa. Esimerkiksi väkivaltatilanne herättää lapsissa ja nuorissa yleensä välitöntä kauhua ja ahdistusta, mutta saa usein toistuessaan aikaan ulkonaisesti välinpitämättömyydeltä tai jähmettymiseltä vaikuttavan tilan, joka suojaa epämiellyttävältä todellisuudelta.