Perheen ja lapsen suru
Perheen tunneilmapiiri vaikuttaa suuresti lapsen ja nuoren toipumiseen järkyttävästä tapahtumasta. Jos perheet toimivat normaalissa elämässä johdonmukaisesti ja tapahtumia ennakoivasti ja ottavat huomioon lasten erityistarpeet, lapset pysyvät useimmiten rauhallisina vaikeissakin tilanteissa. Toisaalta on perheitä, jotka toimivat tavallisissakin tilanteissa melko epäjohdonmukaisesti, lapsia huomioimatta. Tällöin lapsille on saattanut syntyä käsitys, että heidän on selvittävä ilman aikuisen tukea vaativissakin tilanteissa, joissa lapsi tarvitsisi oikeastaan aikuisen apua.
Mikäli aikuiset salailevat asioita onnettomuuden jälkeen tai antavat valheellisia tietoja pyrkiessään säästämään lasta järkytyksiltä, lapsi saattaa muodostaa mielikuvia, jotka eivät vastaa todellisuutta. Yleensä lapset tietävät tapahtumista enemmän kuin aikuiset uskovat, mutta ymmärtävät puutteellisesti niiden taustoja ja seuraamuksia. Siksi on tärkeää kertoa tapahtumista lapsille heidän ikätasonsa mukaan ja antaa heille mahdollisuus kysyä.
Järkyttävästä tapahtumasta toipumiselle on ratkaisevaa, millaisia yksilön tai perheen menetykset ovat olleet ja millaisia perheen ihmissuhteet ovat olleet ennen onnettomuutta. Toisinaan onnettomuudet saavat riitaisatkin suvun jäsenet yhdistämään voimansa ja löytämään uudestaan kauan sitten kadonneen yhteytensä. Toisaalta taas menetykset saavat aikaan katkeruutta ja lisäävät tunnetta kohtalon epäoikeudenmukaisuudesta. Perintö- ja huoltajuusriidat ovat tavallisia suurten onnettomuuksien jälkeen. Lapsille tällaiset tilanteet ovat usein hämmentäviä, varsinkin jos aikaisemmin hyvin toimineet ihmissuhteet katkeavat aikuisten riitaisuuksien seurauksena.
Menetys ja suru lapsen ja nuoren elämässä
Lasten kokemaa surua on usein vähätelty, koska kaikki lapset eivät aina näytä reagoivan ulkonaisesti näkyvin oirein suureenkaan menetykseen. Aikuisten voi olla vaikeaa nähdä ja kuulla lapsen surun hienovaraisia merkkejä. Tunnistamisen esteenä voi olla myös se, että lapsen surun kohtaaminen on aikuiselle kipeä kokemus. Aikuiset kieltävät toisinaan omat tunteensa, eivätkä siksi pysty näkemään niitä lapsissakaan.
Esimerkiksi avioeroon liittyvä syyllisyys ja katkeruus estää vanhempia joskus näkemästä, että toisen vanhemman menetys aiheuttaa lapsessa surua ja ikävää. Lapsi saattaa murehtia myös eroa ystävistä ja tutusta koulusta.
Lapsen kyky säilyttää mielikuva poissaolevasta ihmisestä ja saada lohtua tästä mielikuvasta kehittyy yleensä 2–3 vuoden iässä. Lasten käsitys lopullisesta menetyksestä, kuolemasta, vaihtelee eri ikäkausina. Kuoleman peruuttamattomuus selviää lapsille 6.–10. ikävuoden välillä. Nuoremmat lapset ajattelevat kuolleen henkilön voivan palata takaisin tai jatkavan elämäänsä jossakin muodossa. Tästä ajatusrakennelmasta kertoo lapsen kysymys: "Miksi isä lähti sinne taivaan kotiin? Tuoko se minulle jotakin, kun se tulee takaisin?"
Lapsi saattaa reagoida ilmoitukseen läheisen kuolemasta näennäisen välinpitämättömästi: "Saanko mennä leikkimään?" Kysymyksessä ei kuitenkaan olen piittaamattomuus, vaan lapsen halu väistää ylivoimaiselta tuntuvaa tilannetta ja palata tuttuun leikkiin. Leikki onkin usein lapsen tapa kertoa itseään askarruttavista asioista.
Koska pienen lapsen maailma on minäkeskeinen, lapsi saattaa ajatella läheisen ihmisen poistuneen maailmasta lapsesta johtuvista syistä. Isä tai äiti on voinut kuolla lapsen mielestä siksi, että lapsi ei ole täyttänyt vanhemman odotuksia. Lapsi saattaa olla myös vihainen kuolleelle ja eloon jääneillekin läheisille. Lapsen tuska voi purkautua kiukkuna ja raivona, mikä saattaa olla läheiselle hämmentävä kokemus.
Perheen uskonnolliset ja elämänkatsomukselliset näkemykset vaikuttavat luonnollisesti lastenkin kuoleman käsityksiin. Läheisen ihmisen kuoleman jälkeen lasten käyttäytyminen saattaa muuttua ainakin joksikin aikaa. Aikaisemmin äitiä vastustanut poika saattaa muuttua "kiltiksi" isän kuoleman jälkeen – onhan äiti ainoa elossa oleva tärkeä aikuinen, joka on syytä pitää hyvällä mielellä. Toiset lapset taas ovat ärtyneitä ja haluttomia eivätkä halua ottaa vastaan lohtua. Yksinäisyyteen vetäytyminen on tavallinen reaktio varsinkin nuorilla. Tärkeätä on, että ympärillä elävät aikuiset sallivat lapsen tai nuoren kaikkien tunnereaktioiden tulla esiin.
Surureaktiot ja kulttuuriset erot
Monien ulkomaalaistaustaisten henkilöiden reaktiot järkyttävissä tilanteissa saattavat poiketa melko hillitystä suomalaisesta käyttäytymisestä. Äänekäs itkeminen ja huutaminen on monissa kulttuureissa sovelias surun ja järkytyksen merkki varsinkin kuolemantapauksen kohdatessa perhettä. On olemassa myös kulttuureja, joissa omien tunteiden, varsinkin vihan ja kauhun tunteiden osoittaminen on sopimatonta mieltä kiihdyttävissäkin tilanteissa. Tämä ei silti tarkoita, että tunne-elämä olisi latteaa, tunteiden ilmaisemisen muodot ovat vain erilaisia. Tällaisissa kulttuureissa tehdään yleensä selkeä ero yksityisen ja julkisen elämän välille.
Maassamme asuu nykyisin kymmeniä tuhansia ulkomaalaistaustaisia perheitä, jotka ovat aikaisemmin eläneet ahdistavissa ja epävakaissa olosuhteissa ja kokeneet järkyttäviä tapahtumia. Tämä on syytä ottaa huomioon apua suunniteltaessa. Epävarmuus tulevaisuudesta aktivoi aikaisempien järkyttävien tapahtumien aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Taustansa vuoksi perheet saattavat käyttäytyä poikkeuksellisen ahdistuneesti ulkopuolisia auttajia kohtaan. Perheen ja suvun merkitys on monissa kulttuureissa tärkeä. Sukulaisten ja muiden läheisten läsnäolo on siksi ehdottoman tärkeää vakavissa tilanteissa.
Esimerkiksi kuolemantapausten jälkeiset yhteydenotot viranomaisiin ja vakuutusyhtiöihin sekä hautajaiset ja perunkirjoitukset saattavat olla ylivoimaisen vaikeita hoitaa varsinkin ulkomaalaistaustaisille henkilöille.