Suuronnettomuudet

Kriisiprosessin erityispiirteet

Kriisityö on paljon esillä kaikissa tiedotusvälineissä suuronnettomuuksien yhteydessä. Siitä voi helposti saada kuvan, että vain suuronnettomuuksien uhrit saavat kriisiapua tai että kriisiavun merkitys suuronnettomuuksissa olisi erityisen suuri. Kuitenkin suuronnettomuuksissa annettu kriisiapu on määrältään vähäistä verrattuna arkielämän onnettomuuksissa annettuun apuun.

Toinen harhakäsitys on, että suuronnettomuuden uhrien kriisiapu olisi jollakin tavalla erilaista kuin muissa arkipäivän onnettomuuksissa. Perustoimintatavat ja auttamisen menetelmät ovat kuitenkin täysin samat kummassakin tapauksessa. Suuronnettomuuksissa on vain enemmän työtä tehtävänä.

Koska kriisiapua tarvitsevia on kerralla paljon, suuronnettomuustilanteisiin liittyy tiettyjä uusia haasteita.

Yksittäiselle ihmiselle suuronnettomuus on lähes samanlainen kokemus kuin pienempi onnettomuus, joka koskettaa vain häntä ja hänen lähimmäisiään. Suuronnettomuuskokemus käynnistää suurimmalta osin samanlaisen psyykkisen sopeutumisprosessin, kuin muissakin järkyttävissä tapahtumissa. Se, että uhreja on paljon, aiheuttaa kuitenkin joitakin erityispiirteitä tähän kriisiprosessiin.

Ensimmäinen tieto suuronnettomuudesta tulee uhrien omaisille tavallisesti tiedotusvälineiden kautta. Nopeasti välittyvä uutinen kertoo, että onnettomuus on tapahtunut ja että onnettomuus on todennäköisesti vaatinut useita kuolonuhreja ja loukkaantuneita. Tämä uutinen aiheuttaa monissa kodeissa ja ihmisissä hälytystilanteen. Läheinen ihminen on matkalla juuri tuolla seudulla. Ei kai tämä onnettomuus koske häntä tai heitä? Tästä alkaa tietojen hankkimisen vaihe.

Vähitellen tiedot uhreista täsmentyvät ja omaiset alkavat saada virallista tietoa läheistensä kohtalosta. Ensin tulee tieto heistä, jotka ovat olleet mukana ja selvinneet säikähdyksellä tai loukkaantuneet lievästi, sitten vaikeammin loukkaantuneista ja viimeiseksi tieto kuolleista. Eli mitä kauemmin joutuu olemaan epätietoisuudessa, sitä suuremmaksi hätä kasvaa, koska aavistetaan, että omaiselle on käynyt pahasti.

Suuronnettomuuksissa tiedotusvälineillä on tärkeä merkitys tiedon välittämisessä myös lähiomaisille. Monet saavat ensimmäiset tiedot tapahtuneesta tiedotusvälineistä. Siksi median vastuu nimenomaan suuronnettomuuksissa on erityisen suuri.

Tiedon saannin viiveestä on seurauksena se, että sokkivaihe jatkuu pitempään. Psykologinen sopeutumisprosessi ei pääse alkamaan, kun ei tiedetä mitä on tapahtunut. Suuronnettomuuksissa omaiset joutuvat usein matkustamaan toiselle paikkakunnalle. Tämä aiheuttaa stressitilanteen, joka myös estää kriisiprosessin etenemistä. Suuronnettomuuksissa usein stressi- ja uhkatilanne jatkuu pitempään kuin pienemmissä onnettomuuksissa ja tästäkin syystä sokkivaihe kestää kauemmin.

Suuronnettomuuden jälkeen tiedotusvälineet ovat täynnä onnettomuuteen liittyviä uutisia. Onnettomuus on myös ihmisten mielessä ja puheissa. Kaikki tämä pitkittää kriisiprosessia ja sen eri vaiheita, varsinkin sokki- ja reaktiovaihetta. Suuronnettomuuden uhrien siirtyminen työstämis- ja käsittelyvaiheeseen saattaa tapahtua vasta 2–3 viikon kuluttua, kun se muissa järkyttävissä tilanteissa tapahtuu yleensä viikon sisällä tapahtumasta.

Kriisiauttamisen erityispiirteet

Suuronnettomuuksiin liittyvän kriisiauttamisen selvin erityispiirre on sokkivaiheen avun eli psyykkisen ensiavun korostuminen. Tämä johtuu osittain siitä, että suuronnettomuuksissa sokkivaihe pitkittyy, jolloin avun tarve ehtii tulla selvästi esille. Toisaalta uhreja on paljon ja paine psyykkisten auttamisjärjestelmien luomiseen kasvaa.

Järjestöjen, kuten Punaisen Ristin ja Suomen Mielenterveysseuran sekä Vapaaehtoisen pelastuspalvelun ja sitä kautta myös vapaaehtoisten panos kasvaa, kun sokkivaiheen avunantajia on saatava kokoon paljon ja nopeasti.

Tiedonsaannin viiveet ja uutisten omaisissa ja muissakin ihmisissä tuottama hätä edellyttävät nopean tiedonsaanti- ja tukijärjestelmän luomista. Vaikka internetin merkitys onkin kasvanut, keskeinen palvelumuoto on edelleenkin puhelinpalvelu. Tiedonvälitykseen keskittyvä järjestelmä on viranomaisten organisoima. Se tarjoaa virallista tietoa ja sen kautta tulee voida tavoittaa keskeiset toiminnasta vastaavat viranomaiset. M/s Estonian haaksirikon yhteydessä tästä tehtävästä vastasi Turun poliisilaitos, Jyväskylän junaonnettomuuden yhteydessä Keski-Suomen Keskussairaala, Myyrmannin räjähdysonnettomuuden yhteydessä Vantaan kriisikeskus ja Töölön sairaala sekä tsunamin yhteydessä ulkoministeriö.

Suuronnettomuuksien yhteydessä myös järjestöt voivat avata tai tehostaa auttavia päivystyspuhelimia. Päivystävä puhelin toimii yleensä 2–3 päivää tapahtuman jälkeen. Toiminnasta tiedotetaan laajasti tiedotusvälineissä.

Puhelinpalvelujärjestelmän tavoitteena on ihmisten psyykkinen tukeminen onnettomuuden jälkeisten ensimmäisten tuntien ja päivien aikana. Puhelinpalvelujärjestelmän tulisi olla sellainen, että sen avulla pystytään arvioimaan soittajan avun tarve ja järjestämään apua tarvittaessa.

Toinen järjestelmällisesti käytetty toimintamuoto suuronnettomuuksissa on kirjallisen aineiston tuottaminen ja jakaminen.

Jos onnettomuuden uhreja on paljon paikan päällä, on tarpeen perustaa kriisikeskus palvelemaan onnettomuuden uhreja ja heidän omaisiaan. Kriisikeskuksen toimintaperiaatteena on antaa keskukseen hakeutuville psyykkistä ensiapua, jota antavat useimmiten ammattiauttajat yhdessä vapaaehtoisten auttajien kanssa.

Suuronnettomuuksien yhteydessä ei aina tarvitse avata kriisikeskusta, koska käytäntönä on kehottaa omaisia pysymään kotona eikä matkustamaan onnettomuuspaikalle. Heitä myös neuvotaan käyttämään kotipaikkakuntansa kriisipalveluita. Tämä onkin mahdollista, koska Suomessa on melko kattava terveyskeskusten kriisiryhmien verkosto. Kun kriisiryhmä saa tiedon uhreista omalla paikkakunnallaan, ryhmän toiminta käynnistyy. Tästä syystä keskeinen kriisityön muoto suuronnettomuuksissa on kerätä tiedot henkilöistä, joita onnettomuus koskettaa ja heidän kotipaikkakunnistaan ja välittää nämä tiedot kotipaikkakunnan kriisiryhmälle. Tämä ryhmä ottaa sitten vastuun kriisiavun tarjoamisesta oman paikkakunnan uhreille. Esimerkiksi Jyväskylän junaonnettomuuden jälkeen noin kolmekymmentä kriisiryhmää ryhtyi toimintaan omilla paikkakunnillaan auttaakseen onnettomuuden uhreja.

Suuronnettomuudet ja media

Medialla on keskeinen rooli tiedon välittämisessä suuronnettomuuksissa. Median pyrkimyksenä on myös tutkia onnettomuuksien taustoja ja löytää niille kasvoja. Niinpä toimittajat etsivät uhrien joukosta haastateltavia heti onnettomuuden tapahduttua tai kun on saatu tieto esimerkiksi läheisen kuolemasta. Tässä tilanteessa uhreilla on yleensä suuri tarve puhua. He haluavat purkaa heitä kohdannutta kauheutta toimittajille. Myöhemmin uhrit saattavat katua kuitenkin syvästi antamiaan haastatteluja ja esillä olemistaan.

Onnettomuuden uhreja tulisikin suojata toimittajilta ja valokuvaajilta onnettomuuden jälkeen. Tämä on kuitenkin mahdoton tehtävä, koska tiedotusvälineiden edustajat yleensä tavoittavat omaiset ennen kriisityöntekijöitä. Julkisuuteen tulemisen tulee olla harkittu ja tietoinen teko, josta on päätettävä sellaisessa psyykkisessä tilassa, että ratkaisusta pystyy vastaamaan myös myöhemmin.

Ensimmäisinä päivinä suuronnettomuuden jälkeen tiedotusvälineet ovat täynnä onnettomuusuutisia. Olennaista on, että tiedotusvälineet käyttävät ammatti-ihmisiä tiedon jakamiseen esimerkiksi uhrien auttamisesta. Televisiossa toistetaan jatkuvasti samoja tietoja ja näytetään samoja kuvia. Onnettomuus tuntuu täyttävän koko maailman. Tällaisissa tilanteissa on syytä rajoittaa erityisesti lasten television katsomista, koska tietotulva tuottaa lapsille turvattomuutta. Lasten olisikin nähtävä ja kuultava tv-uutisia rajoitetusti ja silloinkin vain aikuisten seurassa.