Miten stressi kehittyy fysiologisesti?
Amerikkalaista psykologia Walter Cannonia on pidetty stressi-ilmiön keksijänä ja stressitutkimuksen pioneerina. Jo vuonna 1915 hän kehitti stressi-käsitteen kuvaamaan elimistön aktivoitumisen ja tunteiden välistä yhteyttä kuormittavissa olosuhteissa (Quick & Spielberger 1994). Cannon (1932) kuvasi koetun stressin aiheutuvan ympäristön vaatimuksista, jotka häiritsevät yksilön luonnollista tasapainoa. Hänen mukaansa stressi on selviytymisreaktio, joka käynnistyy ympäristön aiheuttaessa yksilölle jonkinlaista painetta. Paine taas syntyy tarpeesta taistella jonkun asian puolesta tai paeta sitä. Klassisen esimerkin mukaan alkukantainen ihminen saattoi kohdata villipedon, jota vastaan hänen piti hengissä selviytyäkseen taistella tai jota hänen piti paeta. Tällöin yksilön elimistön aktivoituminen tarjosi mahdollisuuden onnistua tehtävässä. Elimistön aktivoituminen aiheutti koetun stressin.
Hans Selye oli unkarilainen endokrinologi, jota pidetään biologisen stressitutkimuksen isänä. Selyen (1956) mukaan stressi on kehon epäspesifi sopeutumisprosessi. Hän kutsui stressiksi sitä osuutta elimistön reagoinnissa, joka on yhteistä voimakkaiden vaateiden, haasteiden tai altisteiden kohdalla.
Mikä tahansa riittävän voimakas vaade käynnistää stressin, joka oli Selyen mukaan aina samanlainen prosessi. Selye nimesi tämän prosessin yleiseksi adaptaatiosyndroomaksi (general adaption syndrome, GAS), jossa on kolme vaihetta:
- hälytys, jolloin elimistön voimavarat mobilisoituvat
- vastustus, jolloin pyritään voimavarojen avulla vastaamaan vaateeseen
- uupumus, johon päädytään, mikäli vastustusvaihe ei onnistu ja voimavarat loppuvat.
Myöhemmin on osoitettu, että Selyen malli pätee äärimmäisissä stressitilanteissa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi väkivallan uhriksi joutuminen ja työelämässä työstä irtisanominen. Suurin osa ihmisen kuormituksista on kuitenkin lieviä mutta pitkäkestoisia. Niiden johdosta käynnistyvä stressi ei ole automaattinen reaktio, vaan stressin käynnistymiseen vaikuttaa yksilön tulkinta tilanteen merkityksellisyydestä ja käytössä olevista selviytymiskeinoista.
Amerikkalainen neuroendokrinologi Bruce McEwen (1998) toi stressi-käsitteeseen kokonaisvaltaisen näkemyksen siitä, että elimistön toiminnot muuttuvat kuormituksen takia. Hän kuvasi kehon muuttumista allostaasi-käsitteen avulla. Kun elimistön tasapainoa (homeostaasi) ei pystytä ylläpitämään tai palauttamaan, keho mukautuu tilanteeseen muuttamalla toimintaansa (allostaasi).
McEwen määritteli jatkuvan mukautumisen ja muuttumisen haitalliset vaikutukset elimistössä allostaattiseksi taakaksi (allostatic load). Allostaattista taakkaa syntyy esimerkiksi silloin, kun
- kuormitus on hyvin voimakasta
- kuormitus toistuu usein
- elimistö ei pysty palautumaan kuormituksesta tai
- elimistö herkistyy kuormitukselle ja reagoi jatkossa yliherkästi.
Stressitilaa voidaan arvioida elimistön toiminnan eri tasoilla fysiologisten osoittimien avulla (kuva «»1). Monet stressin fyysiset oireet liittyvät autonomisen hermoston aktivoitumiseen:
- sydämen lyöntitiheys nousee
- verenpaine kohoaa tai heilahtelee voimakkaasti
- esiintyy hikoilua
- hengitys kiihtyy ja
- vatsaoireet ja päänsärky ovat tavallisia.
Hormonaalisiin muutoksiin liittyy
- mielialan vaihtelua
- unihäiriöitä
- lisääntynyttä tulehdusherkkyyttä ja
- aineenvaihdunnan muutoksia, jotka pitkään jatkuessaan voivat altistaa sairauksille tai myötävaikuttaa niiden kehittymiseen.
Sairastumiseen vaikuttavat stressin lisäksi perimä ja muut ympäristöolosuhteet.
