Miten lapsuuden ympäristö vaikuttaa stressinsietokykyyn?
On sanottu, että varhaislapsuudessa ihminen oppii ne asiat, joita hän tarvitsee loppuelämänsä aikana (Winnicott 1965). Ensimmäisten elinvuosiensa aikana ihminen kiintyy tärkeisiin ihmisiin, mikä puolestaan muodostaa perustan myöhemmälle kyvylle rakastaa, tuntea ja toimia vastavuoroisesti muiden kanssa (Bowlby 1974, 1995).
Nykyään tiedetään, että ihminen voi elämänsä aikana muuttua ja että hän ei ole peruuttamattomasti varhaislapsuuden kokemustensa armoilla. Silti esitetyissä väitteissä piilee totuuden siemen. Koska lähes kaikki ihmisen toiminta on jollain tavalla sosiaalista eikä kukaan ihminen elä maailmassa yksin, vuorovaikutuskyvyllä on keskeinen merkitys hyvinvoinnin ja stressinsiedon kannalta. Kykymme säädellä tunteitamme ja toimia myönteisten sisäisten vuorovaikutusmallien varassa antavat pohjan, jonka avulla kohtaamme elämän haasteet ja pystymme tukeutumaan tarvitessamme muihin ihmisiin. Lapsuudessa ihmissuhteista opitut mallit kantautuvat siis ihmisen mukana läpi elämän ja näkyvät hänen tavassaan toimia stressaavissa tilanteissa.
Stressaantuneesta poikasesta stressaantunut aikuinen
Alun perin ympäristön merkitystä stressin syntymisessä tutkittiin eläinkokeilla (Manuck ym. 1995, McEwen & Stellar 1993, Meany 2001). Niistä saatu keskeinen tulos oli, että stressaantuneista rotan ja apinan poikasista kasvaa stressaantuneita rottia ja apinoita.
Eläinkokeista alkanut tutkimusperinne on osoittanut varhaisten kokemusten olevan tärkeitä myös ihmisen stressinsietokyvylle. Varhaiset stressikokemukset voivat heikentää yksilön stressinsietokykyä hänen vanhetessaan. Suuri määrä stressialtistusta varhain elämässä voi johtaa siihen, että yksilö on heikosti varustautunut kohtaamaan elämän varrella vastaantulevia haasteita (Gunnar ym. 2006, Heim ym. 2008, McEwen 1999).
Stressiympäristö heikentää sopeutumista
Lapsuuden stressiympäristö on laaja käsite, jota voidaan lähestyä monelta suunnalta. Erään määritelmän mukaan lapsuuden riskiympäristöä leimaavat perheen välinpitämättömyys, kylmä tunne-ilmapiiri, runsaat ristiriidat ja ennakoimattomuus (Repetti ym. 2002). Ympäristön stressaavuutta lisäävät vanhempien mielenterveysongelmat, päihteiden käyttö ja taloudelliset vaikeudet. Tällaisessa ympäristössä lapsen on vaikea tuntea olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi ja vanhempien pahoinvointi heijastuu lapseen (Solantaus ym. 2004). Lapsi joutuu kehittämään suojakeinoja stressiä vastaan. Nämä suojakeinot ovat pitkällä aikavälillä usein sopeutumista heikentäviä. Niihin liittyy häiriökäyttäytymistä ja itsetunnon ongelmia, jotka ajan kuluessa lisäävät riskiä erilaisille mielenterveyden ongelmille (Caspi ym. 1987, Clark ym. 2007, Elovainio ym. 2004, Katainen ym. 1999, Kendler ym. 2002 & 2006, Sourander ym. 2005).
Perheen ei tarvitse olla ongelmaperhe täyttääkseen stressaavuuden kriteerit. Stressaavia ympäristöjä voi löytyä aivan tavallisista, työssäkäyvistä perheistä. Pitkään kestäessään leudompikin stressiympäristö voi aiheuttaa lapselle pahoinvointia ja mielenterveysongelmia (Clark ym. 2007, Gilman ym. 2003, Katainen ym. 1999, Kendler ym. 2002 & 2006, Korkeila ym. 2010, Repetti ym. 2002). Hyvinvoinnin kannalta keskeistä eivät ole yksittäiset tapahtumat vaan vuosikausien varrella kasaantuneet kokemukset ja toistuvat vuorovaikutustilanteet, jotka vaikuttavat kielteisesti terveyteen ja aivojen kehitykseen.