Miten stressi liittyy liikuntaelinten kiputiloihin?
Tuki- ja liikuntaelinten kiputilat ovat laaja joukko sairauksia ja oireita, jotka aiheuttavat kipua tai toimintahäiriöitä lihaksissa ja jänteissä sekä nivelissä ja niitä tukevissa rakenteissa. Suuri osa tällaisista vaivoista liittyy ikääntymiseen eikä vaivojen syyksi aina voida osoittaa selvää sairautta.
Työikäisten vaivoille on ominaista aaltoileva kulku: vaiva voi haitata jossakin elämän vaiheessa jopa kuukausien ajan ja sitten vähitellen hävitä ilman erityistä hoitoa. Vanhemmalla iällä korostuvat rappeutumiseen liittyvät muutokset, jotka pitkälle edenneenä ovat kroonisempia.
Tuki- ja liikuntaelinten kiputilojen riskitekijät
Tuki- ja liikuntaelimistön kiputiloista yleisimpiä ovat niskan, ala-selän, olkapään ja polven vaivat (Miranda 2002, Kaila-Kangas ym. 2007). Vaivojen riskitekijänä on keskeistä suuri mekaaninen kuormitus, joka on tutkimuksissa liittynyt esimerkiksi yleisesti raskaaseen ruumiilliseen työhön, hankaliin työasentoihin, runsaaseen lihasvoiman käyttöön tai pitkään jatkuneeseen staattiseen lihasjännitykseen.
Epäterveelliset elintavat kuten tupakointi, ylipaino ja liikunnan puute lisäävät vaivojen riskiä (da Costa & Vieira 2010). Lisäksi osa väestöstä on perimänsä kautta altis tulehduksellisille reumasairauksille (mm. nivelreuma) ja osalla on taipumusta monen eri kehon osan kipuiluun (ns. fibromyalgia). Jälkimmäisen ilmiön tarkka syy on tuntematon, mutta psyykkisellä stressillä arvellaan olevan merkitystä oireiden kehittymiselle.
Stressin ja liikuntaelinten kipujen vuorovaikutus
Stressi voi vaikuttaa selän ja niska-hartiaseudun kuormittumiseen lisääntyneen lihasjännityksen välityksellä. Lihakset jännittyvät stressin seurauksena ja rentoutuvat stressitilan poistuttua, jos jännitys ei ole jatkunut liian pitkään. Autonomisen hermoston aktivaatio stressitilanteessa supistaa lihaksiin meneviä verisuonia, jolloin lihasten verenkierto häiriintyy ja niihin kertyneiden haitallisten aineenvaihdunnan kuona-aineiden poistuminen häiriintyy.
Mekaaniseen kuormitukseen voi liittyä myös paikallinen tulehdusreaktio, jossa vapautuvat kemikaalit sekä turvotukseen liittyvä mekaaninen paine ärsyttävät kipua aistivia hermopäätteitä. Fyysiseen kuormitukseen liittyvien vaivojen taustalla voi siis olla vähäinen, jopa mikroskooppinen kudosten vaurio, jonka paranemiseen liittyy tulehdusreaktio ja jossa stressi voi häiritä normaalia paranemista.
Erilaiset kipuun johtavat mekanismit liittyvät toisiinsa, ja ne voivat vahvistaa toistensa vaikutuksia:
- Stressitilanteessa lihasvoimaa käytetään enemmän kuin tarvittaisiin kyseisen fyysisen työsuorituksen tekemiseen. Sen seurauksena lihakset väsyvät.
- Pitkittyneen jännityksen jälkeen lihakset eivät rentoudu täydellisesti, jolloin lihassoluissa ei tapahdu fysiologista palautumista.
- Lihasten ja jänteiden hapen- ja ravinnonsaanti heikkenee ja niihin kertyy haitallisia kuona-aineita.
- Stressihormonien vaikutuksesta kohde-elinten toimintakyky ja palautuminen heikkenevät.
- Elimistö pyrkii välttämään lisäkuormitusta jo valmiiksi kuormittuneissa kudoksissa, jolloin liikeradat muuttuvat ja haitallinen kuormitus kohdistuu muihin kudoksiin.
- Kipu lisää lihasten jännitystä, jolloin syntyy kipua ja lihasjännitystä edistävä noidankehä.
- Kipukynnys laskee stressin seurauksena, ja stressaantunut henkilö tulkitsee vähäisemmänkin kivun vaarana, joka taas lisää lihasjännitystä, stressiä ja stressihormonien määrää.
- Riittävän pitkään jatkuneeseen lihasten jatkuvaan jännitykseen tai muiden kudosten ylikuormitukseen liittyy solutason vaurioita ja tulehdusta, jonka paranemista jatkuva stressi heikentää. Stressiin ja kipuihin liittyy usein myös häiriintynyt uni, joka puolestaan lisää kipuherkkyyttä ja stressiä.
Lihasjännityksen ja stressin yhteys
Monissa kokeellisissa tutkimusasetelmissa on selvästi osoitettu erityisesti hartialihasten jännityksen ja siihen liittyvän epämukavuuden lisääntyvän psyykkisen stressin myötä, joskin nämä tutkimukset ovat yleensä kestäneet vain muutamia tunteja.
Sjøgaard ym. 2000.
Psykososiaaliset stressitekijät liikuntaelinten kipujen ennustajina
Muutamia tunteja kestäneissä laboratoriotutkimuksissa on osoitettu selvä yhteys stressin ja niiden ilmiöiden välillä, joiden arvellaan johtavan liikuntaelinten vaivoihin. Sen sijaan epidemiologisissa tutkimuksissa tulokset eivät ole olleet yhtä selkeitä.
Sekä stressiin että liikuntaelinten vaivoihin liittyy runsas joukko tekijöitä, joita ei aina ole huomioitu epidemiologisissa tutkimuksissa. Siten tutkimukset ovat saattaneet päätyä jopa ristiriitaisiin tuloksiin stressin ja liikuntaelinten vaivojen välisistä yhteyksistä.
Epidemiologisia tutkimuksia yhteen koonneet kirjallisuuskatsaukset ovatkin päätyneet ristiriitaisiin tuloksiin siitä, voiko koettu stressi aiheuttaa alaselän kipua (Hoogendoorn ym. 2000, Hartvigsen ym. 2004). Selvää näyttöä on sen sijaan siitä, että työperäinen stressi (heikko työn hallinta, korkeat työn vaatimukset ja tyytymättömyys työhön) ennustaa alaselän kipuja (Da Costa & Vieira 2010).
Kipujen ilmaantumiseen oli yhteydessä myös persoonallisuus, erityisesti taipumus kokea kielteisiä tunteita (Da Costa & Vieira 2010). Korkeatasoisia pitkittäistutkimuksia on kuitenkin vielä niukasti. Fyysistä työkuormitusta ei ole tutkimuksissa yleensä otettu huomioon mahdollisena sekoittavana tekijänä. Psyykkisen stressin ja selkäkivun välillä löytynyt yhteys voi siten kuvastaa fyysisesti raskaan työn ja selkäkivun välistä yhteyttä.
Kokeellisissa asetelmissa on osoitettu, että työsuorituksen valvojan antama kielteinen palaute taakkojen käsittelystä voi lisätä selkään kohdistuvaa mekaanista kuormitusta ylimääräisen lihasjännityksen ja muuttuneiden liikemallien kautta (Marras ym. 2000). Suuri mekaaninen kuormitus taas on useissa tutkimuksissa osoitettu tärkeäksi selkävaivojen riskitekijäksi, joten stressin vaikutukset selkävaivoihin voivat välittyä lisääntyneen lihaskuormituksen ja -jännityksen kautta.
Psyykkinen stressi voi myös liittyä pidentyneisiin työpäiviin, vähentyneisiin taukoihin työssä ja lisääntyneeseen työskentelyyn staattisissa tai muulla tavoin kuormittavissa työasennoissa (van den Heuvel 2001). Seurantatutkimuksiin perustuvassa systemaattisessa katsauksessa löydettiin kohtalaista tutkimusnäyttöä sille, että stressi yleensä, alhainen työtyytyväisyys ja vähäinen sosiaalinen tuki työssä ennustavat niskakipuja, kun taas olkapään kipua ennustivat stressi sekä yksitoikkoiset työtehtävät ja vähäinen työn hallinta.
Tutkimusnäyttö työn psykososiaalisten tekijöiden yhteydestä akuuttien selkä- tai niskasairauksista johtuviin poissaoloihin on kohtalaista, mutta rajoittuu yksittäisiin tutkimuksiin (Hansson & Jenssen 2004). Tutkimuksia arvioitaessa on muistettava, että sairauspoissaoloihin vaikuttavat sairauden lisäksi työ, hoitoon hakeutuminen, sosiaaliturva- ja hoitojärjestelmät sekä monet kulttuuriset tekijät.
Tuki- ja liikuntaelinten sairauksista johtuvat työkyvyttömyyseläkkeet
Suomalaisessa kunta-alan tutkimuksessa henkilöstövähennykset lisäsivät tuki- ja liikuntaelinten sairauksista johtuvien sairauslomien ja työkyvyttömyyseläkkeiden riskiä, kun taas mahdollisuus vaikuttaa työaikoihin vähensi riskiä. Myös työuupumus, jota pidetään pitkittyneen työstressin seurauksena, on ennustanut tuki- ja liikuntaelinten sairauksista johtuvalle työkyvyttömyyseläkkeelle joutumista.
Vahtera ym. 2005 & 2010, Kivimäki ym. 2000, Ahola ym. 2009.
Biopsykososiaalisen näkemyksen mukaan pitkittyneessä selkä- ja niskakivussa ei voida erottaa toisistaan biologisia, fyysisiä ja psykososiaalisia tekijöitä. Kysymys on kokonaisvaltaisesta tilasta, jossa eri tekijät ovat vuorovaikutuksessa ja vaikuttavat kliiniseen tilaan (Huang ym. 2002, Gatchel & Kishino 2011). Mallissa huomioidaan myös työn ulkopuolisen kuormituksen merkitys. Tuki- ja liikuntaelimistön kuormittuminen voi jatkua myös vapaa-ajalla työstressin jälkeisen pitkittyneen lihasjännityksen vuoksi, ja vapaa-aikaankin liittyy usein stressiä ja kuormitusta.