Lopuksi: teoreettisesta taustasta

Edellä esitettyä voisi luonnehtia praktiseksi tieteenfilosofiaksi, jossa työn ristiriitojen jäsennystä täydentävät käytännölliset toimintaohjeet. Argumentointia taustoittaa neljä teoreettista juonnetta: ratkaisukeskeinen lähestymistapa, pragmatismi, fenomenologia sekä kysymys kielen ja todellisuuden suhteesta. Seuraavassa kootaan yhteen keskeisimmät näitä koskevat suoraan tai epäsuorasti esitetyt väitteet.

Ratkaisukeskeisyyttä ei mielletä kirjassa psykologiseksi teoriaksi, eikä ihmisyyttä kuvaavaksi filosofiaksi. Se nähdään ideologiseksi orientaatioksi, joka ehdottaa suhtautumaan tietyllä tavalla – tulevaan suunnaten, voimavaroja painottaen, ihmisten oman kompetenssin huomioiden. Ajan työelämän ihanteita noudattelevana malli sopii hyvin niin valmentavan esimiestyön kuin muun psykososiaalisen ohjaustyön viitekehykseksi.

Psykologisen tiedon suhteen neutraalina periaatekokoelmana ratkaisukeskeinen lähestymistapa sopii yhdistettäväksi muihin psykososiaalisen työn menetelmiin, tieteellisiin teorioihin ja tutkittuun tietoon. Metodina sen toimivuutta voidaan muun ohjaustyön tapaan arvioida.

Pragmatismi voidaan mieltää osaksi ratkaisukeskeisyyttä. Vaikka ratkaisukeskeinen ajattelutapa ei ole syntynyt filosofian pohjalta, se jakaa saman idean pragmatistisen tieteenfilosofian kanssa. Molemmissa tärkeitä ovat maailmaa koskevien kuvausten aikaansaamat muutokset. Pragmatismissa ajatusta sovelletaan totuus-käsitteen eksplikointiin «Ks. aiheesta Peirce, C. S. (1878). How to Make Our Ideas Clear. Popular Science Monthly. Januar 286–302. Arisbe: Home of the Peirce Telecommunity; James, W. (1907). Pragmatism: A new name for some old»1, ratkaisukeskeisyydessä ihmisten auttamiseen.

Kirjassa piirretty työorganisaatio on fenomenologisen filosofian motivoima. Fenomenologia nähdään yleisen partikulaarisen seasta poimivaksi ajatteluksi. Arkiajattelusta ja tieteellisestä ajattelusta poiketen se ei päättele, dedusoi tai teoretisoi, vaan näkee, kuvaa ja osoittaa «Edmund Husserlin (s. 78) sanoin: "Fenomenologian menettely koostuu nähden selkeyttämisestä, merkityksen määrittämisestä ja merkityksen erottelemisesta. Se vertailee, erottelee, kytkee, suhteuttaa, jak»2. Niinpä tässä esitetty työn muotojen hahmotuskaan ei ole tutkimuksin todennettavissa oleva teoria, vaan työnteon muotojen ontologinen kuvaus.

Fenomenologiaan kuuluva olemusten tavoittelu ei ole todellisuuden yläpuolella leijuvien rakenteiden etsimistä, vaan havaittavaan ja koettavaan kaivautumista. Tässä tehtävässä fenomenologia jakaa intressinsä käytännöllisen maailman merkitystä painottavan pragmatismin kanssa.

Pragmatismin ohella ratkaisukeskeisyyden taustafilosofiana vaikuttaa kielen muokkaavasta voimasta muistuttava sosiaalinen konstruktionismi «Berger, P. L. & Luckmann, T. (1966). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen: tiedon sosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus (1994).»3. Se kannustaa auttajia harkitsemaan sanojaan, koska niillä ei vain kuvata, vaan myös rakennetaan.

Fenomenologiassa ei kielletä kielen valtaa. Pikemminkin vain katsotaan toisaalle «Vrt. Ronkainen, S. (s. 82): "Fenomenologia ja konstruktionismi eivät ole toisiaan poissulkevia mutta ne tähyävät eri suuntiin." Ronkainen, S. (1999). Ajan ja paikan merkitsemät – subjektiviteetti, tie»4. Toisaalta juuri se vihjaa, ettei ilmiöiden nähdä pelkistyvän kieleen. Radikaaleimmissa muodoissaan konstruktionismi ontuukin. On ilmeistä, ettei kieli muokkaa maailmaa mielivaltaisesti, eivätkä konstruktiot ole keskenään tasavertaisia. Jokainen jo kokemuksestaan tietää, että kullakin hetkellä tietty ilmaus kuvaa meneillään olevaa elämystä muita ilmauksia paremmin.

Vaikka fenomenologia ei kiistä kielen merkitystä, se muodostaa vastaliikkeen kielellisten hahmotusten liialle vallalle. Ilmiöihin suuntautuvien kuvausten tarve herännee toistuvasti aikaan sidottujen jäsennysten sakkautuessa todellisuuden ylle.

Tarvetta fenomenologiselle purkutyölle olisi tällä hetkellä psykososiaalisen maailman monella saralla. Mieltä ja ihmissuhteita kuvaavia malleja on paljon «Esimerkiksi psykoterapiamalleja oli 2000-luvun puoliväliin mennessä kertynyt noin tuhat. Garfield, S.L. (2006). Therapies – modern and popular: PsycCRITIQUES 2006. Washington, DC: American Psychologic»5. On selvää, etteivät ne kaikki ole yhtä tosia. Asiaa pahentavat perusteltujen teorioiden ohella vaikuttavat täysin tekaistut mallit.

Epätosien mallien ohella haitallisia ovat tekaistut sanat; käsitteet, joilla ei ole viittauskohdetta tai ne ovat niin epäselviä, että niillä voidaan tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ongelmana voivat olla myös asianmukaisten sanojen virheelliset tulkinnat. Niitä syntyy esimerkiksi oltaessa kyvyttömiä erottamaan eriäviä näkökulmia samaan asiaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin tapaan mielen ja aivojen suhde voidaan mieltää väärin. Aivot kuvaavat mieltä ulkoapäin, magneettikuvin mallinnettuna. On positiivista, jos aivobuumi innostaa ihmisiä huolehtimaan mielenterveydestään. Haitaksi on, jos aivoihin keskittymällä uskotaan keksittävän uusia mielen hallinnan keinoja tai ajatellaan aivojen terveyden olevan jotain muuta kuin mielenterveys.

Kvasi-innovaatiot ovat resurssien hukkaa. Lisäksi voi seurata tarpeettomia käytäntöjä kuten se, että aivopuheen harhauttamana ihmiset ohjautuvat neurologeille ja neuropsykologeille tietotyön peruspulmissa. Unohtuu, että neurotieteet ovat erityisala, jota tarvitaan orgaanisperäisten vaurioiden kuten dementoivien sairauksien erotusdiagnostiikassa, ei ylikuormituksen aiheuttamissa työmuistin ongelmissa.

Työhyvinvoinnin tutkimus on tuonut esiin työtyytyväisyyden ja työsuoriutumisen kannalta tärkeitä seikkoja. Kuten todettu, käsitteen ongelma on sen vääristynyt suhde terveyteen. Akateemista maailmaa selkeämmin pulma näkyy auttamistyössä, jossa työterveyden ja työhyvinvoinnin keinotekoinen ero pakottaa toimijat vinoutuneisiin käytänteisiin ja sysää työn psykososiaalisen kuormituksen hallinnoinnin ei-tieteellisten tahojen haltuun.

Myös toimimattomat kategorisoinnit aiheuttavat ongelmia. Jako sairauksien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon on omiaan jättämään auttamisen kannalta keskeisimmän varhaisen vaikuttamisen vaiheen ilman riittäviä toimia.

Kuvaamisen ja rakentamisen välinen jännite vaikuttaa läpi tämän kirjan. Konsultointi, arviointi, sovittelu ja tukeminen eroavat toisistaan siinä, missä määrin ne painottavat kielen eri funktioita: tietoa hankittaessa tähdätään totuuteen, ratkaisuihin luotsattaessa korostuu sanojen luova voima.

Kielen luonteesta väittelevien konstruktionismin ja realismin kiistaa ei voida ratkaista kummankaan eduksi. Ne molemmat ovat oikeassa, koska sana itsessään heijastaa ja luo.

Sanan kahden liki vastakkaisen tehtävän hyväksyminen edellyttää irtautumista joko-tai-ajattelusta. Ylipäätään mieltä ja kieltä tavoittaakseen on nähtävä, etteivät ilmiöt monesti ole erillisiä tai vaihtoehtoisia, vaan päällekkäisiä, limittäisiä, sisäkkäisiä ja samanaikaisia. Poikkeavat näkökulmat valottavat kattavimmin todellisuutta, eivätkä niiden pohjalta muodostetut argumentit kumoa toisiaan. Vain niiden kitkasta voi syntyä uutta.

Kirjallisuutta

1. Ks. aiheesta Peirce, C. S. (1878). How to Make Our Ideas Clear. Popular Science Monthly. Januar 286–302. Arisbe: Home of the Peirce Telecommunity; James, W. (1907). Pragmatism: A new name for some old ways of thinking. New York: Longman Green and Co.; Dewey, J. (1916). What Pragmatism Means by Practical. Teoksessa: Essays in Experimental Logic. Chicago: University of Chicago.
2. Edmund Husserlin (s. 78) sanoin: "Fenomenologian menettely koostuu nähden selkeyttämisestä, merkityksen määrittämisestä ja merkityksen erottelemisesta. Se vertailee, erottelee, kytkee, suhteuttaa, jakaa osiin tai hajottaa momentteihin. Mutta kaikki puhtaassa näkemisessä. Fenomenologia ei teoretisoi, eikä matematisoi, sillä se ei selitä deduktiivisen teorian mielessä. Siinä mistä objektivoiva tiede aloittaa, on fenomenologia jo viety loppuun sillä se selkiyttää ne peruskäsitteet ja peruslauseet, jotka hallitsevat periaatteina objektivoivan tieteen mahdollisuutta." Husserl, E. (1907, 1923, 1926). Fenomenologian idea. Viisi luentoa. Suom. J. Himanka, J. Hämäläinen & H. Sivenius. Helsinki: Loki–kirjat (1995).
3. Berger, P. L. & Luckmann, T. (1966). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen: tiedon sosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus (1994).
4. Vrt. Ronkainen, S. (s. 82): "Fenomenologia ja konstruktionismi eivät ole toisiaan poissulkevia mutta ne tähyävät eri suuntiin." Ronkainen, S. (1999). Ajan ja paikan merkitsemät – subjektiviteetti, tieto ja toimijuus. Helsinki: Gaudeamus.
5. Esimerkiksi psykoterapiamalleja oli 2000-luvun puoliväliin mennessä kertynyt noin tuhat. Garfield, S.L. (2006). Therapies – modern and popular: PsycCRITIQUES 2006. Washington, DC: American Psychological Assosiation.