Potilasvahingot työterveyshuollon kannalta

Potilasvakuutusjärjestelmä

Terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä potilaalle aiheutuneesta henkilövahingosta on voinut hakea korvausta Potilasvakuutuskeskukselta vuonna 1987 voimaan tulleen potilasvahinkolain perusteella. Lääketieteellisen tietämyksen ja korvauskäytännön kokemusten ohjaamana lain korvausperusteita uusittiin monelta osin 1.5.1999 voimaan tulleilla muutoksilla.

Potilasvakuutuskeskukselle on viime vuosina tehty noin 7.000 vahinkoilmoitusta vuodessa. Lakisääteisen potilasvakuutusjärjestelmän viisitoistavuotisena toiminta-aikana Potilasvakuutuskeskus on ratkaissut jo yli 85.000 vahinkoilmoitusta. Näistä korvattaviksi potilasvahingoiksi on katsottu noin kolmasosa. Vuonna 2001 Potilasvakuutuskeskus teki korvausratkaisun 7.909 ilmoituksesta. Niistä korvattaviksi potilasvahingoiksi todettiin 2006 tapausta eli 25,4 % ratkaistuista ilmoituksista. Korvatuista vahingoista enin osa, yhteensä 1846 tapausta, oli hoitovahinkoja. Infektiovahinkona korvattiin 104, tapaturmavahinkona 40 ja laitevahinkona 13 tapausta.

Potilasvakuutuksesta maksettiin vuonna 2001 korvauksia 20,4 miljoonaa euroa. Koko toiminta-aikana potilasvakuutuksesta on maksettu korvauksia kaikkiaan yli 160 miljoonaa euroa. Lisäksi tähän mennessä sattuneista potilasvahingoista on varauduttu jatkossa maksamaan korvauksia yli 100 miljoonaa euroa. Nämä ns. varaukset kohdistuvat mm. jatkossa maksettaviin pysyvän vian ja haitan korvauksiin sekä työkyvyttömyyseläkkeisiin.

Työterveyshuoltoon kohdistuneita potilasvahinkoja ei erikseen tilastoida. Erillisselvityksen perusteella voidaan arvioida, että viimeisen kolmen vuoden aikana Potilasvakuutuskeskukselle on ilmoitettu sekä lakisääteisestä työterveyshuollosta että työnantajan muutoin kustantamasta terveydenhuollosta noin 150 tapausta. Näistä korvattaviksi potilasvahingoiksi on katsottu noin 20 tapausta.

Korvattaviksi katsotuista potilasvahingoista korvataan potilaalle vahingosta aiheutuneet ylimääräiset sairaanhoitokulut, lääkekulut ja muut kustannukset sekä työkyvyttömyystapauksessa täysimääräinen ansionmenetys tai työkyvyttömyyseläke. Lisäksi vahingon kärsinyt henkilö saa korvauksen siitä aiheutuneesta ylimääräisestä kivusta ja särystä sekä pysyvästä toiminnallisesta että kosmeettisesta haitasta. Kuolemantapauksessa korvataan kohtuulliset hautauskulut ja tarpeellinen elatus siihen oikeutetulle. Vahinkotapauksittain maksettavat korvaukset vaihtelevat vaikeimmissa potilasvahingoissa muutamasta sadasta eurosta yhteismäärältään jopa miljoonaan euroon.

Potilasvahinkolain korvausperusteista

Potilasvakuutuksesta maksetaan korvausta terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä potilaalle aiheutuneesta henkilövahingosta. Henkilövahingolla tarkoitetaan sairautta, vammaa tai muuta terveydentilan tilapäistä tai pysyvää heikentymistä taikka kuolemaa. Potilaana pidetään myös veren tai elimen luovuttajaa sekä lääketieteelliseen tutkimukseen osallistuvaa henkilöä.

Potilasvakuutuksesta ei korvata kaikkia terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä aiheutuvia seurauksia, vaan ainoastaan ne henkilövahingot, jotka ovat todennäköisesti aiheutuneet hoidosta ja täyttävät lain asettamat ehdottomat korvausedellytykset. Potilaan on usein vaikea mieltää potilasvahinkolain soveltamisen kannalta ratkaisevaa erottelua siitä, mikä johtuu itse sairaudesta tai vammasta ja mikä sen sijaan hoidosta.

Hoitovahinko

Korvattavista potilasvahingoista noin 90 % on ns. hoitovahinkoja. Pelkistäen näillä tarkoitetaan henkilövahinkoja, jotka olisi voitu välttää toisin toimimalla. Vältettävyyttä arvioidaan sen perusteella, miten kokenut terveydenhuollon ammattihenkilö olisi vastaavassa konkreettisessa tilanteessa toiminut. Potilasvahinkolain mukaan korvausta henkilövahingosta suoritetaan, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tutkimuksesta, hoidosta tai muusta vastaavasta käsittelystä taikka sellaisen laiminlyönnistä edellyttäen, että kokenut terveydenhuollon ammattihenkilö olisi tutkinut, hoitanut tai muutoin käsitellyt potilasta toisin ja siten todennäköisesti välttänyt vahingon.

Työterveyshuoltolain mukaisessa lakisääteisessä työterveyshuollossa sattunutta vahinkoa potilasvahinkolain perusteella arvioitaessa käytetään asianmukaisuuden mittapuuna esim. kokeneen työterveyshuollon erikoislääkärin tai työterveyshoitajan ammatillisen osaamisen tasoa. Potilasvahinkolakia sovelletaan vain yksittäiseen työntekijään tai potilaaseen kohdistuviin lääketieteellisiin tutkimus- tai hoitotoimenpiteisiin, ei esimerkiksi koko työpaikkaan tai työympäristöön yleisellä tasolla vaikuttaviin työterveyshuoltolain mukaisiin toimenpiteisiin.

Silloin kun on kyse työnantajan vapaaehtoisesti tai työsuhde-etuna kustantamasta sairaan- ja terveydenhoidosta käytetään edellä mainittuna ammattistandardina ensi vaiheen vastaanottotilanteessa lähtökohtaisesti kokeneen yleislääkärin ammatillisen osaamisen tasoa.

Korvausperuste siis syntyy, mikäli kokenut työterveyslääkäri tai -hoitaja olisi konkreettisessa tilanteessa toiminut toisin ja siten todennäköisesti välttänyt vahingon. Korvausperustetta ei toisaalta synny, mikäli tapauksessa on toimittu kuten kokenut ammattihenkilö olisi toiminut tai eikä myöskään mikäli toiminnassa on poikettu tästä, mutta vahinko olisi aiheutunut tästä huolimatta.

Silloin, kun on kyse vasta taudin määrittämisestä ja sen selvittämisestä, tarvitseeko asiakas erikoislääkärin hoitoa, ei kuitenkaan sovelleta asianomaisen erikoisalan mittapuuta. Esim. päänsärkypotilaan hakeutuessa työterveys- tai yleislääkärin vastaanotolle ei lähtökohtaisesti sovelleta neurologin tai neurokirurgin, vaan kokeneen yleislääkärin ammattistandardia.

Potilasvahinkolain tarkoittama kokenut ammattihenkilö on kuvitteellinen henkilö, joka kykenee kaikissa tilanteissa toimimaan korkean ammattitaitonsa mukaisesti ja jonka oletetaan pitävän ammattitaitoaan ajan tasalla ja hankkivan valmiuksia hyödyntää uusia hoitotapoja. Kokeneen ammattihenkilön standardi ei toisaalta ole sama kuin eri alojen huippuspesialistien taso eli se, että maan parhaat ja koulutetuimmat lääkärit olisivat voineet jonkin seurauksen välttää, ei vielä tee siitä automaattisesti korvattavaa.

Pelkästään se, että käytettävissä olisi ollut muu menettelytapa, ei vielä välttämättä tarkoita, että kysymyksessä on korvattava vahinko. Muun menettelytavan tulee olla esim. riskien suhteen rinnastettavissa valittuun toimintatapaan, jotta voitaisiin päätellä, että kokenut työterveyslääkäri olisi valinnut sen. Koska kokeneellakaan työterveyslääkärillä ei edellytetä olevan ennustajan lahjoja, jälkikäteen saatua tietoa (jälkiviisaus) ei oteta potilasvahinkolain mukaisessa arvioinnissa huomioon.

Mikäli on olemassa eri toimintatapoja tai koulukuntia tietyn sairauden tai vamman hoitamiseksi ja kokenut työterveyslääkäri voi perustellusti päätyä mihin tahansa toimintatapaan, ei oikeutta korvaukseen myöskään synny.

• A oli saanut työtapaturmassa peukalon tyviniveltasolle haavan, joka ommeltiin työterveyshuollossa 3/99. Myöhemmin peukalossa todettiin jänne- ja hermovamma, jonka vuoksi suoritettiin leikkaus 9/99. Potilasvakuutuskeskus (PVK) katsoi, että hermo- ja jännevamma olisi ollut diagnosoitavissa 3/99 ja vamma olisi tullut hoitaa välittömästi leikkauksella. Hoidossa ei oltu menetelty kokeneelta työterveyslääkäriltä vaadittavan ammatillisen osaamistason mukaisesti.
• A:lle aiheutui työhöntulotarkastuksen yhteydessä verinäytteen ottamisesta kyynärvarteen verenpurkauma. PVK katsoi, että verinäytteen ottaminen oli suoritettu asianmukaisesti ja hyväksyttävän hoitokäytännön mukaisesti. Asianmukaisesta verinäytteen ottamisesta huolimatta on aina mahdollista, että kyynärvarteen aiheutuu verenpurkauma. Kyseessä oli seuraus, jota ei voitu välttää asianmukaisesta hoidosta huolimatta.
• A:lta otettiin työhöntulotarkastuksen yhteydessä verinäyte, jolloin neula osui keskihermoon, johon tuli lieväasteinen vaurio. PVK katsoi, että hermovaurio olisi ollut vältettävissä huolellisemmalla menettelyllä. Verinäytteen ottamisessa ei oltu menetelty kokeneelta laboratoriohoitajalta vaadittavan ammatillisen osaamistason mukaisesti.
• A oli työtapaturmassa loukannut vasemman kätensä ja saanut III ja IV – metakarpaalin murtumat. Murtuma hoidettiin kipsaamalla. Kontrollikäynnillä murtumassa todettiin lievää virheasentoa, mutta kipsihoitoa päädyttiin jatkamaan. Kipsin poiston jälkeen kontrollikäynnillä todettiin vasemman keskisormen jääneen sisäänpäin kiertyvään asentoon, jonka vuoksi murtuman korjausleikkaus oli tulevaisuudessa tarpeen. PVK katsoi, ettei vasemman käden murtuman kipsihoitoa oltu toteutettu asianmukaisesti, mistä aiheutui keskisormen virheasento ja uusintaleikkauksen tarve. Sormet oli kipsattu ekstensioon sillä seurauksella, että keskisormeen oli jäänyt selkeä rotaatiovirhe ja koukistuksessa sormet menivät ristiin. Hoidossa ei oltu menetelty kokeneelta työterveyslääkäriltä vaadittavan ammatillisen osaamistason mukaisesti.

Infektiovahinko

Hoitovahinkojen jälkeen toiseksi suurin ryhmä potilasvahinkoja ovat infektiovahingot. Potilasvahinkolain tarkoittamana infektiovahinkona pidetään seurausta, joka on aiheutunut tutkimuksen, hoidon tai muun vastaavan käsittelyn yhteydessä alkaneesta infektiosta. Korvausta ei kuitenkaan makseta seurauksesta, joka potilaan objektiivisesti arvioiden tulisi sietää osana perusvammansa tai tautinsa hoitoriskiä. Siedettävyyttä arvioitaessa otetaan huomioon infektion ennakoitavuus, aiheutuneen vahingon vakavuus, tutkittavana tai hoidettavana olevan sairauden tai vamman laatu ja vaikeusaste sekä potilaan muu terveydentila.

Infektiovahinkojen korvattavuuden keskeinen arviointiperuste on infektion ennakoitavuus eli infektioriski yksittäistapauksessa. Silloin, kun potilaan hoitoon liittyy yleinen kliinisesti merkittävä infektioriski tai kun infektioriski potilaasta johtuvista yksilöllisistä syistä on kohonnut, potilaan on siedettävä mahdollisesti aiheutuva infektio sairauteen tai vammaan ja sen hoitoon kuuluvana yleisenä komplikaatioriskinä.

Siedettävyysarvioinnissa otetaan huomioon myös infektiosta aiheutuneen vahingon suhteellinen vakavuus. Vahingon vakavuutta arvioitaessa erityisen merkittävänä seikkana pidetään sitä, onko potilaan terveydentila infektion vuoksi huonompi kuin ennen toimenpiteeseen ryhtymistä. Infektion takia tapahtunut toivotun hoitotuloksen mahdollinen viivästyminen on katsottu vähäisemmäksi haitaksi kuin odotetun hoitotuloksen menettäminen.

Matalasta infektioriskistä huolimatta tavanomaiset, pinnalliset leikkaushaavainfektiot katsotaan sellaisiksi, jotka potilaan on aina siedettävä. Toisaalta kohonneesta infektioriskistä huolimatta infektion aiheuttama seuraus voi tulla korvattavaksi, jos se on vakavuudeltaan harvinainen ja yllättävä.

Mitä vakavampi perussairaus tai vamma potilaalla on, sitä vakavamman infektion potilas on velvollinen sietämään. Samoin lähtökohtana on, että mitä huonompi potilaan muu terveydentila on, sitä vaikeampi infektion pitää olla, jotta se voitaisiin katsoa siedettävyyden rajan ylittäväksi ja korvattavaksi.

Tapaturmavahinko

Kolmanneksi suurin potilasvahinkoryhmä on tapaturmavahingot. Potilasvahinkolain tarkoittamana tapaturmavahinkona pidetään muun ohella henkilövahinkoa, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tapaturmasta tutkimus- tai hoitotoimenpiteen taikka muun vastaavan toimenpiteen yhteydessä. Tapaturmalla tarkoitetaan äkillistä, odottamatonta ulkoista tapahtumaa, joka aiheuttaa henkilölle hänen tahtomattaan ruumiinvamman tai sairauden. Tapaturmaan liittyy lisäksi väkivaltainen tai muuten normaalista poikkeava tekijä. Potilasvahinkolain tarkoittamina tapaturmina ei pidetä ilman ulkoista syytä tai muuten poikkeavaa tekijää tapahtuneita kipeytymisiä, venähdyksiä tai vastaavia. Tapaturmina korvattaviksi voivat tulla ainoastaan tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden yhteydessä aiheutuneet henkilövahingot, joista tyypillisimpiä ovat tutkimus- tai leikkauspöydältä putoamiset. Sen sijaan hoitolaitoksessa oleskelun aikana sattuneet kaatumiset, sängystä putoamiset yms. eivät voi tulla tapaturmina korvattaviksi.

Niiden osalta oikeus korvaukseen saattaa tulla hoitovahinkona kyseeseen sen perusteella, että asianmukainen valvonta tai avustaminen on laiminlyöty.

• A sai ikäryhmätarkastukseen liittyvässä lihaskuntotestissä etunojapunnerrusta tehtäessä oikean olkapään kiertäjäkalvosimen repeämän. PVK katsoi, että kuntotesti oli suoritettu asianmukaisesti A:n ikä ja terveydentila huomioiden. Kiertäjäkalvosimen repeämä oli tutkimukseen liittyvä seuraus, jota ei voitu välttää tutkimuksen asianmukaisesta toteutuksesta huolimatta. Kysymyksessä ei ollut korvattava hoitovahinko.
• Kiertäjäkalvosimen repeämää ei voida myöskään pitää potilasvahinkolain tarkoittamalla tavalla korvattavana tapaturmavahinkona, koska se tapahtui pelkästään kehon omien voimien vaikutuksesta. Suoritukseen ei liittynyt mitään väkivaltaista tai muuten normaalista poikkeavaa tekijää.