Voiko lääketieteen tiedeluonteesta antaa määritelmää?
Lääketieteen perustutkintoa on joskus nimitetty 35 approbaturin tutkinnoksi, jolla voi tarkoittaa ainakin sitä että lääketieteen opiskelussa joudutaan käymään läpi kaikkea mahdollista "molekyylibiologiasta sosiaalipsykiatriaan", ja jokaisella osa-alueella ehditään raapaista vain pintaa. Samaan aikaan lääketiede koetaan soveltavaksi tieteeksi, jonka oma tehtävä ei edes voi olla kysyä, olisiko olemassa erityinen lääketiede tieteenä, joka ei saa vastauksia tiedeluonteeseensa lainaamalla ne kultakin osa-alueelta. Toisaalta on ilmeistä, että terveyden tutkimus on niin konkreettisesti kiinni useimmissa tieteenteorian klassisissa ja keskeisissä kysymyksissä, että se joutuu tutkimuksessaan joka tapauksessa ottamaan kantaa – tietoisesti tai tiedottomasti - moniin olettamuksiin maailman, tieteen ja tutkimuksen luonteesta. Lääketieteen kliinistä arkipäivää on esimerkiksi kysymys tajunnan ja aineen suhteesta, eräänlainen filosofisten koulukuntien ydinongelma, jota on yritetty ratkaista vuosisatoja, ilman että mikään ratkaisuehdotus olisi saanut yleistä hyväksyntää. Niin sanotut psykosomaattiset sairaudet, mielenterveyden ongelmien luonne, käyttäytymisen ja sosiaalisten olosuhteiden merkitys terveydelle jne eivät näytä selittyvän kovinkaan helposti. On paradoksaalista, että juuri käytännön lääkäri on työssään keskellä filosofian "suuria kysymyksiä", mutta hänen koulutuksessaan ei tähän asiaan ole koettu olevan tarvetta paneutua.
On yhtä lailla hämmästyttävää, että valtaosa kaikkien tieteitten ammattitutkijoistakin on "amatöörejä" siinä mielessä, että juuri kenelläkään ei ole systemaattista tieteen teorian koulutusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he osaisi tehdä tutkimustaan oikein. He ovat "muusikkoja, jotka osaavat soittaa tuntematta nuotteja", koska heillä on aitoa musikaalisuutta ja vankkaa kokemusta. Lääketieteilijän kouluttajina he eivät kuitenkaan osaa selittää teoreettisesti intuitiivisesti korrektia toimintaansa kyseisen alan tieteen luonteeseen.
Edellä sanotun vastapainoksi on syytä todeta, että eräänlainen amatööriys on usein myös eduksi. Tieteen historia on monta kertaa osoittanut, että ulkopuolinen havaitsija saattaa olla alan sisäisistä – tarpeettomista – konventioista vapaa, ja siitä syystä hän voi naiivin rohkeasti nähdä, onko keisarilla vaatteita vai ei. Kysymys siitä, milloin tutkija on liian lähellä tai liian kaukana kohdettaan päästäkseen optimitulokseen on todennäköisesti ikuinen. Yksi tapa hallita tämän kaltaisia tilanteita on sellainen ryhmätyö, jossa ryhmän jäsenillä on, paitsi riittävän samankaltainen, myös riittävän erilainen tausta, jotta fakkisokeus voidaan voittaa ja itsestäänselvyyksiä huomataan asettaa kritiikin kohteeksi. "Riittävyyden" kykenee kuitenkin oivaltamaan tavallisesti vasta jälkeenpäin.
Erityistieteen ja filosofian "ikuinen" kiista
Jo fysiologi Yrjö Reenpää on kirjoittanut luonnontieteitten (ja sitä kautta nykyisen lääketieteen) ja tieteen teorian suhteista:
"… luonnontieteilijöitten piirissä tietoteoreettiset periaatteet yleensä pidetään visusti erillään varsinaisesta luonnontieteellisestä tutkimustyöstä. Tämä on ilmeisestikin ollut tarkoituksenmukaista etenkin luonnontieteiden teknisten saavutusten suhteen, kuten parisataavuotinen luonnontieteiden historia osoittaa. Luonnontieteellisten oppien ymmärtämiselle on irtautuminen filosofisesta ajattelusta sen sijaan ollut kohtalokasta." (Ajateltua ja koettua, s 103)
Ja toisaalla:
" On ymmärrettävää, että yllämainitut analyyttisen ja symbolisen filosofian heikkoudet vaikeammin tulevat esiin käytettäessä näiden filosofioiden menetelmiä "ulkoisten luonnontieteiden" tietoteoreettisessa tarkkailussa, niiden sen sijaan melkeinpä räikeästi ilmaistuessa "sisäisen hengenelämämme" joutuessa mainitun filosofisen käsittelyn alaiseksi. Juuri tämän vuoksi olen tahtonut huomauttaa niistä, toivoen, vaikkakin vain vähäisin odotuksin, asian huomioimista ja paranemista. Skeptisyyteni johtuu siitä, että luonnontieteilijöiden pitäytyminen hieman yli satavuotiseen objektiivisuus-luuloonsa samoin kuin näiden tieteiden filosofisten kommentoijien käsitykset, kokemuksen mukaisesti, ovat vaikeasti järkytettävissä." (Aistinfysiologian historiaa filosofian valossa, s 21-22)
Filosofian ja luonnontieteitten välinen jännitystila on yhä olemassa. Voimakkaampana kuin ennen se esiintyy juuri lääketieteessä, jossa viimeaikainen edistys näyttää olleen huomattavaa ja selvästi yhteydessä luonnontieteisiin. Molekyylibiologiaan ja genetiikkaan perustuvaan lääketieteeseen kiinnitetään suuria tulevaisuuden toiveita. Kun toisaalta lääketiedettä pidetään soveltavana luonnontieteenä, jonka tehtäväkenttään ei edes kuulu "perustieteiden" tieteenteoreettinen analyysi, jää kenttä vapaaksi toiminnalle, jossa itserefleksiota, omien toimintatapojen teoreettista analyysia, korkeaa itseymmärryksen tasoa ei koeta tarvittavankaan. Korkeintaan terveydenhoitoon liittyvät eettiset näkökohdat pitävät yllä keskusteluyhteyttä filosofiaan. Näin Habermas:
"Tieteet ovat filosofiasta irrottuaan säilyttäneet erään sen piirteen: puhtaan teorian harhan… Sehän muodostaa tieteiden kunnia-asian: soveltaa tieteen menetelmiä häiriöttä, ilman tiedonintressin refleksiota. Kun tieteet eivät metodologisesti tiedä, mitä ne tekevät, ovat ne entistäkin varmempia tehtävästään ts. menetelmien kehittämisestä sellaisessa viitekehyksessä, jota ei ole problematisoitu. Väärällä tietoisuudella on suojaava tehtävä. Sillä itserefleksion tasolla tieteiltä puuttuu välineet kestää riski tiedon ja intressin tajutusta yhteydestä." (Tieto ja intressi, kirjassa Tuomela – Patoluoto (toim), Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet I, s 138)
Tämä krititikki osuus myös vuoden 2002 Tieto-Finlandian voittajaan, professori Esko Valtaojaan, joka kirjoitti (Aurora 5/2002, s 32):
" … en ole tietääkseni missään esittänyt omaan tiedekäsitystäni. Pakko tunnustaa: minulla ei edes ole tiedekäsitystä. Olen tuiki tavallinen luonnontieteilijä, joka…"
Tähän kohdistuvan kritiikin ydin on todeta, että juuri tämä asenne on erään, luonnontieteissä valta-asemassa olevan filosofisen koulukunnan keskeisimpiä tiedekäsityksiä. Perustieteinä pidettyjen alojen edustajat tuovat tätä kautta lääketieteen sisälle erään tiedekäsityksen, joka kuitenkin näyttää joutuvan suuriin vaikeuksiin lääketieteessä, joka ei voi rakentua minkään tavanomaisen erityistieteen varaan. Lääketiede on keskellä filosofian klassisia ydinkysymyksiä, ja että sen valtavirtaukset ovat usein ottaneet kantaa näihin kysymyksiin hyväksymällä – tietoisesti tai tiedottomasti - ajatuksen siitä, että todellisuus on – ainakin periaatteessa - selitettävissä niin sanottujen perusosastensa ominaisuuksien avulla.
Filosofisesti jännittävämmän asetelman saa aikaiseksi kysymällä, onko pakko yrittää sijoittaa lääketiede esimerkiksi luonnontieteeksi, käyttäytymistieteeksi tai yhteiskuntatieteeksi kulloinkin kyseessä olevan erityisalan kohdalta, vai voiko asiaa katsoa päinvastoin; seuraako juuri lääketieteen näkökulmasta vaatimus jäsentää luonnontieteet ja ihmistieteet jollakin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla uudestaan.
Tätä kautta aineen ja tajunnan, ihmisen ja luonnon suhde, ja sen seurauksena niin sanottujen ihmistieteitten ja luonnontieteitten suhde tulee keskeiseksi ongelmaksi. Lääketieteessä sama kohtaamispisteen ongelma voidaan löytää myös muualta. Lääketieteen erikoisasemaa tieteiden joukossa ovat pyrkineet määrittelemään Juntunen ja Mehtonen ja seuraavasti:
"On olemassa tieteellisen tutkimuksen alue, jonka suhde ihmistieteen käsitteeseen on ongelmallinen. Tämä alue on lääketiede. Metodeiltaan lääketiede muistuttaa (psykiatria osittain poisluettuna) luonnontiedettä ja useat lääketieteen piirissä tehdyt yksittäistutkimukset ovat asiallisesti biologista tutkimusta. Mutta tieteellisenä kokonaisuutena lääketiede on poikkeuksellisella tavalla inhimillisten arvojen jäsentämä. Voidaan väittää, että puhtaalle luonnontieteelliselle tutkimukselle jokainen organismin tila on kvalitatiivisesti samanarvoinen, kun taas lääketieteessä terveyden käsite (arvo) toimii tutkimuksessa sisäisenä normina, joka erottaa laadullisesti toisistaan sen, jota pitää lisätä (terveys) ja sen, jota pitää vähentää (sairaus)…. Ja ilman tätä perusnormia, lääketieteellä ei ole sen paremmin teoriana kuin praksiksena mitään mieltä. Voidaan siis puolustaa ajatusta, että lääketiede olisi erikoislaatuisen normatiivisuutensa johdosta (luonnontieteen menetelmiä käyttävä) ihmistiede." (Ihmistieteiden filosofiset perusteet, s 22)
"On olemassa tieteellisen tutkimuksen alue, jonka suhde ihmistieteen käsitteeseen on ongelmallinen. Tämä alue on lääketiede. Metodeiltaan lääketiede muistuttaa (psykiatria osittain poisluettuna) luonnontiedettä ja useat lääketieteen piirissä tehdyt yksittäistutkimukset ovat asiallisesti biologista tutkimusta. Mutta tieteellisenä kokonaisuutena lääketiede on poikkeuksellisella tavalla inhimillisten arvojen jäsentämä. Voidaan väittää, että puhtaalle luonnontieteelliselle tutkimukselle jokainen organismin tila on kvalitatiivisesti samanarvoinen, kun taas lääketieteessä terveyden käsite (arvo) toimii tutkimuksessa sisäisenä normina, joka erottaa laadullisesti toisistaan sen, jota pitää lisätä (terveys) ja sen, jota pitää vähentää (sairaus)…. Ja ilman tätä perusnormia, lääketieteellä ei ole sen paremmin teoriana kuin praksiksena mitään mieltä. Voidaan siis puolustaa ajatusta, että lääketiede olisi erikoislaatuisen normatiivisuutensa johdosta (luonnontieteen menetelmiä käyttävä) ihmistiede." (Ihmistieteiden filosofiset perusteet, s 22)
" Elämänhädässämme – niin saamme kuulla – ei tällä tieteellä ole meille mitään sanottavaa. Se sulkee periaatteellisesti ulkopuolelle juuri ne kysymykset, jotka ovat (…) ihmisille polttavimmat, kysymykset tämän inhimillisen olemassaolon merkityksestä tai merkityksettömyydestä." (Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie, s 4)
Samassa hengessä toteaa Jyri Puhakainen yli 60 vuotta myöhemmin:
"Tänään enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa joudumme pohtimaan kysymyksiä mikä on ihminen ja millainen on ihmiselle hyvä elämä." (Persoonan kieltäjät, s 7)
Filosofi Sami Pihlström toteaa (lihavointi lisätty):
"Kuten hyvin tiedämme, armottomat markkinat eivät välitä ihmisistä, eivät kilpailun yhteiskunnallisista eivätkä yksilöllisistä vaikutuksista (ainakaan silloin kun näillä vaikutuksilla ei ole välitöntä kytkentää markkinavoimiin itseensä). Markkinatalouden ylivaltaa rajoittavan hyvinvointivaltion idea voidaan analogiana kuljettaa tieteenfilosofiaan: filosofia, jota me filosofit emme haluaisi palauttaa erityistieteisiin mutta jolle ei toisaalta voida suoda absoluuttisen riippumatonta "ensimmäisen filosofian" asemaa, voisi kenties omaksua roolikseen maailmankuva- ja maailmankatsomusmarkkinoiden puristuksessa kamppailevista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan välittämisen. Olkoon ihmisen parantaminen, hänen johdattamisensa kohti hyvää elämää, tieteenfilosofiankin keskeinen tehtävä! Parhaimmillaan juuri pragmatismin perinne, (… ) pyrkii tähän. Myös pseudotieteiden kritiikki ja tieteellisen rationaalisuuden puolustus voidaan nähdä tällaisen välittävän filosofian osina. Juuri järkevän, kriittisen keskustelun jatkaminen on välittämistä. Se on lopulta ainoa keinomme ponnistella parempaa elämää kohti." (Tutkiiko tiede todellisuutta, ss 205-6, lihavointi lisätty)
Näin ollen voidaan väittää, että lääketieteen tieteenteorian analysoinnin tarve ei kasva ainoastaan siitä, että eräät keskeiset filosofian ongelmat ovat lääketieteenkin tutkimukselle keskeisiä, vaan myös siitä, että filosofiankin tehtäväksi voidaan nähdä ihmisen aseman ymmärtäminen ja hyvän elämän tutkiminen, aihepiiri, joka – arvosidonnaisuudesta tai muusta lähtökohdasta riippumatta - on lääketieteen ydinkysymys.
Lääketieteen tiedekäsitys on luonnollisesti aina myös oman aikansa lapsi ja monella tavalla kietoutunut yleiseen tiede- ja maailmankäsitykseemme. Monet uhkakuvat; luonnon saastuminen, atomisodan vaara, ilmastomuutokset, lajien kuoleminen sukupuuttoon, raaka-aineiden loppuminen jne. näyttävät olevan käyttämämme teknologian seurauksia. On siksi kysyttävä, voisiko olla niin, että todellisuudenkäsityksemme on ihmislajin tulevaisuuden kannalta vakavasti virheellinen ja vaarallinen. Voisiko olla jopa niin, että nykyinen lääketieteen tutkimus, juuri siksi että se yhä voi saavuttaa näyttäviä voittoja, pitää toisaalta omalta osaltaan samalla kertaa yllä sellaista tiedekäsitystä, joka on terveyden kannalta ajan mittaan vahingollinen? Pyrkiikö lääketiede vastaamaan ihmisen elämän polttaviin kysymyksiin? Onko se lääketieteen tehtäväkään?
Käytäntö ja teoria totuuden kriteereinä
Totuuden kriteerinä toimii ihmisten mielissä ilmeisesti pohjimmiltaan joku muunnelma niin sanotusta pragmaattisesta totuusteoriasta: teoria on oikea, jos sen mukaan toimimalla päästään teorian ennustamaan lopputulokseen. Tämän teorian pääheikkoutena pidetään sitä, että se ei kykene erottelemaan pois niitä tapauksia, joissa teoria on väärä, mutta sen antama ennuste on sama kuin oikean. Asiaa on usein havainnollistettu Goodmanin paradoksin avulla: Jos uskon teoriaan, jonka mukaan smaragdit ovat punaisia, mutta muuttuvat vihreiksi viisi minuuttia ennen löytämistä, ja kaikki löydettävät smaragdit ovat vihreitä, onko käytäntö todistanut teoriani oikeaksi? Esimerkki valaisee välttämättömän ja riittävän perustelun eroa. On tietysti välttämätöntä teorian totuudelle, että sen antamat ennusteet pitävät paikkansa, mutta se ei vielä riitä teorian totuuden kriteeriksi, vaan jäämme kaipaamaan jotakin muuta.
Tieteen teoriassa on usein katsottu, että tämä "jokin muu" kriteeri on luonteeltaan looginen, kun käytäntö riittää antamaan vain välttämättömän kriteerin empiirisen tuloksen avulla. Jos ja kun lääketieteen käytännöt nojaavat vain empiirisiin kriteereihin, tulevat loogiset, ratkaisevat kriteerit intuitiivisesti siitä tiedekäsityksestä, jonka olemme oppineet tradition kautta, tradition, jota emme osaa asettaa epäilyksen kohteeksi, koska olemme sen vankeja. Tätä kautta näyttäisivät selittyvän monet tieteen murrokset. Lääketieteen tunnettuja esimerkkejä ovat Semmelweiss, Fleming ja eräänä uusimpana helikobakteerin löytäjä Marshall. (Hyvin analysoituja kuvauksia on esimerkiksi Le Fanun kirjassa The Rise and Fall of Modern Medicine.)
Tieteen kriisien ongelmaa on mielenkiintoisesti analysoinut jo 1930 –luvulla Ludwik Fleck, puolan-juutalainen serologi kirjassaan Tieteellisen tosiasian synnystä ja kehityksestä (Entstehung und Entwicklung einer wissenschaftlichen Tatsache), jossa melkein 30 vuotta ennen Thomas Kuhnia esitettiin Kuhnin maailmankuuluksi tullutta käsitystä elegantimpi kuvaus tieteen kehitystä ohjaavista tekijöistä. Fleckin mukaan olemme kehässä, jossa ilmiötä ei osaa kokeellisesti tutkia, ellei ymmärrä, minkä laatuinen tutkittava ilmiö on. Ilman tätä esiymmärrystä ei voi päättää, mikä on relevanttia, mikä ei. Käytännössä nämä relevanttiuden kriteerit tulevat – tiedottomina - omasta ympäristöstämme, tutkimustraditiostamme. On kuitenkin kohtuullista ajatella, että sen todellisuuden, jota emme vielä tunne, ei tarvitse olla ennakkokäsitystemme mukainen. Niinpä koetta koskevat olettamuksemme voivat olla vääriä, josta seuraa, ettemme tutki kohdetta oikein, josta puolestaan seuraa, ettemme saa selville, millainen kohde on! Miten sitten tieteessä tapahtuva edistyminen on mahdollista?
Tässä yhteydessä tämän laajan ongelman tarkempi pohtiminen täytyy sivuuttaa, mutta kun lääketieteen empirististä käytäntöä ohjaa vahva luonnontieteellinen traditio, saattaa olla mahdollista, että yritämme ratkaista psykologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä luonnontieteitten nykyisten valtatraditioiden keinoin. Kun toisaalta molekyylibiologian ja genetiikan tyyppisten alojen edistyminen näyttää yhä erittäin vahvalta juuri nykyisen tutkimusotteen avulla, voi olla, että lääketiede juuri menestyksensä ansiosta pitää yllä sellaista tiedekäsitystä, joka on osaltaan viemässä kohti suuria ongelmia, eikä ole niitä ratkaisemassa. Jos tämä epäily on oikeutettua, niin lääketiede on väistämättä velvollinen kiinnittämään tietoista huomiota siihen, mikä ohjaa tiedottomasti sen nykyisiä menetelmiä ja arvovalintoja, lääketieteen teoriaa ja filosofiaa. Ratkaisun ei tarvitsisi merkitä luonnontieteitten menestymismahdollisuuksien kiistämistä sen nykyisilläkään keinoilla, mutta se saattaisi merkitä luonnontieteitten teoreettisen itseymmärryksen muuttumista sellaiseksi, että terveyden sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät olisivat ymmärrettävissä luontevasti biologisen tiedon rikastuttajina.
***
Kirjoitus on muokattu keväällä 2003 ilmestyvästä Pentti Alasen, Markku Hyypän, Timo Järvilehdon ja Matti Sintosen kirjan Lääketiede ja tieteenteoria johdantoluvusta.
Kirjallisuutta
Fleck, Ludwik. Entstehung und Entwickung einer wissenschaftlichen Tatsache. Benno Schwabe & Co, Basel 1935
Husserl Edmund, Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie. Felix Meiner Verlag, Hampuri 1977
Juntunen Matti, Mehtonen Lauri. Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Gummerus, Jyväskylä 1977
Le Fanu, James. The Rise and Fall of Modern Medicine. Carroll & Graph Publishers, New York 2000
Pihlström Sami, Tutkiiko tiede todellisuutta? Helsingin yliopiston filosofian laitos, Helsinki 1997
Puhakainen Jyri. Persoonan kieltäjät. LIKE, Juva 1998
Reenpää, Yrjö, Ajateltua ja koettua. Otava, Keuruu 1974
Reenpää, Yrjö, Aistinfysiologian historiaa filosofian valossa. Jyväskylä yliopiston filosofian laitos 1977
Tuomela Raimo, Patoluoto Ilkka, Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet I-II, Gaudeamus, Hämeenlinna 1976
Valtaoja, Esko, Kulttuurillisia fiktioita? Aurora 5/2002, ss 32-33.