Mitä on tieto?

Tieteisuskon pääliturgiksi Kari Enkvistin rinnalle tietofinlandia-voittonsa jälkeen asettunut Esko Valtaoja kirjoittaa "Hiidenkivessä": "Maailman lukemattomista totuuksista täytyy koettaa valita ne, joiden selville saaminen on tärkeää." Lause kuullostaa uskomattoman optimistiselta ja naiivilta Aristoteleen ja Wittgensteinin risteytykseltä. "Tractatuksen" alussahan Wittgenstein toteaa: "1.1 Maailma on tosiseikkojen, ei olioiden kokonaisuus. 1.2 Maailma jakautuu tosiseikkoihin." Toisaalta teoksensa loppupuolella hän sanoo myös: " 6.371 Koko modernin maailmankatsomuksen pohjana on harha, että niin sanotut luonnonlait olisivat luonnonilmiöiden selityksiä." Minkälaisista totuuksista tietomme tulisi koostua, jotta se olisi tärkeää?

Tietoa vai luuloa?

Platonin mukaan tietoa (episteme) on hyvin perusteltu tosi uskomus (alethes doxa). Tieto on siis sidoksissa ihmisen luuloon tai arvaukseen, joka kohdistuu paljastuneisiin (aletheia = totuus paljastumisena tai peittymättömyytenä) ideaalisiin totuuksiin. Doxa taas on luuloa: Platonin luolavertauksessa seinälle heijastuvia ideaalisten olentojen varjoja. Todellisuudessa ihmiselle on mahdollista vain tavoitella todellista tietoa; varsinaista pääsyä hänelle ei siihen koskaan tule olemaan.

Platonin tiedon määritelmä on uskomattoman hyvin kestänyt ajan testauksen. Myös suomalainen kansanviisaus "Luulo ei ole tiedon väärti" toistaa luontevasti ja uskottavasti ihmiskunnan sitoutumisen Platonin kahden tason maailmaan. Moderni muotoilu on korvannut Platonin versiossa doxa -termin propositio -termillä. Täten tietoa pidetään propositiona eli väitelauseena, joka on tai osoittautuu todeksi. Propositiohan tarkoittaa lausetta yhdistettynä sen tulkintaan eli ymmärtämiseen, mikä sinänsä voi olla oikea tai väärä. Ontologisesti tieto (episteme) on aina kontingenttia, sitä joko on tai ei ole, mutta uskomus (doxa) on konsekventiaalista, tilanneriippuvaista.

Tiedon määrittelyn ongelmallisuus on nykyihmiselle sama kuin Platonillekin: miten päätyä varmaan totuuteen ilman kehäpäättelyä? Platon ratkaisi asian sitomalla tiedon varmuuden ikuisiin ideoihin, joista nykyään käyttäisimme termiä transendentti taso. Nykyiselle materialismille tämä ei kelpaa, vaikka toisaalta korrespondenssiin sitoutuneissa totuusteorioissa platonismi on luontaisesti sisään kirjoitettuna. Nykyaikaisen tieteellisen realismin pelastajaksi on kuitenkin löydetty totudenkaltaisuuden ja koherenssin käsitteet: täyttä varmuutta asian totuudesta ei tarvitsekaan saavuttaa kunhan kaikki todisteet koherentisti puhuvat sen puolesta eli se on totuudenkaltainen. Vaikka kaikki todisteet siis tarkasti ottaen ovat epätosia, ovat ne aproksimatiivisesti ja erityisesti omalla erityisalueellaan käytännöllisesti tosia. Biolääketiede liikkuu juuri tällä tiedon alueella.

Ns. eliminativistiset materialistit ovat tieteellisiä realisteja, jotka uskovat kumuloituvan tai paradigmaattisen tiedon lopulta johtavan kaiken selittävään toteen teoriaan. Reuduktionismi tarkoittaa, että kaikki maailmassa ilmenevä on pohjimmiltaan palautettavissa tähän fysikaaliseen kaikenselitysoppiin. Ns. emergentit materialistit taas uskovat, että kaikki on pohjimmiltaan fysikaalista, mutta kaikkea (ns. emergenttejä ominaisuuksia) ei kuitenkaan (vielä) kyetä kuvaamaan fysikaalisin termein. Kari Enkvistin kaltaisesta lähestymistavasta on kriitikkojen piirissä totuttu käyttämään ilmaisua "tieteisuskonto". Nykyfysiikan fantastisen matemaattisen spekulatiivsuuden ja uskonnollisen mystiikan analogisuus onkin mielestäni ilmeistä.

Edellä olen hiukan pidempään käsitellyt tiedon lajia, josta voisi käyttää nimitystä aleettinen tieto. Tämä tapa hahmottaa tietoa onkin yleinen ja monen mielestä ainoa oikea näkökulma. Toisenlaisia tiedon lajeja ovat mm hermeneuttinen ja kontrafaktuaalinen tieto. Hermeneuttisessa käsityksessä hyväksytään lähtökohdaksi tiedon kehämäisyys. Hermeneuttisessa kehässä pyörimällä inhimillinen ymmärrys ja kokemusmaailma jollakin maagisella mekanismilla kasvaa ja jalostuu. Fenomenologiset lähestymistavat ovat osittain päällekkäisiä hermeneuttisen tietokäsityksen kanssa. Niistä keskustellaan lähemmin seuraavassa luvussa. Nykytieteelle hyvin merkityksellinen lähestymistapa tietoon on kontrafaktuaalinen tietoteoria, missä lähtökohtana on faktuaalisesta maailmasta poikkeavan maailman olettaminen ja siinä vallitsevien loogisten periaatteitten analysointi. Tuskinpa tulevaisuudentukimusta ja siihen kytkeytyviä tietokonemalleja olisi olemassa ilman kontrafaktuaalista lähestymistapaa.

Tiedon erittelyjä

Tietäminen jaetaan yleensä kahteen osa-alueeseen: "tietää miten" ja "tietää että". "Tietää miten" kytkeytyy tiiviisti tekhnen ja pragman maailmoihin joidenka yksi sovellutus on ietrikes tekhne - lääketiede tai lääkintätaito. "Tietää että" taas kuuluu theoreian ja eidoksen alueelle: pyrimme tietämään mitä on olemassa (ontologia) tai mikä on totta (epistemologia). Lääketiede biotieteenä liikkuu tietysti myös näillä alueilla. Nykyfysiikka taas on omasta mielestään huimaa vauhtia lähestymässä rajaa, missä ontologiset kysymykset käyvät tarpeettomiksi.

Jakoa "miten -tietoon" ja "että –tietoon" on kritisoitu erityisesti siitä, että se johtaa helposti propositionaalisen tiedon ylivaltaan. Mm. Ilkka Niinluoto on huomauttanut, että "taito-oppi" on jäänyt tutkimuksessa pahasti "tieto-opin" jalkoihin. Tämä on tietysti seurausta pitkästä rationalistisesta perinteestä, mikä vasta viime vuosikymmeninä on saanut kilpailijakseen erilaisia fenomenologisia tiedon suuntauksia. Näitten suuntausten ongelmana on vain ollut oppi-isien (esim. Husserl, Heigegger, Merleau-Ponty) vaikeaselkoisuus, mikä on johtanut soveltajatkin vaikeasti avautuville poluille. Monet toki ovat sitä mieltä ettei jyrkkää eroa "miten -tiedon" ja "että -tiedon" välillä ole: voidaanhan osaaminen aina kuvata proposition muodossa. Esim.: "Hän tietää miten polvi tähystetään." Mielestäni kuitenkin on kysymys eri asiasta: tietohan kytkeytyy primääristi ensin tämän väitelauseen totuudellisuuteen ja vasta sen jälkeen osaamisen totuuteen, mikä itse asiassa toteutuu vasta itse proseduurissa. Kyseessä on siis jonkilainen proseduraalinen tieto, mistä kognitiotieteissäkin puhutaan.

Viime aikoina on suhteellisen paljon saanut julkisuutta Michael Polanyin jo 1960-luvulla esittämä "hiljainen tieto" (tacit knowledge). Läheistä sukua tälle käsitteelle on Maurice Merleau-Pontyn "kehollinen tieto". Molemmissa on kysymyksessä fenomenologian tai hermeneutiikan alueeseen kuuluva tietäminen. Molemmat pakenevat kehittäjiensä markkinoimassa muodossa propositionaaliseksi tiedoksi transformointia: kun alan kuvata esim. jotakin ruumiissani piilevää osaamisen ulottuvuutta, en mitenkään pysty välittämään tuohon propositioon suoraa kokemuksellista ulottuvuutta. Samalla tavoin hiljainen tieto ääneen lausuttuna menettää juuri sen, mikä siinä on oleellista ja tärkeää: tunkeilemattomuuden, osoittelemattomuuden ja tärkeilemättömyyden.

Mihin tietoa tarvitaan?

Miksi luulo ei ole tiedon väärti? Miksi ihanteena pidetään mieluimmin tietoon kuin luuloon perustuvaa toimintaa? Tosiasiahan on, että lukuisat inhimilliset toiminnat (lääketieteessäkin) perustuvat enemmän luuloon kuin tietoon. Tyypilliset skeptiset argumentit perustuvat nimenomaan havaintotiedon epäluotettavuuteen; tästä on olemassa lukuisia enemmän tai vähemmän realistisia esimerkkejä. On myös esitettävissä lukuisia esimerkkejä, joissa epätotuuteen perustuva toiminta tuottaa paremman lopputuloksen kuin totuuteen perustuva. Mihin siis perustuu yleinen inhimillinen tiedon ja totuuden rakkaus?

Taustalla lienee puhdas ihmiskunnan empiirinen kokemuskertymä, joka osoittaa, että skeptisistä vastaväitteistä huolimatta valtaosassa tapauksista tietoon perustuva toiminta tuottaa parhaan lopputuloksen. Vaikka eläinten ei varsinaisesti voida ajatella toimivan tietoon perustuen, on niitten toiminta ulkoasultaan aleettiseen korrespondenssiin perustuvaa. Paitsi empiirisesti, on tietoon perustuvan toiminnan paremmuus vaihtoehtotilanteissa todistettavissa myös formaalisen logiikan keinoin. Ns. valehtelijan paradoksi osoittaa, mihin ongelmiin joudumme pysyttelemällä jatkuvasti epätotuuksissa: valehteleeko valehtelija kun hän sanoo "Nyt minä valehtelen"?

Tieto, tietämys, informaatio, data, tietoaines

Yleisesti hyväksytty näkemys lienee, että suomen kielessä tehtiin paha virhevalinta, kun informaatiotekniikasta alettiin käyttää nimitystä tietotekniikka. Tämä valinta rinnasti tietoaineksen taltiointiin ja manipulaatioon viittaavan teknisen tietokäsitteen sisällölliseen käsitteeseen. Sitä polkua olemme vieläkin perkaamassa.

Suomen sana "tieto" on käsittääkseni aina tarkoittanut tulkittua ja ymmärrettyä mielellistä materiaalia. Viime ajat olemme eläneet maailmassa, missä informaatio ja data, siis tulkitsematon tietoaines, on sotkettu tulkittuun tietoon. Erityisesti tähän ovat syyllistyneet tietotekniikkaoptimistit, tahallaan tai tahattomasti. Asiaa on pyritty korjaamaan korvaamalla englannin "knowlwdge" sana kömpelöllä uusiosanalla "tietämys". Puhutaan siis esim. "tietämyksen hallinnasta" (knowledge management), koska luontevampi tiedonhallinta on jo ehtinyt vakiintua teknisen tietoaineksen hallintaan.

Vakiintuneita tosiasioita emme voi muuksi muuttaa ja tässä maailmassa joudumme siis elämään. On tärkeää kuitenkin muistaa, että kieli luo maailmaa ja tekniset kielelliset käsitteet muuttuvat helposti sisällöllisiksi ellemme pidä varaamme. On ymmärrettävä, ettei informaatiotekniikka tiedä mitään; se vain simuloi tietämistä. Ehkä kielemme vielä oppii vääntymään luontevaan tietämys -sanan käyttöön vaikkei se totta vieköön olekaan tiedon väärti.