Lääkäri kuntoutujana – ihanteet, toiveet, todellisuus

Kokemukseni lääkäripotilaiden sairaanhoidosta ja työssä selviytymisen tukemisesta perustuvat Kuntoutussäätiössä pitkään mielenkiinnon kohteena olleisiin koulutuksellisesti hyvistä lähtökohdista merkittävän työuran tehneiden eli korkeakoulutettujen ja akateemisia loppututkintoja suorittaneiden henkilöiden ammatillisen kuntoutuksen erityistarpeisiin. Näistä suurimman yksittäisen ammattiryhmän muodostavat lääkärit, joille Kuntoutussäätiö on vuosien saatossa räätälöinyt kuntoutuspalvelut yksilöllisistä kuntoutustutkimuksista ja työkokeiluista Balint -tyyppiseen työnohjaukseen sekä muihin ryhmä- ja työyhteisökohtaisiin kuntoutus- ja valmennusprosesseihin. Monimuotoisuudessaan vaativimpia ovat olleet yksittäisten lääkäreiden työkykyarviot, jotka edellyttävät terveydentilan tutkimisen ohella lukuisten arkaluonteisten yksityiskohtien puheeksi ottoa ja ammattikuntamme "sisäpiiritiedon" käsittelyä.

Lääkäreiden sairaanhoito- ja kuntoutuskäytäntöjen puutteellisuudet näkyivät räikeinä pitkälle 1980-luvulle. Suutarin lasten kengät olivat paikkaamatta. Lääkärin sairastaminen, epämääräiset itsehoitoyritykset ja uupumustilat psykososiaalisine seurauksineen odottivat asiallista ja määrätietoista, mutta ennakkoluulotonta ja samalla hienotunteista hoidollista puuttumista. Olimme Kuntoutussäätiössä tiedostaneet asian jo 1970-luvun aikana ja hoitaneet ja kuntouttaneet yksilöllisesti lukuisia lääkäreitä ja aloittaneet vilkkaan keskustelun aiheesta. Kokeilimme rohkeasti lääkärikunnan erikoistarpeet huomioon ottavia palvelutapoja. Käynnistimme 1990 luvun alussa lääkäriliitossa luottamuslääkäritoiminnan suunnittelun ja olemme edelleen aktiivisesti mukana tässä toiminnassa. Jo vuonna 1993 toteutimme Kelan kanssa ensimmäisen TYK- ryhmäprosessin sairauden takia työkykyään menettäneille lääkäreille. Seuraavana vuonna aloitettiin lääkäreiden ASLAK- kuntoutus. Sen jälkeen toiminta on vakiintunut ja volyymit jatkuvasti kasvaneet. Valikoimaan on otettu myös lääkäreiden kuntoremonttikurssit ja työyhteisöille suunnatut työhyvinvointipalvelut.

Olemme ohjanneet lääkäreitä käyttämään hyväkseen työterveyshuoltoa, rohkaisseet työterveyslääkäreitä aktiivisuuteen myös lääkäreiden työterveyden suhteen ja kiinnittäneet työnantajien huomiota lääkäreiden työterveyshuollon ulkoistamisen etuihin. Vaikeudet ovat olleet monimutkaisimmillaan haettaessa työterveyslääkäreiden oman työterveyshuollon ratkaisukäytäntöjä.

Toimintamme aikana Kuntoutussäätiön palveluiden piirissä on ollut jo noin tuhat lääkärikuntoutujaa. He edustavat eri erikoisaloja, ikäryhmiä ja molempia sukupuolia suhteellisen tasaisesti naislääkäreiden osuuden hitaasti kasvaessa. Kuntoutuksessa ja tutkimuksissa olleilla on yleensä vaihtelevasti hoidettuja somaattisia sairauksia ja vammojen jälkitiloja, joista on ollut jo pitkään toiminnallista haittaa myös työssä. Joukossa on jatkuvasti ollut myös joitakin ns. "ongelmalääkäreitä", joiden toimintakykyä rajoittaa psykososiaalinen moniongelmaisuus.

Kuntoutujalääkäreiden työuupumus on tavallisesti voimakasta, mutta vahvasti torjuttua, vaikka fyysinen suorituskyky olisikin suhteellisen hyvä. Monille terveydentilan kartoitus kuntoutuksen yhteydessä on ainutkertaista. Oireita selviteltäessä paljastuu myös uusia yllättäviä diagnooseja aivokasvaimista kihomatoihin. Lyhyisiin kuntoremonttityyppisiin palveluihin tulevat ovat liikkeellä varhaiskuntoutuksellisin tavoittein virkistyäkseen ja löytääkseen uuden otteen työhön ja elämään. Ryhmäkuntoutuksissa psyykkisesti vaikeasti sairaita lääkäripotilaita tavataan harvemmin kuin yksilöpalveluissa. Uutena ja kuntoutustavoitteita vinouttavana ilmiönä on ollut havaittavissa, että kollegoja, jotka tarvitsisivat pääasiassa hoidollista interventiota, ohjataan lisääntyvästi varhaiskuntoutukseen siitä syystä, ettei asianomainen "leimaantuisi vajaakuntoiseksi ". Tällainen kikkailu johtaa harvoin toivottuun tulokseen.

Yhteistä lähes kaikille lääkäripotilaille on, että he yrittävät huonokuntoisinakin hoitaa hyvin työnsä ja siinä samalla itse itsensä. Kokemuksemme mukaan lääkärit toimivat pitkään suorituskykynsä ylärajoilla ennen kuin hakeutuvat toisen lääkärin hoitoon. Silloinkin monesti hoidollisesti tärkeät potilas-lääkäri-roolit ovat sekaisin eikä perinteinen käsikirjoitus toimi. Pelin henki on, ettei lääkäri helpolla kerro omista vaivoistaan ja väsymyksestään kenellekään. Kollegallekin avautuminen näyttää vaativan huomattavaa päättäväisyyttä tai sitten ajautumista umpikujan partaalle. Olemme tottuneet konsultoimaan toisiamme potilastapauksissa, emme omassamme.

Hoitosuhteeseen hakeutumisen ja pääsemisen kynnys on korkea molemmilta puolilta. Sairauksien toteaminen ja työkyvyn objektiivinen arviointi on lääkärille aina vaativa tehtävä, mutta lääkäripotilaan kyseessä ollen se tuntuu erikoisen hankalalta. Hoidon suunnittelu ja asianmukainen toteuttaminen, tutkimustulosten tulkinta, lääkityksen ja toipumisen seuranta sekä sairauslomakysymykset jäävät turhan usein potilaslääkärin omalle vastuulle.

Lääkärin työssäolo lähes työkyvyttömänä ei mielestäni ole masokismia tai typerää uhkarohkeutta. Tavallisimmin siihen ohjaavat käytännön pakkotilat ja velvollisuudentunne. Sijaisia ei ole käytettävissä. Lisäksi kollegoja, potilaista puhumattakaan, ei haluta jättää pulaan. Työelämän realiteetit on ymmärretty ja vaihtoehtojen puuttuessa hiljaisesti hyväksytty. Välttämätön liikkumavara normeerautuu riittämättömäksi ja hallinnantunne omasta työstä katoaa. Vähäisetkin työjärjestelyt tuntuvat sen jälkeen mahdottomilta ja tarpeettomilta. Ainoa vaihtoehto on hoitaa omat kivut ja säryt käsillä olevilla kipulääkkeillä, univaikeudet unilääkkeillä ja ahdistuneisuus millä milloinkin. Puuttuvat voimavarat otetaan omasta ajasta ja yksityiselämästä, mikä lisää katkeruuden ja syyllisyyden ahdistavia tunteita.

Ihanteellisesti ajatellen työkykyinen lääkäri on hyvin koulutettu, kokenut ja tehtäviinsä perehtynyt. Hän on tieteellisesti orientoitunut ja kiinnostunut potilaistaan myös ihmisinä. Hänen oletetaan olevan terveytensä, persoonallisuutensa ja elämäntapojensa suhteen lääkärin ammattiin soveltuva, esimerkillinen, mutta myös inhimillinen ihminen. Hänen on oltava taitava ja vastattava tekemistään ratkaisuista. Hänen on jatkuvasti pystyttävä nopeaan päätöksentekoon ja ylläpitämään ammattitaitoaan vaihtelevissa olosuhteissa.. Lääkärin toiminta on potilasturvallisuuden osalta valvottua ja ammattieettisesti kontrolloitua. Kirjaamaton sääntö on, että lääkäri osaa huolehtia ja myös huolehtii omasta terveydestään; onhan hän lääkäri !

Jaksamisen kulmakiviä ovat osaamisen ja fyysisen terveyden ohella mielen tasapaino ja henkinen herkkyys. Nykyisissä toimintaolosuhteissa ei ole harvinaista, että lääkärin psyykkisen toimintakyvyn rajat ylittyvät liiallisen työsidonnaisuuden, mutta myös auktoriteettiristiriitojen ja puutteellisten sosiaalisten taitojen takia. Kuntoutusprosessien yhteydessä huomataan usein, että tulehtuneet ihmissuhteet, kunnianhimoinen kilpailu, kateus ja jopa pahansuopa juoruilu ovat lääkärin työuupumuksen keskeisiä syitä. Valitettavasti työpaikkakiusaaminen, yhteisöstä eristäminen tai painostaminen eivät ole terveydenhuollon työyhteisöissäkään vain teoreettisia mahdollisuuksia. Jos potilastyön ihmissuhdekuormitus ylittää lääkärin henkilökohtaisen kestokyvyn, se johtaa herkästi voimattomuuden kierteeseen. Ammatillisen omanarvontunne romahtaa, eristäytyminen, kyynisyys ja agressiivisuus lisääntyvät ja lääkäri ajautuu vähitellen jopa hengenvaaralliseen vakavaan masennustilaan. Negatiivisen kierteen katkaiseminen on vaikeaa eikä se yleensä onnistu millään yksittäisillä toimenpiteillä. Työuupumus ei häviä levähtämällä tai pinnallisilla piristeillä. Lääkäripotilaan hoitamista vaikeuttaa omalla tavallaan myös se, että lääkäreillä on niin lääke- ja muihinkin hoitoihin ammatillinen perussuhde, jolloin tervehtymisen kannalta tärkeä plasebovaikutus jää vähäiseksi. Kaikesta huolimatta korostan lääkäreitä paljon hoitaneena ja heidän kuntoutumisprosesseissaan mukana olleena, että "paluu terveyteen" onnistuu yleensä yllättävän hyvin. Tämä edellyttää että käytetään riittävästi aikaa, vältetään oirekuvan sekä yli- että alimedikalisointia ja korvataan liiallinen akateemisuus arkijärjellä. Lääkärikuntoutuja tarvitsee rohkaisua omien valintojensa tekemiseen ja apua vaihtoehtoisten selviytymisstrategioiden ideoinnissa. Käytännössä työjärjestelyiden ohjaamisessa ja työilmapiirin hoidossa tarvitaan usein myös ulkopuolista "välimiestä", joka voi huolehtia myös siitä, että kaikille osapuolille avautuu kunniallisen perääntymisen mahdollisuus. Toivottomalta näyttävästä tilanteesta selviydytään yhteistyöllä. Toivon palauttaminen on taito- eikä voimalaji.

Vuokko Hupli, kuntoutussäätiön ylilääkäri, lääketieteen lisensiaatti, työterveyshuollon ja työlääketieteen erikoislääkäri, vakuutuslääketieteen ja kuntoutuksen erityispätevyydet