Työterveyslääkäri

Työterveyshuollon teoriaa etsimässä

Työterveyslääkäri
2003;(2):209-215

Johdanto

Työterveyslääkäri 1/2003 lehdessä Pentti Alanen kirjoitti aiheesta "Voiko lääketieteen tiedeluonteesta antaa määritelmää" (1). Kirjoitus innoitti minua kysymään lisää. Onko työterveyshuolto tiedettä: Onko työterveyshuollolla jonkinlaista teoriaa itsestään ja miten työterveyshuolto määrittelee itsensä? Sisältääkö suomalainen tapa toteuttaa työterveyshuoltoa joitakin kullekin ajalle tyypillisiä, yleisesti hyväksyttyjä ajatusmalleja?

Lähdin etsimään vastauksia kuin löytöretkeilijä vailla tuntemattoman maan karttaa. Mistä teorian löytäisi? Varmaan kannattaisi etsiä useammastakin kohteesta. Yrittäisinkö harjoittaa ainakin näennäistä lähdekritiikkiä? Pienen pohdinnan jälkeen päätin tutkia ainakin työterveyshuoltolain perustelut, uuden työterveyshuollon suomenkielisen oppikirjan, jonkin kotimaisen yliopiston erikoislääkärikoulutuksen opinto-oppaan, työterveyslaitoksen nettisivut ja tehdä ainakin Medline- artikkelihakuja. Ehkä Työterveyslääkäri- tai Työ ja Ihminen lehdestä löytyisi jotakin?

Työterveyshuoltolain perustelut

Hallituksen esitys 114 - 2001 löytyi netistä (2). Heti johdannossa mainittiin hyvä työterveyshuoltokäytäntö, työkykyä ylläpitävä toiminta, laadun seuranta ja arviointi. Niitä seurasi työympäristön vaarojen selvittäminen ja myös sitä laajempi terveysvaarojen ehkäisy.

Mihin nojautuu hyvä työterveyshuoltokäytäntö? Onko sen taustalla hyvä työterveyshuoltoteoria? "Hyvä työterveyshuoltokäytäntö" -kirja (3) on käsittääkseni syntynyt niin, että joukko viisaita ja kokeneita alalla toimijoita on kokoontunut yhteen ja kirjannut hyvänä pidettyjä käytäntöjä konsensuslausuman tapaan. Kirjan toinen luku (3) kertoo työterveyshuollon viideksi eurooppalaiseksi perusperiaatteeksi terveysvaarojen ehkäisyn, työntekijän terveyden suojelun, työolojen sopeuttamisen, terveyden edistämisen ja perusterveydenhuollon. Lisäksi korostetaan toiminnan prosessiluonnnetta yksittäisten tekojen sijaan.

Tulkitsen tekstiä ja kuvia niin, että ala on sukua ehkäisevälle perusterveydenhuollolle. Tarvitaan siis teoriaa terveydestä. Mainituksi tulee myös työympäristön ja työolojen parantaminen. Tarvitaan teoriaa sekä työympäristöstä että itse työstä ja sen tekemisestä.

Työkykyä ylläpitävä toiminta ja työkykyteoria

Entä työkykyä ylläpitävä toiminta, mitä se on?

"En ole ollut paikalla, kun määritelmää sorvattiin, joten en ota kantaa siihen, mitä se tarkoittaa", sanoisi juristi tai ainakin vaatisi korkeimman oikeuden päätöstä tuekseen ennen kuin kommentoisi. Yleisesti hyväksytty työkykyä ylläpitävän toiminnan määritelmä kuuluu: (STM.n työterveyshuoltopäätöksen 8§) "Kaikki toiminta, jolla …pyritään edistämään…työ- ja toimintakykyä." Ei tästä kehäpäätelmästä tule kyllä paljoa viisaammaksi. Työkykyä ylläpitävä toiminta on kuitenkin ollut 1990-luvun työterveyshuollon keskeinen toimintaperiaate Suomessa.

Mitä työkykyteoria tai työkykyä ylläpitävän toiminnan teoria sitten voisi olla? (Ainakaan toiminnan teoriaan se ei "virallisesti" ole aikaisemmin ollut kytköksissä?) Kunta-alan seurantatutkimukset ovat luoneet perustaa vallitsevalle työkykykäsitykselle (4). Mäkitalo ja Palonen kuvasivat 90-luvun puolivälissä (5) kolme työkykykäsitettä: lääketieteellisen, tasapainomallisen ja integroidun käsitystyypin. Viimeisimmän perustana on edellisiä laajempi myös sosiaali- ja käyttäytymistieteisiin nojautuva ajatusmalli. Tasapainomallin mukainen "toimintakyky suhteessa työn vaatimuksiin" on käsittääkseni ollut yleinen käsitystapa työterveyshuollossa. Vallitsevaa työkykyteoriaa on yritetty aukaista ja arvostellakin esimerkiksi kehittävän työntutkimuksen ja toiminnan teorian näkökulmasta (6,7).

Valtavirtaa edustavissa esityksissä työkykykuviin on piirretty ensin erilaisia kolmioita (kärkinä esimerkiksi työntekijä, työympäristö ja työyhteisö). Myöhemmin suosittiin pyramideja (jolloin neljäntenä työkyvyn ulottuvuutena oli ammatillinen työkyky) ja viimeksi kai jonkinlaista talonkuvaa (vai onko se nuoli?) (8).

Työ- ja toimintakyvyn arviointiin (ja miksei edistämiseenkin) olisi kuntoutuksen puolelta tuotavissa integroituun käsitystyyppiin liittyvää teoriapohjaa. En ole riittävästi perehtynyt alan kirjallisuuteen, jotta osaisin arvioida, ovatko esimerkiksi Talon ja Rytökosken kirjoitukset jääneet perusteettomasti huomioimatta vallitsevassa tasapainomallisessa työkykykäsityksessä (9,10).

Laadunhallinnan laatikot

Laadun seurannasta ja arvioinnista olen oppinut urallani tähän mennessä sen verran, että pitää piirtää kaavioita, joissa on laatikoita ja laatikot pitää yhdistää toisiinsa viivoilla. Viimeisestä laatikosta piirretään sitten viiva takaisin ensimmäiseen laatikkoon.

En ole tutustunut yhteenkään työterveyshuollon laatujärjestelmään, joten parempi ehkä olisi olla sanomatta mitään. Olen kuitenkin miettinyt, onko se laatujärjestelmä, jos vain kuvataan olemassa oleva toiminta. Olen pohtinut, tekeekö se, että kuvaus tehdään niin, että laatikot ja viivat piirretään kahteen ryhmään (korvausluokka I ja II) järjestelmästä erityisen hienon. Vai onko laatu motivoituneiden työntekijöiden toimintaa kriittisissä palvelukohtaamisissa?

Tehtävä on annettu. Millaiset ovat eväät.

Työterveyshuoltolain perusteluissa todetaan: "Työterveyshuollon ensisijainen tehtävä on työstä johtuvien terveysvaarojen ehkäiseminen… terveydenhuollon keinoin".

Tehtävä on annettu, mutta millaiset ovat eväät? Mihin riittävät "terveydenhuollon keinot"? Työterveyshuollollahan on valtuutus antaa suosituksia, vaan ei työnjohto-oikeutta eikä investoinneista päättämisen valtuutusta.

Perinteiset terveydenhuollon keinot ovat yksilöön kohdistuvia perin holhoavia "et saa juoda kaljaa etkä syödä makkaraa" -keinoja. Laissa kummittelee edelleenkin se neuvonta ja ohjaus, jota armollisesti kohdistamme valistusta vailla oleviin työntekijöihin.

Kohta yllä olevan jälkeen perusteluissa seuraa kannanotto keskusteluun ennaltaehkäisevä vastaan "työterveyshuollollisesti painotettua sairaanhoitoa sisältävä" työterveyshuolto: "Sairaanhoidon järjestäminen työterveyshuollossa on tarkoituksenmukaista, sillä sen kautta voidaan havaita myös työhön liittyviä haittoja ja työperäisiä sairauksia."

Sama asia on perusterveydenhuollon nykytila tunnustaen todettu myös Varma-Sammon työterveyshuolto-opas yrityksille lehdykässä (11): Työterveyshuollossa järjestettävän sairaanhoidon etuja ovat mm. asiakkaan työolojen tuntemus, nopea hoitoon pääsy, oikea-aikainen kuntoutusohjaus ja sairaslomien oikea mitoitus. Peltomäki ja kumppanit ovat todistaneet sairaanhoitoa sisältävän työterveyshuollon lisäävän ja monipuolistavan tyky-toimintaa (12). Kokonaisvaltaisiin palveluihin panostaneissa yrityksissä oli enemmän tyky-toimintaa kuin vain lakisääteistä tarjoavilla, kyseessä lienee toisaalta myös yrityksen kokoon ja resursseihin liittyvä asia.

Olen miettinyt sitä, kuvastaako sanonta työterveyshuollollisesti painottuneesta sairaanhoidosta jonkinlaista puolustelun tarvetta: ikään kuin sairauksien hoito ei jotenkin kuuluisi työterveyshuoltoon. Suomessa asia lienee jo saavuttanut jonkinlaisen hyväksynnän. Pelkästä sairaanhoidosta puhuminen riittäisi – vai riittäisikö? Onko työterveyshuolto joissakin paikoissa käytännössä lähes pelkkää sairaanhoitoa ilman todellista monialaista työterveyshuollon osaamista? (näköjään allekirjoittaneella on päässään tiedostamaton moniammatillisen työterveyshuollon teoria, joka juontaa juurensa "Kuntoutussäätiöläis-Turun Kelalaisesta biopsykososiaalisesta valtauttamisideologiasta).

Lain perusteluissa mainitaan työpaikkaselvitysten muodostavan toiminnan perustan. Tästä on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Tuntuu siltä kuin toteaisi, että kotikäynti muodostaa perhelääkärin toiminnan perustan. Ehdotettujen toimenpiteiden toteutumisen jatkuva seuranta kuuluu asiaan. Entä jos mitään ei tapahdu? Suositellaanko uudestaan? Kyynikko voisi kysyä, ovatko työterveyshuolto ja työsuojeluorganisaatio yrityksissä koskaan lähelläkään vallan keskiötä vai ovatko ne jo syntyjään marginaalissa? Siirtyvätkö lakien ja asetusten fraasit vakiomuodoissaan toimintasuunnitelmien sivuille ja edelleen Ö-mappiin? Millainen työterveyshuolto on uskottava?

Lain perustelujen kappale "Työterveyshuollon tehtävien ja sisällön kehitys" sisältää paljon mielenkiintoisia ja kriittisiäkin ajatuksia. Työterveyshuolto ei ole päässyt riittävästi vaikuttamaan työolojen suunnitteluun. Terveystarkastusten merkitys ja käyttöaiheet ovat kehittymässä ja neuvonnan ja ohjauksen merkitys muuttumassa. Viittaako tämä siihen, että nykyinen käytäntö (ja teoria) ei ole ollut toimiva? Olisiko modernilla terveyskasvatuksen teorialla työterveyshuollolle annettavaa? Joissakin työterveyshuolloissa onkin ruvettu puhumaan terveystapaamisista, joissa yhdessä työntekijän kanssa etsitään hyvinvointia edistäviä keinoja (13).

Ikäkausitarkastuksia on nimitetty terveyden kehityskeskusteluiksi ja lääkäriä terveyden esimieheksi (14). Sisältääköhän tämäkin nimitys ajatuksen esimies-alaissuhteesta eikä niinkään tasavertaisesta dialogista? Itse olen joskus koettanut puhua henkilökohtaisen terveyssuunnitelman päivittämisestä. Raavaalta suomalaiselta mieheltä kun kysyy: "Mitkä ovat terveystavoitteesi?", vastaus on usein kokemukseni mukaan: "Häh?".

Samassa kappaleessa kerrotaan tyky-toiminnan alueen olevan voimakkaasti kehittymässä. Työpaikkoja vaaditaan sisäistämään tyky-näkökulma. Kehityksen kuvaus tuo mieleen Hyvä työterveyskäytäntö–oppaan tekstit. Julkisessa keskustelussa on alkanut esiintyä tykyn sijasta "tyhy" eli työhyvinvointi. Lieneekö se sitten lain perustelutekstissä peräänkuulutettua kokonaisvaltaista ja yhteistoiminnallista, asiantuntijatietoon ja kokemukseen perustuvaa toimintaa.

Seuraavassa luvussa painotetaan työterveyshuollon roolia osaamiseen liittyvissä asioissa. Jos tällä tarkoitetaan ammatillisen osaamisen ja elinikäisen oppimisen korostamista, mietityttää, onko tämä sitten työterveyshuollon, ihmisen itsensä vai työnantajan vastuulla?

Lain yksityiskohtaisissa perusteluissa työterveyshuollolle sälytetään ennenaikaisen eläköitymisen ehkäisemisen vastuuta. Tämän voimme varmasti kelpo veronmaksajina allekirjoittaa kaikkien paitsi itsemme osalta. Työterveyshuolto määritetään asiantuntijatoiminnaksi, jolla on läheinen yhteys työturvallisuuteen. Lääkärin ammatti on malliesimerkki professiosta. Tähän sopien ehdotus korostaa monitieteisyyden ohella ammatillista riippumattomuutta ja jatkuvan kouluttautumisen tärkeyttä.

Esityksessä lain 11 pykäläksi työpaikkaselvitys saa merkittävän lisäulottuvuuden, kun myös työn psyykkinen kuormittavuus ja työyhteisön toimivuus tulee selvittää. Työterveyshuolto ei selvästikään ole enää pelkkää fysikaalisten, kemiallisten ja biologisten vaarojen kartoittamista. Uusi työturvallisuuslaki velvoittaa työnantajaa laajempaan riskinhallinta-ajatteluun. Vaikka riskien arviointi onkin työnantajan vastuulla, terveysriskien arvioinnissa työterveyshuolto tulee olemaan mukana.

Näyttöön perustuvat menetelmät

Mielenkiintoisesti esityksen perusteluissa viitataan "näyttöön perustuvien" terveystarkastus- ja edistämismenetelmien käyttöön. Yleinen kokemuskin tosin hyväksytään näytöksi. Verbeek ja kumppanit ovat pohtineet näyttöön perustuvan työterveyshuollon mahdollisuuksia ja kokeilivat metodia erilaisten potilasesimerkkien avulla (15). Hekin joutuivat toteamaan, että Medline-hakuprofiilien laatiminen on taitolaji ja että epidemiologian perusteista olisi aikanaan kannattanut olla kiinnostuneempi.

Verbeekin ja kumppaneiden (mm. Mukala) artikkeli herätti vilkastakin keskustelua SJWEH- lehden sivuilla (16,17,18). Francon (17) kommentti oli mielestäni mielenkiintoinen työterveyshuollon teorian kannalta. Hänen mukaansa perinteinen potilas-lääkärisuhde on tavallisen lääkärintyön perusta, mutta työterveyshuollolle tyypillisiä ovat monet samanaikaiset suhteet. Lääkärin päätöksentekoon voidaan vaikuttaa monelta taholta. Usein on lääketieteellisen tiedon lisäksi huomioitava esimerkiksi työnantajan ja työntekijöiden edustajat, työsuojeluviranomainen ja ammattiliitto. Työterveyshuollon tiedon perusta on usein epidemiologista. Mielestäni onkin mahdotonta ajatella, että esimerkiksi ärsytysastmaoireyhtymän (reactive airways dysfunction syndrome tai irritant induced asthma) teoreettinen perusta ja annos-vastesuhteet selvitettäisiin ihmiskokein altistamalla työntekijöitä nousevin annoksin esimerkiksi kloorikaasulle. Kokemukseni mukaan erilaisissa tilanteissa onkin kyettävä hahmottamaan, ketkä kaikki ovat asianosaisia ja mitkä kenenkin intressit todella ovat kulloinkin kyseessä olevassa asiassa.

Työterveyshuollon uusi oppikirja (19)

Kirjassa on esipuhe ja neljä osaa: Työterveyshuolto Suomessa, Työn vaikutus terveyteen, Työkyvyn edistäminen ja Hyvä työterveyshuoltokäytäntö.

Mitä kirja kertoo työterveyshuollon teoriaperustasta? Lainsäädäntöluku ei luonnollisestikaan tuo paljoa uutta näkökulmaa lain perusteluihin verrattuna. Aiemmin mainittua työkykyä ylläpitävän toiminnan kehämääritelmää tarkennetaan (STM.n työterveyshuollon neuvottelukunnan 1999 muistioon viitaten) lisäämällä siihen suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus. Seuraavassa luvussa työterveyshuolto kuvataan pelkästään terveyskeskusnäkökulmasta osana terveydenhuoltojärjestelmää. Väestövastuun ja työterveyshuollon uskotaan (utopistisessa ihannetilassa?) täydentävän hyvin toisiaan.

Kakkososassa kuvataan työturvallisuuslain mukanaan tuoman (työnantajan vastuulla olevan) riskinarvioinnin periaatteet. Tämä asettaa uusia asiantuntijuushaasteita työterveyshuolloille. Luvussa psykososiaaliset tekijät työssä riskinarviointiparadigma laajennetaan (perinteisen fysikaalisen, biologisen ja kemiallisen lisäksi) koskemaan myös henkistä työympäristöä. Työturvallisuus ja väkivallan vaara työssä ovat saaneet myös oman lukunsa kirjaan ja kuvastanevat uusia ajatusmalleja mm. yritysten yhteiskuntavastuusta.

Kolmannen osan alussa on kirpeän kriittinenkin esitys vallitsevan työkyvyn tasapainomallin periaatteista. "Työn kehittäminen työhyvinvoinnin tukena"- luku (s. 155 -168) tuo kehittävän työntutkimuksen ja toiminnan teorian mukaan suomalaisen työterveyshuollon teoreettiseen viitekehykseen. Tämä on tervetullut lisä, sillä työterveyshuolto tosiaan tarvitsee teoriaa työstä. Voisiko työterveyden teoria syntyä työn ja terveyden teoriat yhdistämällä (vertaa yhtenäisen kenttäteorian toive fysiikassa)? Holhoavaa huoltoteoriaa ei mukaan kaivattaisi? Olisin ihan mielelläni työterveyden erikoislääkäri. (Taidan virittää omaa teoriaani vähän Merikosken suuntaan)

Mikä oikeastaan on työterveyshuolto-sanan etymologia: eiköhän sekin ole oman aikansa kasvatti (20). Miksi Työterveyshuolto kirjan kannessa on fontin väriä vaihdettu sanojen rajalla? Onko kyseessä lääketieteen erikoisala, joka tutkii työn ja terveyden välisiä riippuvuuksia?

Opinto-opas

Kuopion Yliopiston erikoislääkärikoulutuksen opinto-opas löytyi helposti netistä (21). Kertoivatko siinä kuvatut tavoitteet jotakin lisää työterveyshuollon teoriapohjasta? Oppaassa mainittu työlääketieteen perusteiden tuntemus on tietenkin välttämätöntä. Sisältääkö tämä väittämäni jo teoreettisia olettamuksia? Onko työlääketiede oikeastaan työterveyshuollon erikoisalan kova ydin vai onko työterveyshuolto työlääketieteestä suvuttomasti silmikoimalla kehittynyt uusi lääketieteen muoto? Oppaassa esitetty vaatimus toiminnan tuloksellisuuden, taloudellisuuden ja kustannus-hyötysuhteen arvioimiskyvystä on tarkemmin ajateltuna aika haastava! Työelämän sääntöjen ja toimintamuotojen oppiminen mainitaan, kuten myös tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden luotettavuuden ja ammatillisen riippumattomuuden vaatimus. Uitin mukaan (22) työlääketieteen toiminta on työterveyden perusta ja työterveyslääkärin tärkein oma alue.

Työterveyslaitoksen nettisivut

Työterveyslaitoksen sivusto (23) on oikeastaan laaja portaali, jossa voisi viipyä pitkäänkin. Ehkä en osannut etsiä, mutta työterveyshuollon aihekohtaisilta sivuilta en löytänyt mitään varsinaista teoriapakettia. Hyvä työterveyshuoltokäytäntö-kirja kyllä oli vapaasti luettavissa. Ehkäpä laitoksen laaja tutkimustoiminta antaisi osviittaa siitä, mitä "pääkallonpaikalla" tai rahoittajatahoilla pidetään tärkeänä? "Tätä tutkitaan 2002" sivuilta löytyikin muutama, ehkäpä jo helmeksi kehittymässä oleva, tiedonjyvänen. "Työntekijän terveys" -otsikon alla todetaan: "Voimakas altistuminen terveydelle vaarallisille aineille on tullut entistä harvinaisemmaksi, jolloin on tärkeää tunnistaa mataliin altistumistasoihin liittyvät terveyden vaarat. Tällöin keskeisiä tutkimuskohteita ovat herkistymiseen liittyvät sairaudet ja syöpä. Ensisijainen ongelma ei siis enää ole se, onko sairaus tai muu ongelma työstä johtuva vai ei, vaan se, miten työkyky voidaan säilyttää ja pitää työn vaatimusten tasalla." Heti työterveyshuollon aihekohtaisten sivujen etusivulla on selvä linjanveto: "Kokonaisvaltaisen kehityshakuisen työterveyshuollon tarve kasvaa koko ajan ja työterveyshuolto muuttuu terveyspalveluista monitieteiseksi työterveyden ja työkyvyn edistämistoiminnoksi." Voisikohan asiakasyritykseni pyrkimys liittää miesvaltaisen työyhteisön ryhmäkehityskeskusteluihin terveysteemoja työterveyshuollon avustuksella olla jotakin tämänsuuntaista?

Medline ja pari muuta tietokantaa

Tein useilla eri hakuprofiileilla hakuja sekä PubMed että Ovid väylän kautta Medline artikkelitietokantaan. Medic, Leo ja Tyki sekä Yleislääkärin käsikirja ja tietokanta (YKT) tuli myös vilkaistua. Käytin esimerkiksi hakusanoja occupational health, occupational medicine, industrial health, industrial medicine ja paradigm, theory, trends. YKT :sta hain vain työterveyshuolto-nimikkeellä. Kaikkiaan artikkeleita löytyi Medlinestä noin kolmesataa. Otsikoiden ja tiivistelmien perusteella kiinnostavia oli huomattavasti vähemmän. Tämä esitys ei siis pyri olemaan kattava katsaus, vaan ennemminkin subjektiivinen silmäys. Olen joko huono etsimään artikkeleita tai sitten kotimaisen työterveyskulttuurin ylittävää argumetointia on yllättävän vähän. En löytänytkään enää lisää omasta mielestäni välttämätöntä referoitavaa.

Yksi ruotsalais-brittiläinen juttu oli kuitenkin aika mielenkiintoinen (24): Knaven ja Ennalsin mukaan riittävä työterveyshuoltoon investoiminen on nähtävä modernin talouden infrastruktuurikuluna. Terveellinen työ on siis yhtä itsestään selvä asia kuin että liikenne on turvallista, tiet hyväkuntoisia ja autot katsastettu. Muissa yhteyksissä olen kuullut mainittavan myös "nolla tapaturmaa" ja "työhygieenisen altistumisen nollataso" (zero exposure) – käsitteet. Työ voi olla täysin turvallista - utopiaako? Kansainvälisen työjärjestön ILOn määritelmä työterveydestä kuulostaa tutulta (muistuttaa maailman terveysjärjestön terveyden määritelmää), mutta korostaa lisäksi työn ja sen tekijän yhteensovittamista (adaptation of work to man and of each man to his work; ja ehkäpä juuri tässä järjestyksessä?) (25).

Suomen Lääkärilehti ja Duodecim

Suomen Lääkärilehden ja Duodecim-lehden arkistoja voi vuodesta 1992 alkaen seuloa esimerkiksi Lääkäriliiton nettisivujen tai Terveysportin kautta. Muutama artikkeli onkin maininnan arvoinen: Savolainen ja kumppanit (26) totesivat jo 10 vuotta sitten, että pelkkä biolääketieteellinen ajattelu ei riitä, vaan vaaditaan inhimillisen toiminnan ja sosiaalisen ympäristön ymmärtämistä. Kirjoittajien mukaan sairaanhoito on onnistuneen työterveyshuollon perusedellytys ja työterveystyö on luonnostaan (moniammatillista) ryhmätyötä. Samassa lehdessä on 10 vuoden jälkeenkin yhä ajankohtainen Huttusen artikkeli "Kenen joukoissa seisot?" (27). Heti ensirivillä todetaan: "Työterveyshuollon tavoite on yksilön terveyden säilyttäminen ja edistäminen". Vähän myöhemmin: "Työhöntulotarkastuksen päämäärä on turvata työntekijä työn mahdollisesti hänen terveydelleen aiheuttamilta vaaroilta". Psykiatri-kirjoittajan mukaan psyykkiseen työsuojeluun tai työyhteisön vuorovaikutusongelmiin on työterveyslääkärin viisasta olla ottamatta kantaa, jos mahdollista! Artikkelissa kuvataan monia työterveyslääkärin ristiriitaisista rooleista. Ajattelisinkin, että jos niitä aletaan yksitellen riisua tai kuoria, viimeiseksi sittenkin jää perinteinen, klassinen potilas-lääkärisuhde?

Eräiden lehtien selailu kirjastossa

Työ ja Ihminen-lehtien selailu muutamalta vuodelta tuotti jonkinmoisen saaliin. Raution ja kumppaneiden artikkeli "Työterveyshuolto muutosten keskellä asiantuntijuuttaan etsimässä" (28) kuvaa kuinka työterveyshuollot kokivat (keväällä 1999), että työterveyshuollon tulee tukea muutosprosesseissa elävien työyhteisöjen hallinnan tunteen kehittämistä ja vahvistamista. Tämä edellyttää työterveyshuollon osaamisen parantamista muun muassa (työyhteisöjen) kehittämis-, ohjaus- ja konsultaatiomenetelmien osalta. Biolääketieteellinen lähestymistapa voi tosiaan olla riittämätön työkalu, jos tavoitteena on terveellisen työn lisäksi terve työyhteisö tai terve organisaatio (29,30). Kuitenkaan emme voi heittäytyä täysin irti aineesta: Vaikka altisteet ovat vähentyneet ja muuttuneet ja perinteiset ammattitaudit ehkä jopa vähentyneet, on työ yhä myötävaikuttava tärkeä osatekijä monessa sairaudessa ja aiheuttaa merkittävää kuolleisuutta, kuten Nurminen ja Karjalainen ovat osoittaneet (31,32). Heidän artikkeliaan kommentoiva arvostettu epidemiologi päättää kuitenkin pääkirjoituksensa yllättäviin sanoihin: (33) "Coping with these problems (of modern worklife) will need strong support from management, the continuous education and training of occupational health personnel, and integration of psychososial expertise into the health care team".

Lopuksi

Mitä tästä lähes harharetkeltäkin jo välillä tuntuneesta löytöretkestä jäi satunnaisen matkailijan albumiin? Ainakin se, että työelämän yhä nopeammalta tuntuva muutosvauhti pakottaa myös työterveyshuollon muuttumaan tai sitten "jäämään junasta". Työterveyshuollon kehityskaaresta tuli luettua montakin artikkelia, mutta ainoan systemaattisemman muutoksen tarkastelumallin mielestäni tarjosi Mäkitalo (34) yhdistämällä toiminnan teoriaa mm. Rantasen (esimerkiksi 35) esittämään työterveyshuollon strategioiden historialliseen kehityskulkuun. Korjaamisesta ja hoidosta on siis edetty ehkäisyn ja kontrollin kautta työn ja terveyden edistämiseen ja kehittämiseen. Onko sitten niin, että työterveyshuolto tutkii työn ja terveyden välisiä yhteyksiä ja työlääketiede työn ja sairauden välisiä riippuvuuksia. Uskoisin että psykotoksikologia tulee olemaan tulevaisuuden ala. Nyt on päästy jo psykoepidemiologian asteelle, mutta ehkäpä jatkossa psyykkisen altistumisen annos-vastesuhteet ja välittävät mekanismit kohdejärjestelmään (ihmismieleen) tullaan jossain määrin selvittämään.

Miten työterveyslääkäri selviytyy muutoksen keskellä?

Toposen mukaan (36) "Hyvän työterveyslääkärin pitäisi olla erinomainen yleislääkäri, hänellä olisi oltava kattava työlääketieteellinen ja työterveyshuollollinen osaaminen ja sen lisäksi hänen pitäisi olla pappi, psykologi, pedagogi, sosiologi, juristi ja ekonomi, ja lisäksi hänellä on oltava poikkeuksellisen hyvät vuorovaikutustaidot. Toivola (37) kuvaa työkenttäämme näin: "Ammatilliselle tilanteelle on ominaista epävarmuus, monimutkaisuus, epävakaus, ainutlaatuisuus ja arvokonfliktit. Työterveyslääkäri työskentelee monella tavoin marginaalissa. Jokainen on luonut oman selviytymisstrategiansa."

Eräs potilas totesi allekirjoittaneelle kerran: "Ei riitä että lääkärillä on lääkärin aivot, täytyy olla myös lääkärin sydän".

Millainen se on työterveyslääkärillä?

Kirjallisuutta

  1. Alanen Pentti. Voiko Lääketieteen tiedeluonteesta antaa määritelmää? Työterveyslääkäri 1/2003: 12-15.
  2. www.finlex.fi -( hallituksen esitykset-(2001-( HE 114 – 2001 vp
  3. Hyvä työterveyshuoltokäytäntö kirja 14-28, STM ja Työterveylaitos Helsinki 1997
  4. Ilmarinen J (toim). Työ, terveys ja eläkeikä kunta-alalla. Työterveyslaitoksen tutkimuksia 3 (1985):2
  5. Mäkitalo J ja Palonen J. Mitä on työkyky: lääketieteellinen, tasapainomallin mukainen ja integroitu käsitystyyppi. Työ ja ihminen 8(1994):3, 155-162.
  6. Työkyvyn ylläpidon tutkimus ja arviointi-sarjan raportti 5. Työkykytutkimuksen ja-tiedon katvealueet.
  7. Paso E, Mäkitalo J, Palonen J toim.Viimeinen tykykirja? 1-55, Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskus, Keskinäinen eläkevakuutusyhtiö Tapiola, Oulu 2001.
  8. www.tyky.fi (Työterveyslaitoksen ylläpitämä sivusto)
  9. Talo Seija et. al. Moniulotteinen biopsykososiaalinen malli kuntoutusarvioinnissa. Suomen Lääkärilehti 1992;47(13):1237- 41
  10. Talo Seija et.al. Strukturoidusta mallista arviointitapahtumaan; toimintakyvyn fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset (3 artikkelin sarja) Kuntoutus 1997;20(2):3-17, 1997;20(3):3-20, 1997;20(4):3-17
  11. www.varma-sampo.fi (julkaisut (yrityksen työterveyshuolto-opas
  12. Peltomäki Päivi et.al. Sairaanhoitoa sisältävä työterveyshuolto lisää ja monipuolistaa tyky-toimintaa. Suomen Lääkärilehti 2000;55(12):1383-9
  13. S viesti maaliskuu 3 2003 (SOK-yhtymän tiedotuslehti)
  14. Kujala Eija. Terveyden kehityskeskustelut uusi näkökulma työterveyshuollon ikäkausiterveystarkastuksiin. Suomen Lääkärilehti 1992;55(1-2):75 - 77
  15. Verbeek Jos H et al. Evidence-based medicine for occupational health. Scand J Work Environ Health 2002;28(3):197-204.
  16. Ingemann Larsen, Anders. Evidence in occupational medicine. Scand J Work Environ Health 2002;28(5):358-359
  17. Franco, Giuliano. Evidence-based medicine and evidence-based occupational health. Scand J Work Environ Health 2003;29(1):78-79
  18. Carter, Tim. Quality of evidence. Scand J Work Environ Health 2003;29(1):79-80
  19. Antti-Poika Mari, Martimo Kari-Pekka ja Husman Kaj (toim). Työterveyshuolto. Kustannus oy Duodecim, Jyväskylä 2003
  20. Kerätär, Raija. Henkilökuvassa Pertti Sumari; Tehtaanjohtajan pojasta tehtan lääkäriksi. Työterveyslääkäri 4/2002:469
  21. www.uku.fi ( Lääketieteellinen tiedekunta (erikoislääkärikoulutuksen opinto-oppaat.
  22. Uitti, Jukka. Työlääketieteen merkitys työterveyshuollolle. Työterveyslääkäri 4/2002:473-7.
  23. www.ttl.fi
  24. Knaeve, Bengt ja Ennals, Richard. International Trends in Occupational Health Research and Practise. Industrial Health 2002, 40, 69-73.
  25. Alli, Benjamin. Fundamental principles of occuational health and safety. 2001 ILO Geneve. (löytyy pdf-versiona osoitteesta WWW.ilo.org ( publications ( titles by subject (occupational health and safety)
  26. Savolainen, Aslak et. al. Työterveyshuolto lääketieteen erikoisalana. Duodecim 1993;109(18):1529
  27. Huttunen, Matti O. Kenen joukoissa seisot? Duodecim 1993;109(18):1594
  28. Rautio, Maria et al. Työterveyshuolto muutosten keskellä asiantuntijuuttaan etsimässä. Työ ja Ihminen 15 (2001):2, 83-94
  29. Griffiths, Amanda. Organisational interventions Facing the limitsof the natural science paradigm. Scan J Work Environ Health 1999;25(6):589-596
  30. Caillard, Jean Francois. Introduction to the Special Section on Psychological and Behavioral approaches to Occupational Health. Journal of occupational health Psychology 1999, Vol 4, N0 2, 84-86
  31. Nurminen, Markku ja Karjalainen, Antti. Arvio työperäisten tekijöiden osuudesta kuolleisuuteen Suomessa. Työ ja Ihminen 15 (2001):2, 122-127
  32. Nurminen, Markku ja Karjalainen, Antti. Epidemiologic estimate of propotion of fatalities related to occupational factors in Finland. Scan J Work Environ health 2001;27(3):161-213
  33. Hernberg, Sven. Work-related factors and mortality – what is the burden? Scand J Work Environ Health 2001;27(3):157-160
  34. Mäkitalo, Jorma. Työterveyshuollon myytit Työterveyslääkäri 2/2002:242-247
  35. Rantanen, Jorma. Research challenges arising from changes in worklife. Scand J Work Environ health 1999;25(6):473-483
  36. Toponen, Teppo. Talous ja johtajuus työterveyshuollon laaja-alaisen osaamisen haasteina. Työterveyslääkäri 3/2002:301
  37. Toivola, Kristiina. Työterveyslääkärin ammatti-identiteetti – onko sitä? Työterveyslääkäri 4/2002:587-589