Kuuntelemisen taito

Tunne itsesi!

Täytyykö meillä nykyään aina olla kiire? Syntyykö elämän mielekkyys todellakin siitä, kuinka kysyttyjä, "tärkeitä" ja varattuja olemme? Työelämä ja yhteiskunta syöttää meille kiirettä, ja siitä tulee meille fyysinen olotila ja elämäntapa. -Ajat ovat tällaiset! toteaa moni voimattomana. -Mutta mehän olemme ne ajat. Me luomme tämän ajan joka päivä. Vastuu on meidän.

Mihin meillä on niin kiire? Usein pakoon omaa itseämme. Jos vauhti hidastuu ja meteli ympärillä vaimenee, alkaa kenties kuulua sisäinen äänemme. Kuka silloin puhuu? Sokrateen mukaan jokaisessa ihmisessä on henki eli daimoni, joka ohjaa ihmistä tulemaan siksi, joka oikeasti on. Myös Jung kirjoittaa elämänikäisestä kasvusta kohti omaa itseä. Usein vaikeinta elämässä on tulla siksi, mitä on. Paljon energiaa kuluu oman totuuden väistämiseen ja kieltämiseen, sisäisen äänen tukahduttamiseen. Suhde omaan itseen on laiminlyödyimpiä ihmissuhteitamme. Itsensä kanssa kannattaisi tulla tutuksi, varsinkin jos tekee omalla persoonallaan töitä.

Sokrates on myös lausahtanut: "Olkoon ulkoinen ja sisäinen yhtä!" Ihmisen hyvinvoinnille on tärkeää, että hänen elämänsä tärkeillä rooleilla on yhteinen ydin. Onnellinen on se, joka ei ole rakentanut itsetuntoaan ja identiteettiään vain ammattiroolinsa tai ulkoisen statuksen varaan. Silloin minuuden ydin ei maailman myrskyissä niin helposti horju. Jos on sinut itsensä kanssa, pärjää kyllä muidenkin kanssa. Silloin on helpompi myös ymmärtää niitä lukuisia ihmisiä, joita kaihertaa monenlaisin oirein ilmenevä ristiriita sisäisen äänen kuiskausten ja arkitodellisuuden vaatimusten ja odotusten välillä.

Eläköön kutsumus

Etuoikeutettuja ovat ne, jotka kokevat työssään toteuttavansa kutsumustaan. Kutsumus ei aina suinkaan riipu ammatista. Monenlaista työtä voi tehdä arvostaen ja keskittyen, olla läsnä siinä mitä tekee ja nähdä siinä merkityksen. Työ on parhaimmillaan jopa intohimon kohde. Keskiajan mystikko mestari Eckehart on todennut:" Se joka kykenee tekemään pieniä asioita niin kuin ne olisivat suuria, kykenee tekemään suuria asioita niin kuin ne olisivat pieniä."

Tuttu tarina kertoo miehestä, joka kulki kivilouhoksella ja tapasi kolme kivenhakkaajaa. Jokaiselta heistä kulkija kysyi, mitä he tekivät työkseen. Ensimmäinen vastasi kyllästyneen näköisenä hakkaavansa kiviä. Toinen kertoi vaimostaan ja lapsistaan, joille hän oli hankkimassa elantoa. Kolmas kivenhakkaaja vastasi silmät loistaen: "Minä rakennan katedraalia!"

Lääkäriksi, perinteiselle kutsumusalalle lähtiessään nuorella ihmisellä voi olla varsin epärealistinen ajatus siitä, kuinka hän tulee auttamaan, hoitamaan ja parantamaan ihmisiä. Todellisuus osoittautuu pian monimutkaisemmaksi. Ihmiset eivät otakaan vastaan kaikkia hyviä dieettineuvoja, liikuntaohjeita ja muita totuuksia, joita lääkäri intomielisesti tarjoaa. Silti he odottavat saavansa apua. Sen oivaltamisesta alkaa ihmisen kohtaamisen taito, kuuntelemisen taito ja salapoliisityö.

Lääkärin työn suola ja haaste on juuri ihmisen näkeminen oireiden takaa, hänen motivaationsa löytäminen ja herättäminen. Se on molemmin puolin yllättävää ja palkitsevaa. Muistan hauskan motivointikeskustelun erään miespotilaan kanssa. Ehdotin, että hän keskustelisi elämäntavoistaan sen ihmisen kanssa, joka on vastuussa hänen terveydestään. Siihen mies totesi, että kun se tuo kaupasta mitä sattuu…Eli hänen terveydestään oli vastuussa hänen vaimonsa! Siitä syntyikin varsin mukava kehityskeskustelu. Rohkenen väittää, että läsnäolon kokemuksen syntymiseen ei aina tarvita sen pitempää aikaa kuin kiireisen tuntuiseen kohtaamiseen, joskus jopa päinvastoin.

Lääkäri inventaarioassistenttina

Potilaiden uupumus ja ahdistus ovat oireita, jotka saavat lääkärin helposti tuntemaan oman rajallisuutensa. Voimattomuuden tunne, turhautuminen ja kyynistyminen vaanivat auttajaa, kun ihmisten tarvitsevuudella ei ole rajoja. Elämän hyväksyminen valoineen ja varjoineen samoin kuin oman rajallisuuden tunnustaminen vievät eteenpäin kohti aikuisempaa auttajan roolia. Jospa tehtävämme onkin joskus olla hetki kanssakulkijana ja lohduttajana, toivon ylläpitäjänä. Olla läsnä ja kuunnella. Niin läsnä, että potilaalle syntyy kuulluksi tulemisen kokemus. Samalla hänen oireistaan ja murheistaan syntyy tarina, jota voi editoida, tarkastella eri näkökulmilta, muunnella, maustaa vaikka huumorilla. Ihmiset ovat hyvin oivaltavia ja yllättävän valmiita jopa nauramaan läpi kyynelten. Muutoskriiseissä on usein kysymys uusien merkitysten ja tarkoitusten etsimisestä, uuden juonen löytämisestä elämän tarinaan, ikään kuin historian uudelleenkirjoittamisesta.

Mitä enemmän työterveyslääkärinä kohtaan ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä, sitä vahvempi luottamus minulle syntyy ihmisen kykyyn selvitä ja nousta. Alkuun hämmentävintä elämänkriisejä läpikäyvien ihmisten kohtaamisessa oli oppia hyväksymään se, että heille riitti se, mitä minulla oli tarjota. Piti vaan uskaltautua kuuntelemaan. Ei ongelmallista elämäntilannetta ja siihen liittyvää ahdistusta ja masennusta tarvitse heti medikalisoida ja lähettää arvioitavaksi erityisasiantuntijalle.

Lääkäri ei voi antaa kenellekään elämän tarkoitusta, se on jokaisen löydettävä ja oivallettava itse. Kenties voimme toimia peilinä ihmiselämän inventaariovaiheissa. Kenties sellaisena taikapeilinä, joka poimii tarinasta rakennusaineita uuden suunnan rakentamista varten. Rakentajan vastuu on kuitenkin potilaalla itsellään, ei lääkärillä. Parhaimmillaan lääkäri on valmis vastaanottamaan ja sietämään itsessään kaikki ne tunteet, joita vastaanotolla herää, kiteyttämään potilaan tarjoaman, joskus varsin kaoottisenkin tunneryöpyn ja tarjoilemaan sen käyttökelpoisessa muodossa takaisin potilaalle. Kenties kysymyksinä, ehdotuksina, huomioina… Vuorovaikutuksessa oppii ja kasvaa auttajakin, ja se on työn ilon lähde. Kasvu kohti omaa itseä ei yleensä suju kivuitta, mutta ken selviytyy ongelmista, oppii selviytymään ja on taas astetta kokeneempi selviytymisen ja oivaltamisen taidossa. Pakko on paras muusa myös sisäisessä kasvussa. Harvoin ihminen pysähtyy muuten kuin pakon edessä, kun ruumis tai mieli alkaa reistailla tai elämäntilanne muuttuu ratkaisevasti. Vai voisiko toisen elämästä oppia, kun oikein oppisi kuuntelemaan?

Työkykyä ylläpitävää kuuntelua

Jokin aika sitten minulle soitti TV-toimittaja, joka teki taustaselvittelyä ohjelmaansa varten. Hän kyseli, miten ihmiset työelämässä voivat näinä saneerausten aikoina ja miten muutokset näkyvät vastaanotolla. Kerroin miten se näkyy henkisenä pahoinvointina, työn merkitysten ja tarkoitusten katoamisena, toisaalla taas sinnittelynä. Työn epävarmuus vie pohjan monelta muulta asialta elämässä. Tämä kaikki näkyy työterveyshuollossa hoitajien ja lääkäreiden vastaanotoilla. Tähän toimittaja kommentoi: "Mutta sinähän olet lääkäri!" Ennakko-odotus lääkärin vastaukseksi oli ilmeisesti, että poissaolot lisääntyvät, flunssia on enemmän ja selkäkipujakin paljon, kun kipukynnys ja motivaatio laskevat stressin myötä tms. Merkitysten ja tarkoitusten etsiminen ja löytäminen on kuitenkin työssä jaksamisen ja työmotivaation kannalta erittäin tärkeää. Ulkoisesti ei aina välttämättä paljon muutu, mutta sisäisesti on saattanut syttyä oivalluksen valo ja työn ilo. Logoterapian isä Viktor Frankl on viisaasti kiteyttänyt: "Se joka tietää miksi, jaksaa mitä vaan. Se joka ei tiedä, ei jaksa juuri mitään.

Työterveyshuolto toimii monelle ihmiselle ammatillisena lähimmäisenä tai rippipappina niin työ- kuin yksityisasioissa, kun välittävä yhteisöllisyys ja luontevat vanhan ajan sukulais- ja naapuruusverkostot ovat hiipuneet. Eikö kyseessä ole silloin työkykyä ylläpitävä kuunteleminen?