Unohtumaton ääni

Itse olen varsinainen ääni-ihminen, koska minulla on aina ollut huono näkö. Likinäkö on korjattu tietenkin laseilla, mutta myopian edetessä on jouduttu kompromisseihin etänäön, lähinäön ja miellyttävyyden välillä. Tämän tarkoituksella alikorjatun myopian vuoksi olen oppinut olemaan katselematta asioita, koska en kuitenkaan näe niitä tarkasti. Tästä on tietysti aiheutunut minulle luonteenpiirteitä, jotka voivat muita hämmentää. Kadulla en ihmisiä yleensä tervehdi, koska en näe heitä. Ohiajavan auton sisällä olevia ihmisiä minun on täysin mahdoton nähdä. En tunnista julkkiksia, enkä muita silmää tekeviä mm. omalla alallani. Minusta on esimerkiksi täysin mahdoton päätellä, onko tuo ihminen Paavo Lipponen, vaiko vain Paavo Lipposen näköinen mies. Olenkin nimittänyt omaa riesaani toiminnalliseksi amblyopiaksi. Aivoni eivät käytä tehokkaasti näköhavaintomateriaalia, koska ovat todenneet sen niin huonolaatuiseksi. Muut aistit on täytynyt ottaa tehokkaammin käyttöön, jotta hommat sujuisivat.

Ihmisten suhteen olen huomannut, että näkömuistini on katastrofaalisen huono. En tunnista ihmistä, jos hän seuraavan kerran on vaihtanut vaatteitaan, saati sitten kampaustaan. En aina edes itseäni tunnista valokuvista. Kysyin kerran samassa koulutustilaisuudessa olleelta neuropsykologilta, tulisiko tästä olla huolissaan. Hänen mielestään ei vaikuttanut olevan hätää. Tunnistankin ihmiset huomattavasti herkemmin äänen perusteella, puheen ja sen rytmin, pikku hiljaa myös tunnelmien ja kehonliikkeiden perusteella. Tietyt puheäänet saavat edelleen minut hyvin tarkkaavaisiksi ja elämäni varrella on muutamia todella voimakkaita äänikokemuksia, jotka nyt katsottuna näyttävät keskittyvän aikalailla vaikutuksille herkkään nuoruusikään. Kerron niistä kuitenkin.

Varhaisesta teini-iästä lähtien huomiotani kiinnitti radion aamuohjelmien joukosta erityisesti Anneli Vehkoon ja Stig Framåtin ohjelmat. Elettiin 1970-lukua ja radio-ohjelmat olivat siihen maailman aikaan hidastempoisia, asiapitoisia, yleensä teemaan sidottua ja siihen sopivaa välimusiikkia sisältäviä, erittäin viihdyttäviä ohjelmia. Sen tyyppisiä kaipaan tänäkin päivänä. Anneli Vehkoon pehmeällä äänellä ja perinpohjaisella eteläeurooppalaisten nimien lausunnalla oli minuun voimakas vaikutus. Hän käsitteli ohjelmissaan yleensä Välimerenmaiden ja muistaakseni myös Latinalaisen Amerikan kulttuuria ja soitti heidän musiikkiaan. Pehmeästi soljuva, matalahko ääni ihanine pehmeine vieraskielisine sanoineen oli kuin hyväilyä pitkin päätä, en olisi ainoatakaan ohjelmaa jättänyt väliin.

Stg Framåt, loppuviikosta, taas oli lakoninen ja lyhytsanainen, mutta niin ystävällinen mies. Puhe sisälsi muistaakseni yhteiskunnallista kritiikkiä itsekkyyttä ja kovia arvoja vastaan. Minä, joka olin aranpuoleinen, koin, että hänen puheensa kautta sain turvallisen kosketuksen yhteiskuntakriittisen tai jopa radikaalin ajattelun ytimeen ilman sitä inhottava väristystä, mitä vihaisesti ja kovaan ääneen puhuvat ihmiset saivat minussa aikaan. Sitä paitsi se nimi. Eihän kukaan voi olla Stig Framåt. Helsingin kaupungin liikennelaitoksen sinisissä busseissa oli seinillä kylttejä: käytävällä eteenpäin, stig framåt på gången.

Muutamaa vuotta myöhemmin kummia väristyksiä aiheutti Radio Cityn General Njassa sekavine puheineen "bömjuudan kolmiossa" tapahtuneista oudoista tapahtumista ja musiikkikin oli sen mukaista. Olin kuin noiduttu Njassan ohjelmista, osa oli sisällön ansiota, mutta iso vaikutus oli hänen merkillisellä puhetavallaan. Nykyään Njassan puhetta kuulee joissain tv-ohjelmissa ja osa niistä oudoista nasaaleista venytyksistä ja kiihdytyksistä on vieläkin jäljellä.

Vielä opiskeluaikana erään matematiikan aprokurssin laskuharjoitusten vetäjän ääni jäi minulle mieleen. Yleensä en muista opettajien nimiä, mutta tämän muistan, hän oli Julia Donner. Seuratessani katseella hänen kätensä liikkeitä taululla ja kuunnelleessani ääntä, joka jollain lailla liikutti minua intensiivisyydellään ja aitoudellaan, laskutehtäviin keskittyminen jäi vähemmälle. Pian sen jälkeen, kun sain ensimmäisen lapseni, hänestä tuli Julia ilman muuta.

Aikuisena sitä ihminen kai väsyy havainnoimaan, turtuu tai jotain, sillä en ole varsinaisesti mieleenpainuvia puhetapoja tavannut opiskeluaikojen jälkeen. Tarkkavaisuuteni herää kuitenkin edelleen mm. runonlausuntaa kuunnellessani. Myös suomeksi puhuttujen lastenelokuvien puheroolisuoritukset herättävät minussa ihastusta ja joskus ärtymystä. Huolimattomasti tehty päällespiikkaus on pahinta elokuvan tuhoamista. Oma kestoprojektini on opetella edes muutama runo ulkoa ja jossain sopivassa tilanteessa esittää ne.