"Psyykkinen perustehtävä" terveydenhuollossa: "kontteja", järjenkäyttöä ja "ei-minkään" tekemistä
Työyhteisön toiminnan kannalta on tärkeää, että sen jäsenillä on jaettu käsitys keskeisistä tehtävistä. Niinpä työyhteisöissä pohditaankin useinkin omaa perustehtävää: minkä takia olemme olemassa, mikä on keskeisin tehtävämme, mitä me teemme mitä mikään muu yksikkö ei tee ja niin edelleen. Työnteko on konkreettisten tehtävien ja toimenpiteiden suorittamista, mutta näiden suoritteiden takana on suuri määrä sinänsä näkymätöntä mielellistä työtä. Perustehtävää voi tarkastella myös tämän mielellisen tai psyykkisen työn näkökulmasta. Psyykkinen perustehtävä voidaan määritellä seuraavasti: ne mielelliset prosessit, joita työtehtävien menestyksekäs hoitaminen työntekijöiltä edellyttää.
Mielen sisäinen työ on osaksi älyllisten ongelmien ratkaisua – kuinka vaikkapa varastoida tavarat mielekkäimmällä tavalla, korjata auto, tai tehdä tietty leikkaus mahdollisimman järkevästi. Kaikki työ edellyttää tekijältään tämänlaatuista ajattelua. Ihmissuhdetyössä – esimerkiksi opetuksen, sosiaalityön, poliisitoimen ja kaupan aloilla – työ asettaa tekijälleen runsaasti lisävaatimuksia mielellisten prosessien suhteen. Näin psyykkisessä perustehtävässä on nähtävissä kaksi osaa: työn asettamat älylliset, ja toisaalta vuorovaikutukselliset vaateet. Seuraavassa keskitytään jälkimmäiseen.
"Kontti" ja "ei-minkään tekeminen"
Hoitoalan tehtävissä työskentelevät kohtaavat päivittäin vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, ja tämän myötä työntekijä joutuu jatkuvasti pohtimaan raskaita ja kuormittavia asioita kuten parantumattomia sairauksia, kuolemaa, itsemurhia ja väkivaltaa. Hoitoalan ammattien keskeinen psyykkinen perustehtävä on tulla toimeen tämän työn henkisen raskauden kanssa niin, ettei ensinnäkin työn ulkopuolinen elämä, ja toiseksi itse työ häiriintyisi.
Psykologit ovat kutsuneet tuota psyykkistä perustehtävää container- eli säiliöfunktioksi. Kuljetusalalla tuo vierasperäinen sana on kääntynyt suomen kielelle "kontiksi" – laatikko tai pakkaus, jossa säilytetään ja kuljetetaan tavaraa. Konttikielellä sanottuna psyykkisessä perustehtävässä on kyse siitä, että työntekijä ottaa aistiensa kautta "tavaraa" (potilaiden raskaita elämäntilanteita) "varastoon" (omaan mieleensä). Keskeinen kysymys on se, kuinka paljon tavaraa tuohon varastoon mahtuu, ja miten työntekijä sitä osaa käsitellä.
Konkreettisen perustehtävän näkökulmasta katsottuna terveydenhuollon tehtävänä on suorittaa lääketieteellisiä toimenpiteitä: diagnosoida sairauksia, ottaa kokeita, määrätä lääkkeitä, tehdä hoitotoimenpiteitä ja niin edelleen. Hieman toisesta näkökulmasta katsottuna työ on asiakkaiden hädän kohtaamista. Toisinaan hätä voidaan poistaa: todetaan sairaus, löydetään oikea hoito, potilas paranee ja kaikki ovat tyytyväisiä. Työntekijän psyykkisen työn näkökulmasta tällainen on helppoa ja vain vähän kuormittavaa – työntekijä kohtaa ongelman, johon hän koulutuksensa pohjalta kykenee tarjoamaan yksiselitteisen ratkaisun.
Suuri, tai ehkä jopa suurin osa työstä on jotain muuta: sairautta ei voida parantaa, ongelmaa ei voida auttaa lääketieteen menetelmin, tai ehkä ongelmaa ei voi poistaa millään muullakaan tavalla. Todelliset ongelmat ovat ratkaisemattomia. Tällaisessa tilanteessa konkreettiset työkalut (lääkkeet, kuvantamismenetelmät, leikkausveitset) ovat hyödyttömiä ja työntekijä on tavallaan aseettomana potilaan hädän edessä.
Yksi keskeisistä mielellisistä työkaluista on paradoksaalisesti kyky olla tekemättä mitään. Kun kuulemme ahdistavia asioita, ahdistusta helpottaa erilainen toimeliaisuus. Kun "panemme toimeksi" (esim. tilaamme jälleen yhden laboratoriotutkimuksen), annamme hyvää tarkoittavia (mutta hyödyttömiä) neuvoja, tai yhdymme potilaan moitteisiin edellisen hoitoammattilaisen suhteen, lopetamme samalla kuuntelemisen. Toisinaan vaatii paljon psyykkistä työtä olla keskeyttämättä potilaan ahdistusta herättävää puhetta – eli olla tekemättä mitään muuta kuin kuunnella. Vasta keskittyneen kuuntelemisen jälkeen voi sanoa potilaalle jotain, mikä auttaa häntä sopeutumaan paremmin vaikeaan tilanteeseen. Kun potilas kertoo puhumisen helpottaneen, hän samalla antaa kiitoksensa tuon näkymättömän psyykkisen työn tekemisestä.
Psyykkinen perustehtävä ja terveydenhuollon ongelmakohdat
Psyykkisestä perustehtävästä avautuu näkökulma useisiin terveydenhuollon ongelmakohtiin. Kun työntekijät uupuvat, on syytä kysyä liittykö uupumus työn fyysiseen vai psyykkiseen kuormittavuuteen. Sikäli kun kyse on jälkimmäisestä, ongelmaa ei kannata tarkastella pelkästään työn ja sen tekijöiden määrän kautta – olisi paneuduttava myös mielellisen työn puitteisiin.
Asiakkaat valittavat usein että terveydenhuollon ammattilaiset ovat kiireisiä, eivät pysähdy kuuntelemaan potilaan hätää, ja "luukuttavat" hänet vain seuraavan ammattilaisen puheille. Nämä seikat ovat ainakin toisinaan totta, ja ne ovat myös usein perusteltavissa konkreettisen perustehtävän näkökulmasta käsin. Ensinnäkin työntekijällä on usein epärealistisen suuri asiakaskunta vastuullaan, eli on todellakin liikaa työtä. Toiseksi työntekijän on tietyssä mielessä järkevää keskittyä hoidettavissa oleviin somaattisiin sairauksiin eikä pysähtyä kuuntelemaan potilaan hätää: resurssien käytön kannalta on viisasta käyttää aikaa niihin potilaan ongelmiin, joihin terveydenhuollon välinein voidaan vaikuttaa. Kolmanneksi, jos jokin toinen ammattilainen voi potilasta paremmin auttaa, on syytä ohjata potilas hänelle.
Toisaalta niin kiireisyys, somaattisiin oireisiin keskittyminen kuin "luukuttaminenkin" vähentävät henkisen työn määrää: kun potilaita kuuntelee vähemmän ja pinnallisemmin, "konttiin" (työntekijän mieleen) kerääntyy vähemmän "tavaraa" (ahdistavia asioita työstettäväksi). Kiireeseen ja terveydenhuollon toimintakäytäntöihin vetoaminen on siis myös tapa helpottaa henkistä työtä – kun "kontti pursuu yli", päätetään olla ottamatta sinne enempää tavaraa.
Mutta onko asiakkaiden toiveessa tulla kuulluksi kyse väärinkäsityksestä: jos kerran terveydenhuolto auttaa parhaiten asiakkaitaan keskittymällä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, niin haluavatko asiakkaat yksinkertaisesti terveydenhuollolta vääriä asioita?
Asiakkaat kaipaavat kuulluksi tulemista, mutta syvällisempi perehtyminen tämän asioihin on myös terveydenhuoltojärjestelmän etu. Useiden lääketieteellisten ongelmien – mainittakoon unettomuus, mielialan lasku ja erilaiset kivut – takana voi olla tekijöitä, jotka työntekijä saa selville vain rauhallisen keskustelun myötä. Ainakin parisuhde- ja päihdeongelmat sekä yksinäisyys ovat usein somaattisina näyttäytyvien vaivojen keskeisenä taustatekijänä. Kun tällaiset ongelmat jäävät työntekijöiltä piiloon ja hoidetaan vain niiden medikalisoituneita johdannaisia, tuhlataan rahaa ja terveydenhuollon resursseja: ihminen ongelmineen tulee yhä uudelleen vastaanotolle, ja hän saa yhä uudelleen (tässä tilanteessa) hyödyttömiä hoitoja. Myös terveydenhuollon ennaltaehkäisevä työ perustuu suurelta osin syvällisempään paneutumiseen asiakkaiden elämäntilanteisiin.
Käytännön hoitotyön tekijät tietävät hyvin, että henkiset ongelmat näyttäytyvät usein ruumiillisen sairauden kaavussa. Vaikka kiire toisaalta voikin helpottaa psyykkisen työn painetta, työntekijät ovat tyytymättömiä joutuessaan keskittymään hoitotoimenpiteisiin ja jättämään kokonaisvaltaisemman lähestymistavan syrjään. Konkreettisen perustehtävän yliote vaarantaa työn mielekkyyden.
Psykkinen perustehtävä ja työyhteisö
Terveydenhuollossa tehtävän työn konkreettiset ja psyykkiset perustehtävät vaikuttavat olevan monimutkaisessa, ja osin ristiriitaisessakin suhteessa toisiinsa – keskittymällä yhteen helpottaa ja ehkä laiminlyökin toista. On kuitenkin selvää, ettei sen enempää konkreettista kuin psyykkistäkään perustehtävää voida viranomaispäätöksellä lakkauttaa. Mutta kuinka voidaan edesauttaa psyykkisestä perustehtävästä suoriutumista – kuinka turvata potilaille hyvä hoito ja suojata työntekijöitä psyykkisperäiseltä uupumiselta?
Psyykkisen työn työkalut ovat pitkälti yksilöllisiä. Työntekijän mielessä olevaa "konttia" on kuitenkin vaikea kantaa yksin. Tällöin nimittäin unohtuu helposti se, että potilaiden (tietyt) ongelmat ovat sen luonteisia, ettei työntekijä voi niitä neuvoillaan ja konkreettisilla teoillaan ratkaista. Yksin jäädessään työntekijästä tulee helposti toisaalta uhri – työssä kohdatut asiat laskevat hänen elämänsä laatua – ja toisaalta mahtipontinen sankari, joka luulee voivansa yksin ratkaista ratkaisemattomia ongelmia. Psykiatrian alalla työn olennaisena osana pidetäänkin työnohjausta, jonka auttaa suhteuttamaan toisiinsa työssä kohdattuja ongelmia ja käytössä olevia auttamisen keinoja.
Työnohjauksen tavoitteita saavutetaan kuitenkin työyhteisön tavanomaisissa puitteissakin. Työntekijöiden välisissä ammatillisissa pohdinnoissa voidaan keventää kunkin "konttia" – ylläpitää suhteellisuudentajua konkreettisen ja psyykkisen perustehtävän ristiriitaisessa kentässä, sekä auttaa kutakin työntekijää säilyttämään työn ammatillisuuden ja mielekkyyden. Psyykkisestä perustehtävästä suoriutuminen edellyttää rauhallista kuuntelemista, ja tätä samaa vaati työntekijän psyykkisen työn välineistä huolehtiminen. Työyhteisössä täytyy olla aikaa puhua paitsi työn määrällisistä, taloudellisista ja konkreettisista puolista, myös psyykkiseen perustehtävään liittyvistä asioista.