Työterveyslääkäri

Ääniä mettäsä

Työterveyslääkäri
2004;(2):
Raija Kerätär

Kolomista suksista lähtee suhinat eri tahtia. Hanki on nii karkiaksi jo menny, että suhina on melekein rahinaa tai ainaki siltä väliltä. Sauvat painuvat neki räksähtäin läpi jo vähä kovettunneen hangen. Etummaisela hanki on ihan koskematon, mutta me takana tulijat pääshän vähä helepommala. Uppuaa se suksi kuitenki sen verran umpihangesa. Vaikka ois pakkasesta kovettunukki vähä. Vaaran laitaa noustesa meinaavat lukset lipsahella ja muutama ähkäsyki pääsee ko pittää niin sauvala takaviistosta pukata. Ettei lähe takakäthen rinnettä suksila painattamhan.

Tuuli suhisee korvien vieresä. Ko met kaikki pysähythän kuuntelemhan, ei kuulu muuta ko että se soittaa mettää. Tuosta läheltä humisuttaa kovemmin, mutta tuolta vaarasta antaa vain vienua taustasoitantaa. Vaihtaa aina instrumentin paikkaa ja sillälaila siitä tulle meleko mukava kipale. Nuin niinko kuunnella.

Nuotio saahan sytytettyä meleko vaivattomasti. Ainahan niitä sen verran on keloja keskelä mettää. Raksahtellee ja paukahtellee tuli. Niin ja humisee tietenki se. Siinä kö sitte kahavipannun nokasta suhahtaa vesi ja saahan se höystettyä ja mukhin kaavettua, alakaa hörppimine. Kuka sitä nyt ehoin tahoin turpaansa polttas.

Siinä sitte istuesa alakaa pimmeyski vähitellen haalentua ja taas on aika lähtiä. Nyt pittääki mennä hilijaa. Välisä pysähythän kaikki kuuntelemhan ja siinäkö aikamme hiivithän ja pysähythän niin se kuuluu. Aika tarkoin pittää kuunnella, jos meinaa kuulla. Tuulen soittua ei enhän kuulu. Eikä enhän kärsi puhuakhan mithän. Paras on mennä vielä lähemmäs. Joka askelhela pakkaa hanki rasahtelemhan ja pittää varovasti liikkua. Sillon ko alakaa kuulua se sihinä, niin kärsii mennä ethenpäin, mutta heti ko se loppuu, niin pittää seissä niin kauan, ko se taas alakaa. Mutta sen kalkatuksen aikana ei saa etes hiipiä. Ko sen hangen rasahtelu kuuluu kilometrien päähän.

Ja sitä vuorotahtia ko menhän kilometrin verran, alakaa ääni olla jo meleko selevä. Ja lopulta se aukia tullee näkyvhin, misä ne on. Komiasti on urokset levittäny pyrstönsä ja liehittelevät koppeloja. Ja sillonko sihisevät, ne on nii kiimasa, etteivät ne näe eikä kuule. Ja me maathan vähän matkan pääsä mahalhan hangela ja vahathan niitä ko pölijät. On se tuo luonto keksiny! Sillon mie näen ensimmäisen kerran mettot soitimela.

Raija Kerätär