Pahan kosketus - Miksi media tarjoaa väkivaltaa?

Turruttavaa ja mallintavaa

Väkivalta kiehtoo ja kauhistuttaa kaikissa tiedotusvälineissä. Iltapäivälehtiä se myy irtonumeroina. Muissa välineissä rikoksista kertomisen rajat voidaan asetella maltillisemmin. Maltti seuraa tiedosta, jonka mukaan rikoksen ja väkivallan levittely saattaa yllyttää uuteen väkivaltaan. Vastakkaisen käsityksen mukaan väkivaltaviihde voi tosin myös laukaista jännitteitä ja vähentää rikollisuutta.

Näitä teorioita enemmän on kannatusta saanut käsitys, jonka mukaan erityisesti television väkivaltakuvasto turruttaa yhteiskuntaa ajatukseen, että väkivalta on normaali tapa ratkoa ongelmia. Ja joissain harvinaisissa tapauksissa uutisointi saattaisi antaa polttoainetta myös uusille rikoksille. Euran Daltoneiksi nimetty ilmiö oli ilmeisesti sellainen erityistapaus.

Tein Poliisi-TV:lle jutun bensa-asemien ryöstösarjasta, jossa Pohjanmaan poikien arvioitiin matkineen Koistisen veljesten tekotapaa. Jutusta tuli aika vauhdikas, koska kuvitukseksi lainattiin näyttäviä paloja elokuvasta. Siitä tuli melkeinpä liian vauhdikas. Mistä päästäänkin Poliisi-TV -genren keskeiseen problematiikkaan.

Raijan enkelit 15 v

Poliisi-TV:n puolituntisen täytyy olla tarpeeksi houkutteleva, että ohjelma saa niin paljon katsojia, että todennäköisyys rikoksen selviämiseksi jutun avulla kasvaa niin suureksi, että ohjelma saa siitä elämisen oikeutuksensa. Toisaalta rikosta ei saa esittää houkuttelevaan sävyyn. Myöskään tekotapoja ei saa koskaan kuvata niin tarkasti, että niistä voisi ottaa oppia.

Toimittajalle Poliisi-TV:n tyylilaji on jatkuva haaste. Puhe on silloin ennen kaikkea dramatisoiduista rikoksista, niistä joille paljon naureskellaan, mutta joita seurataan silmä kovana ja aika paljon nauhoitetaankin. Nauru syntyy siitä, kun uutistyön työtahdilla kasattu trilleri on koko ajan vaarassa luiskahtaa komedian puolelle.

TV2:n rikosohjelma on täyttänyt YLEn asettamat katsojatavoitteet jo viidentoista vuoden ajan. Raija Pellin tuottama rikollisuuden infotainment-makasiini on erikoinen poikkeus aina vain nopeammin loppuun kuluvien formaattien maailmassa.

Hyvien katsojalukujen lisäksi Poliisi-TV:n toinen keskeinen perustelu on sen tehokas apu poliisin työlle. Perustelulla on katetta. Valvontakameroiden kuvia ei missään tunnisteta yhtä tehokkaasti. Seurannan mukaan noin joka neljäs Poliisi-TV:n juttu auttaa rikoksen selvittämisessä.

Kuka katsoo Poliisi-TV:tä?

Vaan missä on vika, jos et löydä itsestäsi halua tirkistellä väkivaltaa ja rikoksia mediasta, vaikkapa Poliisi-TV:stä? Vikaa ei välttämättä tarvitse etsiä, sillä omassa lähipiirissäsi et todennäköisesti ole poikkeus. Akateemisesti koulutetut ovat ainoa suuri ryhmä, jota merkittävästi puuttuu Poliisi-TV:n katsojista. Muuten läsnä ovat hyvin painavasti kaikki koulutusryhmät, kaikki ikäluokat ja molemmat sukupuolet.

Mielenkiintoista on, että sekä tyypilliset rikolliset että tyypilliset uhrit ovat Poliisi-TVn katsojien ydinryhmää. Tämän uskotaan auttavan rikosten ennaltaehkäisyssä. Potentiaalit rikolliset eivät pyri valvontakameran sankareiksi ja uhrit oppivat välttämään rikoksille alttiita tilanteita. Asian toinen puoli on se, että median esittämästä väkivallasta näyttävät ahdistuvan eniten he, joilla on kuitenkin tilastollisesti vähiten syytä pelätä väkivaltaa, lähinnä vanhukset.

Poliisi-TV:n rikosmaailma ei ole kaoottisen verinen, ryyppyrinkien tai alamaailman miehittämä, vaan arkinen, tavallisen ihmisen maailma, jonka tasapaino järkkyy, arvioi Elina Välimäki tuoreessa gradussaan. "Suositut tv-sarjat ja elokuvat ovat myyttisiä tuotteita, joiden kautta tietyt ihmisryhmät tai kokonaiset kansakunnat käsittelevät rituaalinomaisesti kulloinkin ilmassa olevia ristiriitoja ja uhkia", päättelee Välimäki.

Tämän 'ritualistisen genreteorian' näkökulmasta Poliisi-TV on kansakunnan kollektiivinen rikosmuisti. Katsojan terapoivat siinä myyttistä rikosta osallistumalla viikoittain selvittämisrituaaliin, joka ideaalitapauksessa päättyy ratkaisuun ja järjestyksen palauttamiseen.

Vastamyrkkyä kyynisyydelle

Ja nyt seuraa lohdullinen sisäpiirin tieto työterveyslääkäreille: rikoksesta ja väkivallasta kertominen näyttää suojaavan toimittajia kyynistymisen ammattitaudilta. Ankeiden rikosten, säälittävien rikollisten ja surkeiden uhrien maailmassa inhimilliset tunteet pysyvät oikeasti läsnä myös tiedon välittäjällä. Poliisi-TV:n töissä on usein tunne auttamisesta.

Psykologin palvelut kuuluvat Poliisi-TV:n toimituksen luontaisetuihin, mutta toimittajia ei silti uhkailla, eikä työ tunnu turvattomalta. Tunnettu räjäytys on ainoa pelottava poikkeus tästä säännöstä. Vielä synkempi poikkeus on Pellin brittikollegan kuoleminen rikollisen luoteihin pari vuotta sitten.

Todellisempi syy rikostoimittajan ahdistukseen saattaa olla moraalinen kolkutus. Onko väkivaltaa välittävä toimittaja kuitenkin vain myymässä sitä, millä on kysyntää? Tässä ongelmassa auttoi Helsingin Sanomien artikkeli 23.9.2001.

"Realistinen väkivalta, joka näyttää myös väkivallan ikävät seuraukset, on oikeastaan hyödyllistä, sillä se todennäköisemmin ahdistaa ihmisiä. Ihmisen pitääkin ahdistua nähdessään väkivaltaa", sanoi psykologian tohtori Anu Mustonen Helsingin Sanomissa. Mustosen mukaan olisi hyvä, jos media auttaisi ihmiseksi kasvamisen tuskassa niin, ettei se esittäisi väkivaltaa viihteenä, houkuttelevana tapana ratkaista pulmia.

Poliisi-TV:n jutut tempaavat katsojia mukaansa viihteen keinoin, se on totta. Mutta viihteestä poiketen ne näyttävät myös rikosten seuraukset ja uhrien surun. Ja se taitaa olla aika hyvä niin.