Lähisuhdeväkivalta

Salatusta näkyväksi

Viime vuosina on toteutettu useita kansainvälisiä, kansallisia ja paikallisia hankkeita, joiden tavoitteena on ollut tehdä naisiin kohdistuva väkivalta näkyväksi, vähentää väkivallan määrää, vahvistaa väkivallan vastaisia asenteita sekä kehittää ja tehostaa uhreille ja tekijöille kohdistettuja palveluja (2). Vuonna 1995 Pekingissä järjestetyn YK:n neljännen naisten maailmankonferenssin loppuasiakirjan velvoitteena hallituksille oli estää ja eliminoida naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Suomen hallitus sitoutui tuolloin noudattamaan Pekingin toimenpideohjelmaa ja hyväksyi tasa-arvo-ohjelman edistääkseen sukupuolten välistä tasa-arvoa. Sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämänä toteutettiin Suomessa vuosina 1998–2002 valtakunnallinen naisiin kohdistuvan väkivallan ja prostituution ehkäisyhanke (3). Seksuaaliterveysklinikan, raiskauskriisikeskus Tukinaisen, Väestöliiton, Oikeuslääketieteen laitoksen ja HUS:n leukakirurgian yksikön yhteistyönä on terveydenhuollon ammattilaisille tehty opaskansio seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneen tutkimuksesta ja tukemisesta (4). Näiden hankkeiden yhtenä tarkoituksena onkin ollut tehdä aiemmin usein salattuna ja vaiettuna ollut ilmiö näkyvämmäksi, jotta siihen voidaan aktiivisemmin puuttua.

Laki suojaamaan lähisuhdeväkivallan uhria

Vuonna 1995 pahoinpitelyä koskevat säännökset uudistettiin osana rikoslain kokonaisuudistusta. Ennen uudistusta pahoinpitely oli pääsääntöisesti asianomistajarikos, mutta uudistuksen myötä pahoinpitely säädettiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Perusteena pidettiin erityisesti sitä, että lähisuhdeväkivaltaan voitaisiin näin puuttua viranomaisen toimesta ilman asianomistajan syyttämispyyntöä. Lakiin jäi kuitenkin niin sanottu "vakaan tahdon pykälä", jonka mukaan virallinen syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta pahoinpitelytapauksessa, jos asianomistaja sitä vakaasta tahdostaan haluaa. Kuitenkin viime aikoina lähisuhdeväkivalta on yhä enenevässä määrin ymmärretty ensisijaisesti rikolliseksi teoksi ja vasta toissijaisesti sille on haettu esimerkiksi psykologisia tai biologisia selityksiä. Tästä on seurannut se, että lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneet halutaan saada rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan siitäkin huolimatta, että he samalla sitoutuisivat väkivallattomaan käyttäytymiseen tähtääviin hoito- ja terapiaohjelmiin. Lähisuhdeväkivallan tekijän rikosoikeudelliseen vastuuseen saamisen kanssa selvästi ristiriidassa on rikoslain 21. luvun 17 §:n säännös eli edellä mainittu vakaan tahdon pykälä. Vuonna 2003 valtioneuvosto antoi eduskunnalle esityksen, jonka mukaan tämä rikoslaissa oleva vakaan tahdon pykälä kumotaan ja pahoinpitely on poikkeuksetta virallisen syytteen alainen. Tasavallan presidentin nyt heinäkuussa 2004 vahvistaessa tämän lainsäädännön muutoksen sen uskotaan toteutuessaan vaikuttavan siten, että yhä useampi lähisuhdeväkivaltaan syyllistynyt henkilö joutuu teostaan rikosoikeudelliseen vastuuseen. Samassa yhteydessä toteutetaan vuonna 1999 voimaan tulleen lähestymiskieltoa koskevan lain muuttaminen siten, että lakia voidaan soveltaa myös silloin, kun lähestymiskiellolla suojattava ja kieltoon määrättävä asuvat samassa asunnossa. Tämän muutoksen uskotaan vähentävän sitä lähisuhdeväkivaltatapausten kohdalla usein esiintynyttä epäkohtaa, että uhri joutuu pakenemaan tekijän jäädessä yhteiseen kotiin (5). Lähestymiskieltoa koskevan lain uudistaminen tältä osin ei kuitenkaan vähennä naisille ja lapsille suunnattujen suoja- ja turvakotien tarvetta.

Lähisuhdeväkivallan tunnistaminen

Lääkäri on käytännön työssään useimmiten ratkaisevassa asemassa lähisuhdeväkivallan tunnistamisen ja auttamisverkoston käynnistämisen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä, että lähisuhdeväkivallan uhrit hakeutuvat ensimmäiseksi yleensä lääkärin vastaanotolle, sikäli kun he ylipäätään hakeutuvat sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden piiriin. Vain pienellä osalla lähisuhdeväkivallan uhreista fyysiset vammat ovat niin ilmeisiä ja selkeästi havaittavissa, että lääkäri osaa välittömästi epäillä kyseessä olevan väkivallan uhri. Vuorovaikutustilanteessa lääkärin tuleekin osata ottaa luontevalla tavalla lähisuhdeväkivallan mahdollisuus esiin ja kysyä siitä suoraan, aivan samalla tavoin kuin esimerkiksi päihteiden käytöstä tai itsemurha-ajatuksista on kysyttävä. Voi aloittaa kysymällä ensin yleisesti parisuhteeseen liittyvistä asioista ja edetä sitten yhä suorempiin kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta.

Erityisesti seuraavat asiat voivat viestiä väkivallan mahdollisuudesta: toistuva avun hakeminen ilman selkeää syytä, epämääräiset somaattiset oireet, avun hakeminen viiveellä mustelmiin, ruhje- ym. vammoihin, potilaan kertomuksen ja vammatyypin välinen ristiriita sekä mikä tahansa vamma raskauden aikana (6). Lähisuhdeväkivallan mahdollisuus tulisi aina ottaa keskustelussa esiin, kun on kyse ahdistus- ja masennusoireista, päihdeongelmasta sekä silloin, kun on kyse lasten ja nuorten psyykkisistä ja käyttäytymisongelmista. On muistettava, että pelkästään aikuisten välisen väkivallan näkeminen tai kuuleminen kotona on lapsille hyvin traumaattinen kokemus ja tekee heistä samalla lähisuhdeväkivallan uhreja.

Lääkäri auttamisverkoston käynnistäjänä

Lähisuhdeväkivallan uhrin kohtaaminen herättää lääkärissä ristiriitaisia tunteita. Tavallaan voidaan ajatella, että uhri tuo omissa sanoissaan, ilmeissään ja olemuksessaan vastaanotolle koko tunnemaailmansa. Tämä tunnemaailma voi vaihdella alistuneesta välinpitämättömyydestä suruun ja itsemurha-ajatuksiin ja edelleen häpeän kautta voimakkaaseen vihaan ja kostoajatuksiin. Lääkärin työssä jaksamisen kannalta ovat moniammatillisen työyhteisön avoin ja keskusteleva ilmapiiri sekä tarvittaessa työnohjaus ensiarvoisen tärkeitä. Lääkärin tulee aina kirjata tarkoin mahdollisten fyysisten vammojen lisäksi myös uhrin psyykkinen tila. Vain aniharvoin lähisuhdeväkivallassa on rikosnimikkeenä kyse törkeästä pahoinpitelystä, jolloin lääkäri voi ilman potilaan lupaa ilmoittaa tapahtuneesta poliisille. Sen sijaan useimmissa tapauksissa kyse on pahoinpitelystä tai lievästä pahoinpitelystä, jolloin lääkäri voi aina korostaa uhrille lähisuhdeväkivallan rikosluonnetta, antaa informaatiota uhrin laillisista oikeuksista, sekä tukea ja neuvoa uhria ilmoittamaan tapahtunut rikos poliisille. Samalla lääkäri tukee uhrin aikuisia ja realistisia puolia sekä uhrin oikeutta itsenäisiin ratkaisuihin oman elämänsä suhteen.

Lähisuhdeväkivallan rikosoikeudellinen käsittely ei ole ristiriidassa hoidollisten ja terapeuttisten auttamiskeinojen kanssa, vaan niiden voidaan katsoa tukevan toisiaan sekä lähisuhdeväkivallan uhrin että tekijän näkökulmasta katsoen. Lähisuhdeväkivaltatapausten yhteydessä tulee aina selvittää onko lapsia ollut paikalla rikoksen tekohetkellä. Kun lähisuhdeväkivallan uhrina tai kokijana on lapsi, tulee lääkärin tehdä lastensuojelusta annetun lain perusteella lastensuojeluilmoitus lastensuojelusta vastaavalle sosiaaliviranomaiselle. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen ei tarkoita huostaanottoprosessin aloittamista, vaan kussakin tapauksessa yksilöllisten lastensuojelullisten tarpeiden arviointia sekä tarvittaessa avohoidollisten lastensuojelutoimien käynnistämistä.

Mistä auttamisverkosto koostuu?

Lähisuhdeväkivaltatapauksissa sekä uhrin että tekijän auttaminen on aina moniammatillista ja eri hallinnonalat ylittävää yhteistyötä. Lääkärin rooli lähisuhdeväkivallan hoidossa rajoittuu usein ajallisesti hoitoprosessin alkuun – tunnistamiseen, informaation antamiseen ja uhrille soveltuvan yksilöllisen auttamisverkoston kokoamiseen. Tärkeintä on uhrin tukeminen ja kannustaminen hakeutumaan saatavilla olevien auttamispalvelujen piiriin.

Auttamisverkosto koostuu paikkakunnan tai seutukunnan alueella olevista hyvin erilaisista julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoista. Näitä toimijoita voivat paikkakuntakohtaisesti olla naisten turva- ja suojakodit, nuorten turvatalot, erilaiset paikalliset ja valtakunnalliset auttavat- ja kriisipuhelimet, kunnan sosiaali- ja terveystoimen sosiaalityö- ja psykologipalvelut ja perheneuvolat sekä mielenterveystoimistot. Lääkärin tulee tuntea alueellaan toimivat lähisuhdeväkivallan uhreja ja tekijöitä auttavat erilaisten säätiöiden ja järjestöjen palvelut. Viime mainittuihin kuuluu yksilöllisen keskusteluhoidon lisäksi muun muassa perheväkivallan tai raiskauksen uhreille tarkoitettuja tuki- ja vertaisryhmiä. A-klinikoiden ja kirkon perheasiainkeskusten tarjoamia palveluita ei tule unohtaa (7).

Etenkin suuremmilla paikkakunnilla toimii Lyömätön linja -nimen alla lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneiden miesten hoito- ja keskusteluryhmiä. Ensi- ja turvakotien liiton Jussi-toimipisteet tarjoavat apua miehille, jotka haluavat eroon väkivaltaisesta käyttäytymisestään. Auttamisverkostosta kertominen ja yhteystietojen antaminen sekä kriisi- ja jatkohoitoon kannustaminen voivat olla alku ratkaiseville muutoksille niin lähisuhdeväkivallan uhrin kuin tekijänkin elämässä. Ennen kuin minkäänlainen lähisuhdeväkivallan uhrin ja tekijän samanaikainen auttaminen esimerkiksi pariterapian keinoin on mahdollista, täytyy väkivallan käytön mahdollisuus olla tyystin poissuljettu ja ilmapiiri uhrin kannalta turvallinen. Tämän vuoksi auttaminen aloitetaan lähes poikkeuksetta uhrille ja tekijälle erillisinä prosesseina siitä huolimatta, että he päättäisivät tapahtuman jälkeen jatkaa yhteisasumista. Myös perheen lapsille tulee järjestää itsenäiset tukipalvelut. Tämä tapahtuu parhaiten lähisuhdeväkivaltatapausten yhteydessä tehtävän lastensuojeluilmoituksen kautta ohjaamalla lapset esimerkiksi kunnallisen perheneuvolan avun piiriin.

Lähisuhdeväkivalta on sukupuolistunutta väkivaltaa

Lähisuhdeväkivallan uhreja auttaessaan lääkärin tulee tiedostaa sukupuolistuneeseen väkivaltaan liittyviä uskomuksia. Sukupuolistuneeseen väkivaltaan liittyvät uskomukset elävät rinnan niin lähisuhdeväkivallan syistä esitetyissä tieteellisissä teorioissa kuin niin sanotun kadunmiehen käsityksissä. Toki lähisuhdeväkivallan taustalle voidaan olettaa varsin erilaisia selittäviä teorioita ja niiden tunteminen voi parhaimmillaan auttaa lääkäriä käsitteellistämään käytännön työssään kohtaamia asioita (8). Yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme syvällä elävä myytti selittää lähisuhdeväkivallan olevan viime kädessä naisuhrin itsensä aiheuttamaa. Tämä myytti löytyy niin psykologis-tieteellisistä masokismi- ja uhriutumisteorioista kuin kansanomaisesta käsityksestä, että nainen houkuttelee raiskaamaan itsensä (9). Kohdatessaan käytännön työssään sukupuolistuneen väkivallan uhrin tai tekijän, lääkäri ei ole vain lääkäri, vaan myös nainen tai mies. Sekä lääkärin perus- että jatkokoulutuksessa tulisi terveyden ja sairauden sosiaalisia yhteyksiä käsiteltäessä ottaa esiin myös lääkärinä toimimisen sukupuoliroolit.

Artikkelin kirjoittaja toimi vuosina 2000–2004 Tampereen yliopiston Terveystieteen laitoksen sosiaalipsykiatrian apulaisopettajana ja kirjoitus perustuu alla mainittujen lähteiden lisäksi sosiaalipsykiatrian opetuksen yhteydessä pidettyihin puheenvuoroihin.