Väkivaltatilanteen jälkihoito: debriefing ja traumojen hoitaminen tapausesimerkin valossa

Aloitusvaihe

Aloitusvaiheessa luotiin puitteet ja perusta jatkotyöskentelylle. Istunnon vetäjät kertoivat itsestään ja kriisityökokemuksestaan, millä on merkitystä luottamuksen syntymiseen.

Alussa istunnon vetäjä kertoi selkeästi, miksi istunto pidetään. Vetäjät toivat esille näkemyksen, että kokemuksesta tiedämme istuntoon osallistuvien toipumisen arkeen tapahtuvan yleensä nopeammin. Jokaisella oli oikeus puhua juuri sen verran kuin halusi. Jos jostakin osallistujista ehkä tuntui hyödyttömältä olla läsnä, tuotiin esille, että osallistumisesta saattoi olla työkaverille apua. Muut voivat kuulla toisen kertomuksen tapahtuneesta ja myös sen, miten kukin koki tapahtuneen ja tilanteen.

Vetäjä toi esille, että jokaisen kokemus ja näkemys on yhtä tärkeitä ja erilaiset reaktiot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä. Meillä jokaisella on omat keinomme ja tapamme käsitellä kokemaamme ja selviytyä ahdistusta herättävistä tilanteista; joku toinen voi saada apua kertomastamme.

Vetäjän on hyvä myös kertoa istuntoja ohjaavista periaatteista: istunnoissa käsitellään tapahtumassa esille tulleita ja sen jälkeisiä reaktioita, istunto on luottamuksellinen eikä istunnossa tehdä tallennettavia muistiinpanoja. Jokaisella on mahdollisuus puhua omista tuntemuksistaan ja omasta puolestaan. Sillä mitä istunnossa tulee esille, ei ole vaikutusta jatkossa osallistujan asemaan tai tehtävään työssä.

Debriefing -istuntojen vetäjien omat purkuistunnot tuntuivat erittäin tärkeiltä; traumaattisten tilanteiden jälkipuintien vetäminen on tunnekuormitukseltaan vaativaa, sijaistraumatisoitumiselle altistavaa työtä. Omaa työkykyä suojaavat, omia voimavaroja lisäävät rauhoittumisen/rentoutumisen keinot ja työnohjaus mahdollistavat oman jaksamisen.

Faktavaihe

Seuraavassa vaiheessa käytiin läpi, mitä oli tapahtunut. Faktavaiheen tavoitteena on luoda yhteistä ymmärrystä tapahtuneesta ja vähentää mielikuvia. Ihmisellä on taipumus täyttää mielikuvilla toden aukkokohdat. Faktavaiheessa vetäjät kertoivat siihen mennessä saamansa tiedot tapahtuneesta. Jokainen osallistujista kertoi, miten sai kuulla tapahtuneesta ja mikä rooli itsellä oli tapahtumassa. Mitä näit? Mitä kuulit? Mitä haistoit? Mitä tunsit (kehossa kosketus ja liike)? -kysymykset auttavat saamaan kuvaa, mitä jokainen muistaa tilanteesta. Myös niiden osallistujien kokemukset käytiin läpi, jotka eivät olleet onnettomuuspaikalla. Miten he saivat tietää tapahtuneesta? Jotkut työntekijät olivat päättäneet työvuoronsa tai vaihtaneet toimipistettä juuri tapahtunutta aiemmin. Faktavaiheen päätteeksi kysyttiin vielä, oliko jotakin, mistä ei oltu puhuttu ja mitä olisi halunnut tietää.

Esille tulevat traumaattiset tapahtumat on yhdessä toisten kanssa helpompi kestää ja niistä puhuminen helpottaa. Tapahtuneeseen liittyvät sanomattomat pelkoja vahvistavat mielikuvat jäävät helposti elämään ja lisäävät myöhemmin ahdistusoireita ja välttämiskäyttäytymistä, sen vuoksi on hyvä käyttää tarpeeksi aikaa tapahtumien kulkuun.

Ajatusvaihe

Ajatusvaiheessa käytiin läpi osallistujien ensimmäiset ajatukset, mitkä tapahtuneessa mukana oltuaan tai siitä kuultuaan oli itsessä herännyt. Osallistujat ymmärsivät tapahtuneen todeksi, vaikka se ei tuntunutkaan todelta. Ajatusvaiheessa myös syyllisyyden tunnot nousivat herkästi esille ja niille annettiinkin riittävästi tilaa. Usein helpottaa se, että syyllisyyden oloista puhutaan "jos" -kielellä. "Jos en olisi silloin vaihtanut työvuoroa, niin hän ei olisi joutunut …" Jos jollakulla on voimakkaat syyllisyydentunnot, voi vetäjä myös kysyä muilta ryhmässä olevilta, mitä he haluaisivat tässä kohden sanoa näihin syyllisyyden oloihin liittyen. Ajatusvaiheen lopussa tarkennettiin, mitkä ajatukset olivat mahdollisesti jääneet vielä vaivaamaan mieltä.

Tunnevaihe

Tunnevaiheessa traumaattisen tapahtuman jälkeiset tunteet käytiin läpi perusteellisesti. Keskeistä oli tunteiden jakaminen ja sosiaalisen tuen kokemuksen lisääminen. Ryhmässä oleminen, samankaltaisten tuntemusten kuuleminen toisilta auttaa kokemaan itseä normaaliksi, koska omat reaktiot uusina tuntuvat oudoilta ja pelottavilta. Ahdistus ja välttämiskäyttäytymisen vähenee ja omien resurssien vahvistuminen palauttavat luottamusta itseen ja tulevaan. Itku on puhdistava, helpottava väylä purkaa tunteita. Sanat löytyvät vähitellen tunteille; kiukulle/vihalle, surulle, menetykselle, kaipuulle. Kysymys, mikä tuntui pahimmalta/vaikeimmalta, auttaa usein pääsemään syvimpään tunteeseen. Pelot, että läheisille tapahtuu jotain pahaa tai itse ei selviä, keskusteltiin avoimesti. Kysymällä tarkemmin, mitä ajattelet lähimmäisellesi tapahtuvan, voi avata ja jäsentää oloa, poistaa mielikuvatasolla olevaa "mustaa ajatusta". Tämän vaiheen lopussa korostettiin, että esille tulleet tunteet ovat normaaleja ja tällaisessa tapahtumassa mukana olleiden tavallisia tunteita eikä niitä tarvitse välttää eikä salata.

Oirevaihe

Oirevaiheessa luotiin ymmärrystä reaktioihin ja oireisiin kysymällä, onko istuntoon osallistujilla ollut ruumiillisia vaivoja esim. puristusta rinnassa, sydämentykytystä, pahoinvointia, väsymystä, nukkumisen ongelmia, särkyjä…? Vetäjä toi esille, että me kaikki reagoimme myös ruumiillisin oirein. Vetäjä kertoi selkokielisesti autonomisen hermoston sympaattisen hermoston kiihdytystehtävästä ja parasympaattisen hermoston jarrutustehtävästä; sympaattinen hermosto huolehtii uhkaavaan, äkilliseen tilanteeseen reagoinnista, mutta parasympaattinen hermosto huolehtii rauhoittamisesta. Rauhoittamisessa on tärkeää kiinnittää huomiota turvallisuuden tunteen lisäämiseen ja itsestä huolehtimiseen. Miten itseään hoitaa ja mikä auttaa arjessa rauhoittumaan. Tässä vaiheessa on hyvä käsitellä arjen rutiinien merkitystä; niitä asioita, jotka jatkuvat ennallaan ja mitkä luovat turvallisuutta jatkuessaan samanlaisina kuin ennen tapahtunutta.

Normalisointivaihe

Normalisointivaiheessa vetäjä kokosi istunnon aikana esille tulleita ajatuksia, tunteita ja oireita korostaen niiden olevan normaaleja tässä osallistujien kokemassa tilanteessa. Vetäjä kertoi mahdollisista tulevien päivien oloista, jotka liittyivät tapahtuneesta selviytymiseen. Korostettiin, että me reagoimme ja toivumme yksilöllisesti. Tässä vaiheessa on hyvä käydä läpi traumaattisen kriisin eri vaiheet ja niille ominaiset piirteet. Keskeistä on ottaa esille myös se, mitä osallistujat tekevät silloin, kun heillä on vaikeaa? Miten he ovat oppineet helpottamaan oloaan?

Päätösvaihe

Päätösvaiheessa kerrattiin vielä istunnon kulku ja sovittiin seurannasta. Osallistujat saivat vetäjien yhteystiedot ja varmistettiin mahdollisen yksilöavun tarve. Myyrmannin istuntojen palaute oli hyvää; työntekijät kokivat ryhmässä puhumisen auttavaksi ja yhteisöllisyyden tunnetta vahvistavakasi. Kuuluminen työkavereiden joukkoon ja työtoverien näkeminen äkillisen järkytyksen aiheuttaman tilanteen jälkeen oli tärkeää ja antoi turvan ja tunteen elämän jatkumisesta.

Yksilöapu jatkohoitona

Yksilölliset jatkohoitosuhteet vaihtelivat pituudeltaan, mutta keskeistä oli traumaattisen kokemuksen työstäminen. Joillekin tapahtunut oli tuonut pinnalle aiemmat traumaattiset kokemukset, jolloin niiden työstäminen ryhmässä ei ollut tarkoituksenmukaista. Yksilö- työskentelyssä painottui tapahtuneen merkityksen jäsentäminen asiakkaan kanssa sekä ahdistavien mielikuvien ja läpitunkevien ajatusten kanssa psyykkinen työskentely.

Debriefing-menetelmistä

Voimavaraistavan jälkipuinnin kysymyksinä voi asiakas kysyä itseltään, mitä sellaista hän tunsi, ajatteli ja teki tapahtuman aikana, mikä auttoi itseä? Mitä sellaista tunsit, ajattelit ja teit, mistä ei ollut apua tai minkä huomasit häiritsevän sinua? Mitä sellaista muut tekivät tapahtuman aikana, mistä sinua auttoi? Mitä sellaista he tekivät, mistä ei ollut apua sinulle?

Myöhemmin tilanteen ollessa ohi, mitä sellaista tunsit, ajattelit ja teit, mistä oli sinulle apua?

Entä, mistä ei ollut apua/häiritsi itseäsi? Tilanteen ollessa ohi, mitä muut tekivät, mistä oli hyödyksi? Entä mitä et kokenut hyödylliseksi?

Keskeiseksi traumaattisen tapahtuman jälkihoitomenetelmäksi on osoittautunut EMDR-terapia, jota voi käyttää rentoutumisen oloon auttavana työtapana ja trauman kanssa työskentelyssä. EMDR-terapian teorian mukaan traumaa koskeva tieto tallentuu ja juuttuu hermojärjestelmään alkuperäisessä muodossaan eikä siis sulaudu, integroidu hermojärjestelmään. Kuvat, ajatukset, äänet, hajut, tunteet, ruumiilliset tuntemukset ja mielikuvat ja ajatukset omasta itsestä (olen avuton, minut hylätään, olen paha…) varastoituvat neuroniverkostoon. EMDR:ssä käytetään bilateraalista ärsykettä (silmänliikkeitä, taputuksia, naputuksia jne.), mikä auttaa aivoja prosessoimaan, integroimaan tapahtunutta. Väkisin mieleen tunkeutuvat ajatukset ja mielikuvat sekä traumaan liittyvä välttämiskäyttäytyminen vähenevät.

Erään asiakkaan kohdalla hänen lähiomaisensa oli ollut kauppakeskuksessa 20 min ennen räjähdystä ja asiakas reagoi tähän tietoon voimakkain paniikkikohtauksin ilman, että itse oli ollut kauppakeskuksessa. Ajatus, että omaiselle olisi sattunut jotain, herätti paljon aikaisemman työstämättömän traumaattisen menetyksen kokemuksen. Asiakas oli aika ajoin elämänsä aikana stressitilanteissa kärsinyt paniikkikohtauksista. Asiakas sai EMDR-työskentelyn kautta avun ja paniikkikohtaukset hävisivät.

Työterveyshuollossa kohtaamme päivittäin asiakkaita, joilla on epämääräisiä oireita, mihin on vaikea löytää syitä. Masennus, paniikkioireet, epämääräiset pelot, moninaiset somaattiset oireilut jne liittyvät usein varhaisempiin traumaattisiin kokemuksiin, jotka ovat tallentuneet integroitumattomina kehoomme, jättäneet jäljen aivoihimme. Tyypillistä on, että sanallisesti emme osaa tuottaa ymmärrystä itseemme ja oireisiimme vaan kehossa oleva muisti on sanaton. Erilaiset kehon muistia avautumaan auttavat työskentelymenetelmät ovat viimeaikaisissa kriisi- ja traumahoidoissa koettu tehokkaiksi ja tuloksekkaiksi hoitomuodoiksi entisten rinnalla käytettyinä. Hyvällä, oikeaan aikaan ajoitetulla kriisihoidolla voimme ehkäistä epämääräisiksi oireiksi muuttuvia käsittelemättömiä traumaan liittyviä tuntemuksia.