Tupakoinnin kulttuurisista merkityksistä

Tupakka tulee Suomeen

Tupakanlehtiä tuotiin Väli-Amerikasta Eurooppaan 1500-luvulla, alkuun parannusaineena, myöhemmin myös nautintoaineena. Eräs tehokkaimmista tupakan puolestapuhujista ja levittäjistä oli pappi nimeltään Jean Nicot. Hän toi tupakan Portugalista Ranskan hoviin ja sai Katarina de Medicin hoveineen vakuuttuneeksi tupakan parantavista ja hyvää tekevistä ominaisuuksista. Ruotsi-Suomeen tupakointi saapui 1600-luvun aikana. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät vuodelta 1629 kertovat eräiden Upsalan yliopiston opiskelijoiden saaneen arestia, koska olivat yrittäneet pakottaa erästä toveriaan juomaan tupakkaa. Polttamistapahtumaa oli ilmeisesti hankala pukea sanoiksi, siksi vanhimmissa lähteissä tupakointia kuvattiin tutummalla juoda -verbillä. 1632 Upsalan yliopistossa tarkastettiin väitöskirja "tupakan erinomaisista ominaisuuksista". Piippu oli pitkään yleisin tupakointitapa. Vasta savukkeiden tulon myötä tupakointi levisi kaikkiin kansanosiin ja arkipäiväistyi. Rettigin tehtaalla Suomessa valmistui ensimmäinen savuke vuonna 1856.

Tupakka lääkkeenä

Euroopassa kaivattiin uuden ajan alussa tehokkaampia lääkkeitä mm. päänsärkyyn, kihtiin, hengenahdistukseen, ruoansulatusvaivoihin ja yskään. Ruttoa vastaan haluttiin myös suojautua. Tupakan uskottiin pystyvän tähän; kasville annettiin useita lempinimiä, jotka kuvastivat sen ylivertaisia parantavia ominaisuuksia. Sevillan yliopiston lääkäri Nicolo Monardes ylisti tupakan lääkinnällisiä vaikutuksia kirjoituksessaan, joka sai paljon huomiota ja levisi myös muille Euroopan kielialueille. Tupakka menetti lääkinnällisen merkityksensä vasta 1800-luvulla. Välikorvan tulehduksen hoito puhaltamalla lapsen korvaan savua on elänyt meidän päiviimme asti. Tupakan sisältämän nikotiinin käyttö tulehduksellisten suolistosairauksien hoidossa on ainoa mieleeni tuleva tupakan mahdollinen lääkkeellinen ulottuvuus nykyään.

Tupakointi paheena

Tupakan saavuttua Eurooppaan papit ottivat sen laajalti käyttöön, nuuskaamisen muodossa. Nuuskaavat papit perustelivat tapaansa sillä, että se auttoi heitä selviämään lihanhimostaan. 1624 kiellettiin pappien nuuskaaminen kirkonpalvelusten aikana. 1600-luvun Euroopassa tupakointi määriteltiin juopotteluun rinnastettavaksi sosiaaliseksi ongelmaksi ja sen käytöstä säädettiin sakkorangaistuksia monin paikoin. Pietari Brahe valitti vuonna 1638 talonpoikien keskuudessa leviävistä huonoista tavoista, juopottelusta ja laiskuudesta. Juopottelun lisääntymisen hän katsoi johtuvan tupakoinnin lisääntymisestä. Topelius kertoo 1850-luvun ylioppilaspiireissä tupakan olleen alkoholia tärkeämpi. Ei haitannut, jos viina loppui, kunhan riittävän monta piipullista saatiin polttaa. Ranskalaisissa 1800-luvun käytösoppaissakin kehoitettiin polttamaan enemmän kalliita sikareita ja tuhlaamaan vähemmän viinaan ja naisiin. 1900-luvun alussa mainitaan tupakka hyväksi vaihtoehdoksi mässäilyn tai vaikkapa epämiehekkään karamellien imeskelyn sijaan.

Tupakointi ja yhteiskunta

Jean Nicot vakuutteli tupakoinnin levitystyössään, että tupakan nauttiminen teki jokaisen ihmisen onnelliseksi, viisaaksi ja rauhalliseksi. Hän vakuutti, että jos tupakointi yleistyisi Ranskassa, kansaa olisi helppo hallita. Vielä 1920-luvulla perusteltiin tupakoinnin kotiuttamista eduskunnan istuntoihin sillä, että se tekisi keskustelun tyynemmäksi ja päätökset viisaammiksi.

Tupakointi saattoi myös edustaa kapinaa vallitsevaa hallintoa kohtaan. Porvariston asema oli 1600-luvun Saksassa heikko. Julkisilla paikoilla tupakointi oli kiellettyä ja kiellosta tuli poliittinen arvovaltakysymys. Julkinen tupakointi merkitsi yleisempää esivallan ja sen sortotoimien vastustamista. Turkissa ja Venäjällä tupakointiin suhtauduttiin pitkään kielteisesti. Sitä pidettiin läntisen vaikutusten ja poliittisten muutosten airueena, josta rangaistuksena saattoi olla jopa kuolemantuomio.

Tupakkaverotuksen havaittiin olevan oiva lähde hallitsijoiden taloushuoliin Euroopassa. Niinpä 1600-luvun lopulla tupakointikieltoja alettiin purkaa ja salakuljetuksen hallitsemat tupakkamarkkinat otettiin virallisen talouden piiriin. Tupakkateollisuutta tuettiin ja joissain maissa tämä johti valtiollisiin tupakkamonopolien syntyyn.

Tupakointi elämäntyylinä

Aateliset Euroopassa 1700-luvulla pyrkivät nuuskaamalla erottautumaan alemmista sosiaaliluokista. Nuuskaaminen kehittyi todelliseksi taiteenlajiksi hienostuneine eleineen ja arvokkaine nuuskarasioineen. 1800-luvulta alkaen savukkeet on kytketty moderniin elämäntyyliin. 1800-luvun naisasianaiset tupakoivat julkisesti paheksunnasta huolimatta osoittaen näin emansipaatiovaatimuksiaan. Sota-aikoina tupakointi on selvästi lisääntynyt. Se on tuolloin ajankulua, kriitillisten tilanteiden laukaisija ja lohtuna silloin, kun kaikki näyttää toivottomalta. Samankaltaisia merkityksiä tupakoinnilla voi olla myös nykyään kiireisessä työelämässä. Tupakoinnin yksi merkitys on kiistää valtakulttuurin terveyttä suosiva arvojärjestelmä. Tupakoitsija, kulkemalla omia polkujaan, olemalla ylpeästi paha ja ruma, vastustaa näin koko valtakulttuuria.

Tupakoinnin leviäminen sukupuolten ja sosioekonomisen aseman mukaan näyttää noudattaneen tiettyä kaavaa. Ensimmäisenä tavan ottivat käyttöön yläluokkaiset miehet, sitten alaluokkaiset miehet, sitten yläluokkaiset naiset ja nyt viimeisenä alaluokkaiset naiset. Jotain samaa on havaittavissa muidenkin elämäntapauutuuksien, kuten alkoholin, liikunnan ja terveellisten ruokatottumusten kohdalla.

Tupakointi on viimeisen 30 vuoden aikana menettänyt elämäntyylin asemaansa. Jos nykyaikana vieras pistäisi lapsiperheen kotona tupakaksi, olisi se suurin piirtein sama, kuin jos hän 1960-luvulla olisi sylkäissyt lattialle. 1960-luvulla televisiossa meteorologi sohi piipullaan sääkarttaa ja television vaalipaneelissa saattoi pistää tupakaksi menettämättä kasvojaan. Voidaan sanoa, että tupakoinnille kehittyi huono maine vasta 1990-luvulla. Nyt tupakointia suvaitaan vähemmän, mutta alkoholia enemmän: kansankunnan yliminässä tupakka ja viina ovat vaihtaneet paikkaa.

Tupakointi ja sosiaaliset suhteet

1800-luvulle tultaessa tupakointiin liittyvät kielteiset käyttäytymiseen liittyvät kytkökset saivat rinnalleen muunlaisia mielikuvia. Piipun poltosta tuli jonkinlainen ystävällisyyden ja leppoisuuden tunnus. Aikalaisten kuvausten mukaan tupakointi ilmensi henkisyyttä, mietteliäisyyttä ja keskittyneisyyttä. Muotokuvissa tupakanpolttajat esiintyvät aina rauhallisina, usein kirjoituspöydän ääressä istuvina, omistautuneena piipun poltolle, ajatuksiin vaipuneena. Myöhemmin sikareista tuli yläluokan suosikki. Aterioiden päälle vetäydyttiin tupakkasalonkeihin hiljentymään. 1900 luvun alussa tupakansavun todettiin olevan ainoa ilmanala, jossa eurooppalainen mies saattaa istua seurassa ääneti tuntematta itseään noloksi. Päinvastoin, tupakoinnin hetkellä edellytettiin nimenomaan hiljentymistä ja tyyneyttä. Tuon ajan tupakointikirjallisuudessa kehotetaankin pienikokoisia, epämuotoisia, hermostuneesti nykiviä tai maanisia henkilöitä välttämään sikarin polttoa. Heikkohermoisten henkilöiden todettiin tyytyvän yllensä Lilliput-sikareihin.

Suomessa 1990-luvun alussa tehdyn kyselytutkimuksen perusteella tupakoinnilla on edelleen voimakkaita positiivisia kytköksiä ihmisten seurustelutilanteissa. Tupakkatauot työssä eivät ole vain nikotiinin tarpeen tyydyttämistä, vaan työyhteisön rakentamista ja vahvistamista. Ravintoloissa tupakan sytyttävät usein myös sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten polta. He haluavat sillä tavoin olla tiiviimmin läsnä arjesta irtautuvassa ystäväpiirissä. Ravintolaan yksin tultaessa muiden asiakkaiden muodostama yhteisyys voi tuntua kiusalliselta, tuntuu typerältä istua yksin. Silloin tupakan sytyttäminen antaa hyväksyttävän syyn istua alas ja jäädä paikalle.

Tupakointi palkintona tai elämyksen täydentäjänä

Tupakointi onnistuneen työrupeaman jälkeen on eräs vahva tupakoinnin positiivinen kytkentä. Omaa 90-vuotiasta isotätini jututtaessani panin merkille sen raukean nautinnollisen kuvauksen siitä, kuinka hän 1940-luvulla, oman talon rakennustyömaalla, työpäivän päätteeksi istahti pihalle polttamaan savukkeen.

Suomalaiset yhdistävät positiiviset tupakointielämykset usein luontoon. Leikkimökin rapulla tai rantakalliolla istuen auringon lasku ja yön hiljaisuuden kohtaaminen tupakan savun leijaillessa ovat elämyksiä, jotka tulivat toistuvasti esiin 1990-luvun alun haastattelututkimuksessa. Jo Runeberg on selvästi mittaillut matkaa kävelylenkeillään piippua poltellessaan: "Hirvenhiihtäjissään" hän määrittelee etäisyyden naapuriin olevan polttamamatkan pituinen.

Tupakointi ja miehekkyys

Samuel Rowlandsin runossa vuodelta 1611 runoilija suomii miestä (syöttösika ihrainen) ja kehottaa häntä miehisyyden nimissä tarttumaan tupakkaan ruoan sijasta. Piippu loi miehekkyyttä ja se oli sosiaalisesti suotava tapa miesten keskinäisessä seurustelussa. Ensimmäisen maailmansodan mainokset esittivät sotilaita tupakkatauolla juoksuhaudoissa: kuraisista miehistä huokui tosimiehisyys, rauhallinen päättäväisyys. Tupakointi kytkeytyi erityisesti Amerikassa moniin maskuliinisuuden parhaisiin arvoihin: hiljaiseen arvokkuuteen, tyyneyteen, rohkeuteen ja omistautumiseen. Näiden ominaisuuksien ruumiillisena ilmentyminä olivat elokuvissa Humphrey Bogart ja mainoksissa The Marlboro Man.

1920-luvun tupakkaoppaassa kerrotaan naisten kokevan epäluuloa miehiä kohtaan, jotka eivät tupakoi. He uumoilevat näissä jotain epäkelpoa, itsekästä epämiehuutta. Tupakkaan kohdistuva välinpitämättömyys viittaa puuttuvaan mielenkiintoon tervettä elämännautintoa kohtaan. "Voiko mies, jolta puuttuu tupakan ihanuuden taju, hurmaantua kirsikkahuulipariin tai kielonvalkoiseen käteen? Nainen vaistoaa, että mies joka ei ymmärrä hyvää sikaria, ei myöskään voi arvioida naisellisia suloja niiden täyteen mittaansa".

Nykyään maskuliinisuus ilmenee ruumiillisten suoritusten ja ulkoilmaihmisyyden arvostamisena sekä poroporvarillisen korkeakulttuurin ylenkatsomisena. Monet terveellisen elämäntavan tuotteet tuntuvat maskuliinisen koodiston läpi tarkasteltuna auttamattoman vajailta. Riskipitoinen tupakointi sopii tällöin kokonaisuutena erottautumaan hienohelmaisuudesta ja terveysvouhotuksesta.

Tupakointi ja naiset

Naisia pidettiin erossa tupakointikulttuurista pitkään. Vielä 1800-luvulla tupakoiva nainen oli paheksuttu ja pilakuvien suosittu aihe. Vain rohkeimmat emansipoituneet naiset rohkenivat julkisesti polttaa. 1900-luvulla naisten tupakointi on lisääntynyt rajusti, kiihtyen vielä aivan viimeisinä vuosikymmeninä. Savukkeiden tuotekehityksellä oli voimakas merkitys, sillä hoikka, hauras, valkoinen savuke on feminiinisempi tupakointivälinen kun sikari tai piippu.

Vuoden 1985 opiskelijatutkimuksessa suomalaiset ei-tupakoivat opiskelijat mielsivät tupakoivat naiset epänaisellisiksi ja rahvaanomaisiksi ja pitivät tupakoimattomia naisia intelligentteinä ja naisellisina. 1990-luvun alun lehtikirjoittelussa tuli esiin naisten tupakoinnin epäesteettisyys: on rumaa kun nainen tupakoi kadulla. Samoihin aikoihin Syöpäyhdistyksen Haista Naista -kampanja pyrki vaikuttamaan nuoriin naisiin korostamalla sitä, että tupakoiva nainen haisee pahalle, näyttää rumalta ja karkottaa miehiä.

1990-luvun alun haastattelututkimuksessa naisten tupakointi sai perusteluja nykynaisen elämän paineilla ja ristiriidoilla. Työssä käyvät naiset purkavat tupakoimalla ahdistuneisuuttaan: " puhaltavat savun mukana ulos voimattomuuttaan". Tupakointi voi toisaalta perheenäidille edustaa omaa rauhaa ja omaa tilaa, jossa nainen voi kaikista häneen kohdistuvista odotuksista huolimatta kokea olevansa itsenäinen ihminen.

Tupakointi ja nuoret

1990-luvun alkupuolen tutkimusten mukaan tupakoivat nuoret käyttävät enemmän alkoholia, heillä on enemmän seksuaalisia kokemuksia, he käyvät useammin diskoissa ja bileissä ja kuuntelevat rajumpaa rokkia kuin tupakoimattomat. Tupakoiva nuori haluaa näin erottautua mamoilevista nuorista ja valloittaa myös osan aikuisen statusta elämäntavallaan, joka kuvastaa riippumattomuutta ja elämänhallintaa. Tupakointi on tapa kapinoida, mutta myös turvallinen tapa rikkoa aikuisten moraalisääntöjä, koska se on kuitenkin vain pikku pahe, esimerkiksi rikoksen tekoon verrattuna. Tupakointi ei ole nuorille mieletöntä terveyden vaarantamista vaan mielekästä identiteetin rakentamista. Tupakoinnin ilmoitetut vaarat voivat näin ollen jopa lisätä sen tenhovoimaa nuorten keskuudessa.

Tupakoinnin vastustus

Alkuun tupakoinnin vastustus perustui siihen, että tupakointi on syntiä. Bernin kantonissa tehtiin tupakointikiellosta ensin yhdestoista käsky, vuonna 1661 se kuitenkin sujautettiin kuudennen käskyn alikappaleeksi. Päätös sijoittaa tupakointikielto samaan luokkaan kuin aviorikos, johtui nykymaailman silmin varsin modernista käsityksestä, että tupakointi heikentää siitoskykyä. Suomessa Kemiön kirkkoherra Zacharias Forbus perusteli tupakoinnin kieltämisen tarvetta sillä, että Aatamikaan ei tupakoinut. Hän julkaisi kirjan, jonka nimi lyhykäisyydessään on " Lyhykäinen kirjoitus jocapäiväisestä tobakin poltamisesta, cuin se epäsiivolista, vahingoittavata, pahendavaista ja synnilistä on, yxinkertaisesti ylöspandu anno 1728".

1800-luvulle tultaessa kaikki tupakointiin liitetyt jumalalliset kiellot oli kumottu ja tupakoinnin vastustajat vetosivat nyt ihmisluonnon hyveisiin. Tunnettuja aatteellisia tupakanvastustajia historiassa ovat olleet Goethe ja Hitler. Terveydellisten haittojen korostaminen tupakan vastustustyössä alkoi vasta suhteellisen myöhään, 1950-luvulla. Viime vuosikymmeninä terveys on noussut kansalaisten arvoasteikossa ylimmäksi ja tämä on lisännyt terveysperusteisen tupakan vastustamistyön tehoa. Vastustamistyötä tekevätkin nykyään lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset.

Nykyiset tupakoinnin rajoittamisen perustelut korostavat sitä, että kyseessä ei ole pelkästään asianomaisen oma valinta, vaan tupakointi haittaa myös muiden elämää. Myös individualistinen näkemys tupakoinnista omana ratkaisuna on kyseenalaistettu vetoamalla nikotiiniriippuvuuteen ja siihen sosiaaliseen painostukseen, minkä alla nousi on tupakointia aloittaessaan. Tupakoijan näkeminen sosiaalisen painostuksen ja riippuvuuden uhrina saa tukea siitä tiedosta, että suurin osa tupakoitsijoista haluaisi lopettaa tupakoinnin.

Suomen vuoden 1976 tupakkalaki, jolla rajoitettiin markkinointia ja käyttöä julkisissa tiloissa, oli aikanaan maailman radikaaleimpia. Samaa voidaan sanoa vielä lain uudistuksista 1990-luvulla, jolloin tupakoimattomien altistuminen tupakan savulle työvuoron aikana haluttiin estää. Sen jälkeen muualla maailmassa ollaan menty ohi ja tupakan käytön rajoitukset niinkin perinteisessä tupakkamaassa kuin Irlannissa ovat ankarampia kuin Suomessa.

Tupakoinnin voimakkaita rajoitustoimia perustellaan suojelunäkökohtien lisäksi myös sillä, että tupakkatautien hoitoon uppoaa paljon yhteistä rahaa. Jo passiivinen tupakointi aiheuttaa vuosittain 50-60 keuhkosyöpätapausta Suomessa, aktiivitupakoitsijalla sydäninfarktiriski on 1,7 -kertainen ja passiivitupakoitsijalla 1,3 -kertainen altistumattomaan verrattuna. Tupakoivan sanotaan myös olevan työnantajalleen kalliimpi lisääntyneen sairastelun ja tupakkataukojen aiheuttaman työpanoksen menetyksen vuoksi.

Tupakoinnin huonon maineen tueksi voidaan nykyään esittää paljon tutkimustuloksia ja tupakoinnin rajoituksilla on laaja kansalaiskannatus. Tupakkalakien rajoitukset eivät ole toteutuneet täysin suomalaisessakaan lainkuuliaisessa yhteisössä. Niinpä 8% suomalaisista altistuu edelleen työssään tupakansavulle. Haluammeko altistuvien osuuden edelleen laskevan ja millä hinnalla? Tupakkalain tiukentaminen saattaa olla näköpiirissä. Keinojen käyttöönotto riippuu kokonaisuudesta ja yhteiskuntamme arvovalinnoista: paljonko haluamme panostaa tupakoinnin haittojen ehkäisyyn suhteessa muiden lääketieteellisten ja sosiaalisten haittojen ehkäisyyn.