Tietämisestä

Motto: …..tietojemme avulla pyrimme saavuttamaan sen, mitä emme tiedä. -Iron Duke

Tietoyhteiskunnassamme oikean tiedon hankkiminen, hallitseminen ja hyödyntäminen on elämässä keskeisessä asemassa. Yksinkertainen virke sisältää aivojen toiminnan perustan, jonka tarkka määrittely on edelleen kehittyvä tieteenala. Nykyistä suhteellisuutta voi kuvata esim. "oikea" tieto.

Oikeaksi saatamme ajatella nykyisin totena pitämäämme. Mandariinikiinassa totuus kirjoitetaan kahdella merkillä (tarkka tieto), mutta kuka ratkaisee totuuden silloin, kun asiantuntijat ovat erimielisiä. Aika, useimmiten, sillä Bacon sanoo totuutta "ajan tyttäreksi". Samoin voidaan ajatella, että ajan kuluessa kertyvä tutkimustieto tarkentaa meille myös aivotoiminnasta saamamme kuvan "oikeellisuutta".

Työterveyslääkärin työ on hyvä esimerkki tietointensiivisestä työstä, jonka kohteet muuttuvat nykyään nopeasti. Muutaman vuoden aikana lainsäädäntömme on täysin uudistunut, valtiovalta on käynnistänyt useita kehitysohjelmia, työelämän muutos välillä huimaa päätä ja asiantuntijana toimiminen edellyttää jatkuvaa valppautta tiedon hankinnassa. Näissä oloissa tietäminen on kullanarvoista, ja siksi voi olla hyödyllistä tarkastella aivan yksinkertaisesti tietämisen perusteita «Tietämisen tasot »1.

Useimmilla lukijoilla on selvä käsitys alimman 1. tason tietämisestä. Aikanaan olemme useitakin tenttejä läpäisseet, muttei meillä silti ole enää niistä mitenkään varmaa muistikuvaa. Joku on sanonut, että on parempi reputtaa, sillä silloin ainakin on selvillä siitä, mitä ei tiedä. Käsitetyn tiedon käyttäminen on taas välttämätöntä kaikissa töissä, ja voi ajatella, että se johtaa todelliseen ammattitaitoon. Luova tietäminen ei ole kovin tavallista ja on motossa esitetyn lauselman toinen puoli.

Kolmiportainen tietämisen määrittely näyttää vain pragmaattiselta, mutta sillä on tukeva neurobiologinen perusta. Menemättä yksityiskohtiin muistamme, että aivoihimme tuleva jatkuva tietomassa aistielimistä käsitellään hippocampuksessa, jonka neuronit päättävät, mikä tieto nostetaan tietoisuuteen aivokuoren käsittelyyn. Kulunut esimerkki on autoilu tutulla reitillä. Jos mitään ei satu, ei aina muista, miten tarkkaan ottaen kaikki sujui. Hippocampuksen toiminta perustuu mm. siihen, että se tunnistaa uuden informaation, jonka se lähettää analysoitavaksi. Tämä tulva on luonnollisesti niin valtava, että aivokuoren neuroneilla täytyy olla jokin järjestelmä, jolla ne voivat hylätä tai palauttaa mitättömän tai tarpeettoman aineksen. Voiko tähän perustua osittain myös ns. déjà vu –ilmiö, jos hippocampus-cortex akseli käsittelee samaa tietoa toistuvasti?

Uuden tiedon käsittelemiseksi aivokuoren 4. ja 5. kerroksen isot pyramidineuronit ja kummallekin kuuluvat välineuronit ovat järjestyneet ns. mikropylväiksi tai –kolonneiksi. Teoreettisesti pienin kolonni muodostuisi neljästä solusta (kaksi isoa neuronia ja kaksi välineuronia), mutta todellisuudessa kaikki solut osallistuvat myös useiden muiden kolonnien toimintaan. Siksi pienehkölläkin neuronien vähenemisellä on suuri merkitys tietojen käsittelyssä.

Mikrokolonnien toiminta perustuu useihin synapseihin, joita opittaessa herkistetään toimimaan samalla tavalla samanlaisella ärsykkeellä (long term potentiation). Mikropylväiden harjoitettuihin synapseihin kertyy harjaantumisen ja toistamisen kautta tietojyvä itsessään ja tiedon ns. "osoite", eli mihin engrammi liittyi. Täsmällisen tiedon voi siten suoraan muistaa tai muistutella asiayhteyksien kautta. Tässä mallissa 3. tason tietämisen kannalta suuri tiedonjyvien määrä näyttäisi tärkeältä, jotta niistä voisi kehittyä uusia yhdistelmiä.

Tiedemiehet puhuvat, miten tärkeä ns. "serendipity" on luoville keksinnöille. Termin otti käyttöön 1754 Horace Walpole (Oxfordin jaarli, sir Robert Walpolen nuorin poika) perustaen sen tarumaisen Serendipin valtakunnan kolmen prinssin taipumukseen löytää uusia asioita, joita he eivät olleet aikoneetkaan keksiä. Eikö tämä ole luovaa tietämistä?

Käsitetyn tiedon hankkimista voi taas arvioida helpohkosti oheisen taulukon «Käsittämiseen perustuva oppiminen »2 avulla).

Portaikko on aivan tavallinen kliinisessä työssä, mutta soveltunee myös mihin tahansa laatutyöhön, jossa pyritään mahdollisimman tasaiseen tulokseen ja oman suorituksen kehittämiseen.

Nykyisin tiedon käsittely ja käyttö ei ole vain yhden henkilön työtä, vaan sitä tavallisimmin muokataan asiantuntijoiden ja muiden muodostamissa työryhmissä «Työryhmätyö »3. Käyttöön saatavan tuotteen kannalta on erittäin tärkeää, miten työryhmä on muodostettu. Puhtaaksi viljellyimmässä kahdessa ryhmässä asioiden käsittely voi erota ratkaisevasti.

Tietäminen on siten myös vallankäyttöä «Tieto on valtaa »4 ja päätökset tulosten hyödyntämisestä ovat sitä aivan erityisesti.

Tavallisesti kuitenkin pyritään tiedon nopeaan ja laajaan hyväksikäyttöön erityisesti työsuojelussa ja työterveyshuollossa. Niitä palveleva tutkimus ja kehitystyö pyrkiikin ensiksi tiedon luomiseen tutkimuksen, tunnistamisen ja arvioinnin kautta «Tutkimustiedon hyödyntäminen »5. Toiseksi tieto siirretään käyttäjille (3d: distribuutio, disseminaatio ja diffuusio) ja kolmannessa vaiheessa sitä käytetään vaarojen hallintaan ja valvontaan. Luonnollisesti nopeassa muutoksessa tiedon merkitystä on jatkuvasti arvioitava, minkä vuoksi tutkimus- ja kehitystyön on oltava jatkuvaa.

D- tapaus on usein käytännön kannalta parhain, sillä se sopii tavallisesti tarkimmin koetun ongelman ratkaisemiseen. B-tapaus näyttää samalta, mutta siinä ongelman käsittely on saattanut harhautua pääasiasta sivuun tutkijan omien mieltymysten ja valintojen vuoksi. Tämä johtaa meidät ajattelemaan tiedon välityksen kapeikkoja «Tiedon välityksen vaikeus »6.

Tiedonsiirtoa voidaan kuitenkin varmistaa muutamalla toimenpiteellä, jotka johtuvat itsestään yllä olevista taulukoista. Tutkimushankkeelle perustetaan seurantaryhmä, tiedon tarvitsija antaa väliaikapalautetta tutkijaryhmälle, tulokset levitetään seurantaryhmän intressitahoille ja tutkimuksen kohderyhmälle. Lopuksi tiedotetaan muillekin (esim. valmistajat, laitemyyjät, ostajat ja käyttäjät).

Arkipäivässä näkee ja kuulee usein, että monet vaikuttajahenkilötkään eivät ole perillä tietäjien uusimmista oivalluksista tai eivät halua niitä hyväksyä «Uuden tietämisen hylkääminen »7. Jatkuva tietojen uudistaminen vaatii kuitenkin aika paljon aikaa ja innostusta. Ei ole helppoa myöskään tietää, mikä tieto on tarkkaa ja mikä kiistanalaista tai tulkinnanvaraista. Tutkijoita voi turhauttaa, ettei heidän tuloksiaan helposti hyväksytä sellaisenaan ja yleisöä ja päättäjiä tietokannan laadullinen ja määrällinen kasvu ja muutos. Uuden tietämyksen torjumiseksi on kehittynyt useita strategioita, jotka luonnollisesti ovat haitallisia kaikille osapuolille.

Tieto ja tietäminen on näin omakohtainen ja yhteisöllinen kokemustila ja tietäjien tulee valmistautua nurjaan kohteluun. Kaikki tiedonhaltijat eivät ole viisaita, jos viisaudeksi määritellään se, että tietoja käytetään kanssaihmisten hyväksi. Tietoon liittyvä valtaelementti ja sen rahallinen arvo tekee siitä tavoitellun ja politiikankin välineen. Kun voimavarojen määrä on aina rajallinen, tulee tavallisesti myös kysymykseen erilaisten tutkimuspolitiikkojen muodostaminen niiden jakamiseksi. Tutkijoiden ja päättäjien intressit eivät ole läheskään aina yhtenevät, mutta maailmanlaajuinen kilpailu varmistaa sen, että huonot tutkimuspolitiikat joudutaan varsin nopeasti hylkäämään, kun ne eivät vastaakaan todelliseen tarpeeseen.

Tiedon synnyttäminen on megaluokan liiketoimintaa, mikä tekee sen alttiiksi myös väärinkäytöksille. Tunnettuja ovat tulosten väärentämiset, niiden kopiointi ja varastaminen, kilpailijoiden väheksyntä jne. Nämä ovat tietämisen kitkatekijöitä, jotka on vain otettava huomioon elämän tosiasioina. Silti tiedon lisääminen on kehittämisen paras strategia ja sen ensimmäinen ehto.