Työnohjaus kriisityöntekijän tukena

Kriisit ovat osa elämää

Vaikka joka päivä kuulemme erilaisista onnettomuuksista ja katastrofeista, ajattelemme usein, etteivät ne koske meitä. Meillä on "haavoittumattomuuden illuusio". Vasta, kun itsellemme tai läheisillemme tapahtuu jotain järkyttävää, illuusio särkyy. Traumaattinen kriisi voi syntyä harvinaisesta ja vaikutuksiltaan laajasta katastrofista tai arkipäivän onnettomuudesta. Traumaattinen tapahtuma on aina yksilön ainutkertainen kokemus. Kokemukset sisältävät kuitenkin paljon yhteisiä piirteitä. Traumaattiset tilanteet, laajuudesta riippuen, vaikuttavat yksilön lisäksi myös perheeseen, yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Välittömällä traumaattisen kokemuksen jälkeen tapahtuvalla psykososiaalisella tuella on merkittävä ennaltaehkäisevä vaikutus. Kriisi-interventiolla voidaan ehkäistä vakavia sairastumisia, pitkiä sairaslomia, jopa työkyvyttömyyttä. Henkinen tuki voidaan jakaa ajallisesti eri muotoihin. Psyykkinen ensiapu on välitöntä auttamista onnettomuuspaikalla tai lähipäivien aikana.

Konsultaatioon kuuluu kaikki auttaminen, jolla varmistetaan jatkohoito ensiavun jälkeen.

Myöhemmin tulevat auttamismuodot ovat terapioita; lyhytkestoista terapiaa, jaksoittaisia interventioita tai pitkäkestoista terapiaa.

Debriefing on lakisääteistä toimintaa

Kriisityön lähtökohtana on jokaisen oikeus saada apua. Henkisen ensiavun kriisiryhmät tarjoavat apuaan psykologisen debriefingin muodossa. Kriisiryhmät ohjaavat tarvittaessa jatkohoitoon. Traumaattisten kokemusten psyykkiseen käsittelyyn on Suomessa kiinnitetty huomiota reilun kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1998 sosiaali- ja terveysministeriö antoi ohjeet hätäkeskusten päivystäjille paikallisten kriisiryhmien hälyttämisestä. (Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 1998/28) 1.9.1999 voimaantulleen Pelastustoimiasetuksen 8 §:n 2 mom. mukaan toiminta tuli lakisääteiseksi.

Akuutti kriisityö on erityislaatuista työtä ja vaatii erityisen osaamisen ja koulutuksen. Akuutin kriisityön muodot myös poikkeavat mielenterveystyössä käytettävistä kriisityön menetelmistä.

Tällainen työ on erittäin vaativaa ja edellyttää tekijältään hyvää stressinsietokykyä, kykyä kestää voimakkaita tunteita, hyvää tilannetajua, lisäksi kykyä empaattisuuteen ja kuitenkin samalla riittävän etäisyyden pitämiseen. Kaikki eivät pysty tekemään akuuttia kriisityötä.

Sitä pitäisi voida tehdä kuitenkin niin paljon, ettei jokainen tilanne tunnu ensimmäiseltä. Kun työtä saa tehdä usein, osaaminen lisääntyy.

Kriisin vaiheet ja avun ajoitus

Traumaattista kriisiprosessia jäsennetään Suomessa usein sokki-, reaktio-, työstämis- ja käsittelyvaiheisiin. Vaiheet ovat hyvin erilaisia ja niiden tunnistaminen on tärkeää. Erityisesti sokkivaihe on erityisen vaativa auttajan kannalta ja edellyttää erityisosaamista.

Psykologinen debriefing, jota Suomessa tehdään jäsentyy seitsemään vaiheeseen; aloitus, faktavaihe, ajatusvaihe, tunnevaihe, oirevaihe, normalisointivaihe ja päätös. Debriefing ajoittuu usein reaktiovaiheeseen, koska suositeltu istunnon ajankohta on 24–72 tuntia traumaattisesta tapahtumasta. Vaiheet ovat kuitenkin yksilöllisiä ja joskus voi sokkivaihe kestää jopa useita päiviä. Sokissa mieli ottaa ikään kuin aikalisän, jolloin se saa aikaa sopeutua tilanteeseen. Istunnon vaiheiden järjestys on sikäli perusteltu, että niissä aloitetaan kontaktin luomisesta ja pelisääntöjen selvittämisestä, siirrytään traumaattisen tapahtuman konstruointiin (faktat) ja edetään syvempiin psyykkisiin prosesseihin (ajatusten kautta tunteisiin) ja palataan lopuksi arkielämän konkretiaan. Käytännön tilanteissa vaiheet saattavat mennä limittäin ja päällekkäin, tilanne elää.

Kriisi- ja katastrofipsykologinen toimintamalli tuli meille Norjasta 1990 luvun alussa. Siitä Suomessa kehitetty ainutlaatuinen akuutin kriisityön malli, joka on luotu onnettomuuksien ja muiden traumaattisten tapahtumien varalle, kattaa koko maan. Kriisityötä toteuttavat terveyskeskuksiin perustetut kunnalliset kriisiryhmät. Missään muualla maailmassa ei tiettävästi ole vastaavaa kriisiryhmien verkostoa.

Kriisityöntekijän arkipäivän vaikeudet ja ongelmat

Kriisiryhmien jäsenet kuormittuvat työssään monista syistä. Joillakin paikkakunnilla työyksiköt ovat pieniä ja tapahtumia niin vähän ettei työtä pääse tekemään siinä määrin, että kokemusta karttuisi. Toisaalla tapahtumia on paljon, ja vetovastuuta tulee usein samoille henkilöille. Koska työ on kuormittavaa, sitä ei saisi tehdä koko ajan. Jos akuuttia kriisityötä on paljon tai koko ajan, saattaa seurata työntekijän kyllästyminen ja kyynistyminen, etäisyyden ottaminen työstä ja tunteista, joita se herättää. Menetetään kriisityön vaatima herkkyys ja työn laatu laskee. Resurssipula on sekä henkilöiden, työajan että rahan puutetta. Asianmukaiset korvaukset puuttuvat monilta ryhmiltä. Joskus myös työnantajan nuiva suhtautuminen kriisityöhön aiheuttaa kuormittumista. Koulutuksen saaminen on usein vaikeaa. Paikoin on edelleen epäselvyyttä siitä, onko kriisityö virallista toimintaa. Asenneilmapiiri työpaikoilla on usein kriisityön vastainen. Työtoverit suhtautuvat väheksyvästi tai ovat kateellisia. Työnohjausta ei ole järjestetty.

Työnohjauksesta tukea ammatillisuuteen

Luovuus on ominaisuus, joka usein unohdetaan työyhteisöissä. Kriisityöntekijät ovat luovia henkilöitä, joilla on kyky tuottaa uutta, ympäristöön vaikuttavaa näkyvää tai näkymätöntä, löytää uusia ratkaisuja ongelmiin. He vastaavat pelottomasti uusiin haasteisiin ja tarttuvat uusiin mahdollisuuksiin. Työnohjaus tukee luovuuden säilyttämistä. Luovalle ihmiselle kuvataan samanlaisia ominaisuuksia kuin kriisityöntekijälle. Luovalla henkilöllä on kyky kestää erilaisten vaihtoehtojen samanaikaista olemassaoloa ja hän osaa suhteuttaa järjelliset ja ei-järjelliset näkökohdat. Hän kestää ahdistusta ja kykenee tekemään havaintoja tuomitsematta. Luova henkilö kykenee sisällyttämään itseensä sellaista mitä muut tukahduttavat ja lisäksi hänellä on kykyä keskittyä useammalle kuin yhdelle alueelle. Luovuus edellyttää tunteita, kokemuksia ja erilaisuutta hyväksyvää ilmapiiriä.

Kriisityöntekijä on yleensä erittäin sitoutunut ja velvollisuudentuntoinen. Sitoutuminen on tavallaan "lupaus", joka voi myös olla rasite ja näkyy paljona työntekona ja ahkerana päivystämisenä. Työnohjauksessa opitaan myös omia rajoja, miettimään tilanteita, joissa voisi sanoa "ei". Kun ihminen kokee itsensä varmaksi, on hänellä rohkeutta esittää myös muiden käsityksistä poikkeavia ajatuksia ja arvostaa myös muiden erilaisia mielipiteitä. Ammatillisuus kasvaa ja työn laatu lisääntyy.

Auttajakin väsyy ja traumatisoituu

Vaikka kriisityöntekijät ovat valikoituneet työhön persoonallisuutensa, henkisten ja fyysisten ominaisuuksiensa perusteella ja omasta henkilökohtaisesta kiinnostuksestaan ja työ on usein suuri voimavarakin, on muistettava, että auttajakin on tunteva, kokeva, tavallinen ihminen. Kriisin biologia toimii myös auttajan kohdalla. Tämän oivaltaminen ja hyväksyminen on tärkeää ammatikseen kriisityössä oleville. Joskus kriisitilanne on auttajallekin uusi ja odottamaton, niin että hän joutuu käymään auttamissuhteessaan läpi omaa rinnakkaista kriisiprosessiaan. Joskus tapahtuu ns. sijaistraumatisoitumista. Tällöin auttaja alkaa kokea trauman kokeneen henkilön tunteita, joita tämä ei itse osoita. Auttaja alkaa tuntea niitä hänen puolestaan ja myös konkreettisesti työskennellä hänen puolestaan. Myötätuntouupumus on empatiaa, joka muuttuu liian kuormittavaksi. Toisen asteen traumaattinen stressireaktio on kyseessä silloin kun työntekijä miettii, voisiko itselleni tai läheiselleni tapahtua jotain yhtä vakavaa. PTSD, posttraumaattiset stressireaktiot ovat trauman psyykkisiä ja somaattisia jälkireaktioita. Auttaja saattaa pinnistellä pitkäänkin huonossa tilassa ja usein ne, joiden pitäisi itsensä tietää henkisen avun ja tuen tärkeys, ovat viimeisinä hakemassa apua sitä tarvitessaan.

Kriisityön työnohjauksen erityispiirteet

Kriisityö on vaativaa vuorovaikutustyötä, joka on kuluttavaa ja samalla kertaa myös antaa paljon.

Työnohjaus tarjoaa merkittävän mahdollisuuden selvitellä työssä eteen tulleita ongelmia ja toisaalta valmistautua edessä oleviin tehtäviin. Kyseessä on taitojen kehittäminen, joka tukee jaksamista ja ennaltaehkäisee uupumusta. Työnohjaus ei ole terapiaa eikä sielunhoitoa, vaikka sitäkin merkitystä voi olla. Varsinkin ryhmäkokemus on aina jollakin tapaa terapeuttinen. Kriisityöntekijöiden työnohjaus noudattelee työnohjauksen periaatteita muutoin, mutta käytännössä se on erittäin harvafrekvenssistä, 3–5 kertaa vuodessa tapahtuvaa ryhmäohjausta.

Tässä kohdassa on oleellista muistuttaa, että kriisityötä tehdään parityönä. Työpari purkaa keskenään jokaisen vetämänsä kriisi-istunnon, ja akuuttitilanteiden purkamista tapahtuu myös kriisiryhmien vakiintuneessa käytännössä, yhteisissä palavereissa 1–2 kuukauden välein. Nämä eivät kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan säännöllistä, ulkopuolisen ja ammattitaitoisen työnohjaajan työnohjausta.

Säännöllinen työnohjaus auttaa mitoittamaan omia voimavaroja ja purkamaan tunnekuormat. Työnohjaus on yleensä tapauksiin perustuvaa ns. case-ohjausta, jolloin kriisityöntekijät tuovat käsittelyyn traumatilanteita, joissa ovat toimineet auttajana ja istunnonvetäjinä. Työnohjaukseen sisältyy tavallaan aina "pienimuotoinen" debriefing. Käydään läpi työntekijöiden omia tunteita ja ajatuksia, tuetaan selviytymistä ja jaksamista. Työntekijä saa varmuutta työskentelyyn ja tukea ryhmältä, onnistumisen kokemuksen.

Kriisiryhmät ovat usein moniammatillisia terveys- ja sosiaalialan, seurakunnan, pelastuspalvelun ja poliisin ammattihenkilöitä, jotka ovat saaneet kriisi- ja traumatyön koulutuksen. Tämä tuo myös työnohjaukseen erityissisällön. Kokemusta ja näkemystä tulee laajalta alueelta. Avoimessa ilmapiirissä, luottamuksellisessa ryhmässä syntyy elämyksellinen oppimiskokemus, joka auttaa ryhmää työssään. Luottamus omiin kykyihin lisääntyy, mikä auttaa oppimaan uusia asioita ja kehittämään itseään yksilönä ja ryhmän jäsenenä.

Työnohjauksen arviointia

Kriisityön työnohjauksessa korostuu mielestäni juuri kasvu- ja oppimisprosessi, jonka tavoitteina on ammattitaidon syventäminen, työmotivaation ja -tyytyväisyyden lisääntyminen ja uupumuksen ehkäiseminen. Sitä voisi luonnehtia prosessoittavaksi työnohjaukseksi, jonka lähtökohdat tulevat systeemiteoriasta. Siinä pyritään saamaan vuorovaikutuksen osapuolissa liikkeelle sisäinen työskentelyprosessi (introspektio) ja osallistujien ja työnohjaajan keskinäinen dialogi. Introspektio on toimintaa, jossa henkilö tutkii omia sisäisiä kokemuksiaan, tulee niistä tietoiseksi ja oppii prosessoimaan niitä tavoitteisiin nähden. Työnohjaajan rooliin kuuluu sosiaalisen tilan rakentaminen ja suojaaminen samoin kuin vuoropuheluun osallistuminen.

Kriisityön työnohjauksessa voitaisiin hyvin käyttää myös luovia menetelmiä työskentelyn tukena. Draama, kuvat ja musiikki antaisivat erilaisen mahdollisuuden käsitellä työnohjauksen sisällöllisiä asioita. Luovat menetelmät mahdollistavat kipeiden tilanteiden ja tunteiden tarkastelun etäisyydeltä, mikä usein avaa uusia ja oivaltavia näkökulmia. Kriisiryhmät ovat usein kuitenkin suurryhmiä, joten erilaisten toiminnallisten ja luovien menetelmien käyttö jää vähäiseksi. Perinteinen keskustelu ohjaa kuitenkin hyvin myös reflektoivaan asioiden pohtimiseen ja arviointiin.

Työnohjauksen tehtävä on vuorovaikutuksellisessa tukemisessa auttaa ohjattavia käyttämään omaa persoonallisuuttaan laajasti ja joustavasti. Työnohjaus mahdollistaa kriisityöntekijöille oman toiminnan arvioinnin ja siinä päästään tarkastelemaan omien emotionaalisten reaktioiden alkuperää, jotta omat tunteet ja "sokeat" puolet eivät sekoitu trauma- ja kriisityössä autettavien tarpeisiin. Työnohjaus merkitsee kasvua auttajana. Eräänä tavoitteena on vahvistaa auttajan itsetuntoa ja rohkaista häntä käyttämään omia tietojaan ja taitojaan ja omaa persoonallisuuttaan auttamistilanteessa.

Työnohjaajan toiminnan tulee olla eettisesti korkealaatuista ja perusteltua. On muistettava vastuunsa ja pysähdyttävä miettimään toimintatapaansa. Kuuliko oikein, ymmärsikö oikein, mitä ohjattava tarkoitti, on oltava kuulolla ja läsnä.

Kriisityön työnohjausprosesseissa tulee esiin samanlaisia ryhmäilmiöitä kuin muissakin työnohjauksissa. Asettaisin kuitenkin työnohjaajalle "eritysvaatimuksen", joka auttaa häntä työssään. Yleensä suositellaan ns. "nollaohjauskertoja", esikoulua, jolloin tutustutaan ohjattavien työtodellisuuteen. Tämä ei mielestäni ole riittävää ohjattaessa kriisityöntekijöitä. On tunnettava kriisityön muodot ja sisällöt, jotta pystyisi eläytymään ja olemaan tukena, tekemään kysymyksiä ja viemään prosessia eteenpäin. Työnohjaajan persoonallisuudella on kriisityön työnohjauksessa ehkä vieläkin suurempi merkitys kuin muissa työnohjauksissa. Esittämäni tietysti herättää ajatuksia ja keskustelua, mikä on tarkoituskin. Toivon sen johtavan esimerkiksi kriisityön työnohjauksen erityiskysymysten pohdintaan ja kehittämiseen ja mahdollisesti niiden sisällyttämistä työnohjaajien koulutukseen.

Artikkelia kirjoittaessani olen saanut vaikutteita ainakin seuraavien henkilöiden teoksista.