Työnohjaus ja hengellinen ohjaus kirkossa

Työnohjaus kirkossa

Työnohjaus ammatillisen kasvun tukimuotona alkoi kehittyä 1900-luvun alkupuolella lähes rinnakkaisesti kolmella eri ammattialueella sekä USA:ssa että Euroopassa. Nämä ammattialueet olivat sosiaalityö, kirkkojen toiminta ja terveydenhuolto, lähinnä psykoterapia. Suomen luterilaisessa kirkossa amerikkalaiset työnohjauksen perinteet ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet sielunhoidon ja sen koulutuksen kehitykseen. Suomessa kirkon työnohjauksen historia onkin lähinnä perheneuvonnan ja sielunhoidon historiaa. (Totro 2003, 231–232.)

Työnohjaus otettiin kirkossa käyttöön perheneuvojien koulutuksessa 1950-luvun puolivälin jälkeen. Edellisellä vuosikymmenellä alkanut työmuoto siirtyi vapaaehtoisilta vähitellen päätoimisten perheneuvojien tehtäväksi. Oli jo nähty, ettei ihanteisiin vetoava neuvonta toiminut. Oli pysähdyttävä tutkimaan itse työtä. Kaarle Viika, kirkon perheasiain toimikunnan ensimmäinen koulutussihteeri ja myöhemmin pääsihteeri kirjoittaa tämän vaiheen merkittävyydestä: "Tärkeä kynnys ylitettiin, kun työntekijät alkoivat keskustella siitä, miten tässä oikein tulisi menetellä. On todettava, että juuri tästä pysähtymisestä ja kyselemisestä käynnistyi todellinen perheneuvonnan koulutuksen ydinfunktio. Se on itse elämän ilmiöiden havainnoimista ja elämän viestinnän kuuntelemista ja neuvon kysymistä sieltä auttamistoimintaan." Kun työnohjaajia ei ollut, työn pulmia pohdittiin työtovereiden kesken. Valmius työnohjaustyyppiseen koulutukseen oli olemassa. Sen esiasteena toimi pienryhmissä tapahtuva perheneuvojien työkertomusten opiskelu. Uudenlaisen opiskelun idean toi Englannista perheneuvonnan perustaja Matti Joensuu. Amerikkalaisen sosiaalityön social case work –työtapa koettiin tarkoituksenmukaiseksi menetelmäksi. Myöhemmin henkilökohtaiseksi huolloksi kutsutusta keskustelumenetelmästä ja sen työnohjauksesta tuli kirkon avioliittoneuvonnan koulutuksessa asiakastyön ja sen ohjauksen menetelmällinen perusmalli. Henkilökohtaisesta huollosta oli 1950-luvun alussa saatu useita virikkeitä kansainvälisissä kokouksissa, ja sitä opiskeltiin sosiaalialalla ja perheneuvonnassa. Henkilökohtaisen huollon opiskeluun liittyi työnohjaus. Ratkaisevaa oli suomalaissyntyisen Helvi Boothen vierailu maassamme vuosina 1954–1955. Tämä Menninger Foundationin psykiatrisen sosiaalityön johtaja ja työnohjaaja johti useita seminaareja. Matti Joensuu oli tuolloin hänen työnohjauksessaan. Joensuu ryhtyi toimimaan perheneuvojien työnohjaajana vuoden 1954 lopussa. Työnohjauksesta tuli perheneuvojien koulutuksen keskeinen menetelmä. Uusi työntekijä ryhtyi heti asiakastyöhön ja sai siihen henkilökohtaista työnohjausta noin vuoden ajan. (Virtaniemi 1997, 336–337.)

Sairaalasielunhoitajien ensimmäinen erikoistumiskoulutus järjestettiin vuosina 1960–1961. Luennoista ja kirjallisuudesta huomattava osa käsitteli henkilökohtaista huoltoa. Erityisen kiinnostuksen kohteena oli henkilökohtaisen keskustelun metodi. Julistavaan sielunhoitotyöhön verrattuna uusi näkökulma oli mullistava, sielunhoitotyötä tulikin tehdä asiakkaan tarpeen opastamana.

Asiakaslähtöinen sielunhoidon paradigma oli keskeinen työn hahmottamistapa perheneuvonnan ja sairaalasielunhoidon käytännössä ja koulutuksessa 1960-luvun puolivälin jälkeen. Työnohjauksessa keskeistä oli uuden menetelmän ja asennoitumisen opiskelu. Jälkimmäistä kuvasi potilas- tai asiakaskeskeisyys. Muutamat perheneuvojat ja sairaalasielunhoitajat ryhtyivät opiskelemaan myös psykoanalyyttistä psykoterapiaa. Psykoterapian opiskelussa tutustuttiin myös uudenlaiseen työnohjausperinteeseen. Ryhdyttiin puhumaan työntekijäkeskeisestä työnohjauksesta. (Virtaniemi 1997, 341–342.)

Ensimmäinen vuoden mittainen sairaalasielunhoitajien työnohjaajakurssi järjestettiin vuosina 1967–1968. Koulutusohjaajana toimi tuolloin lehtori Irja Kilpeläinen. Työnohjauksen kysyntä lisääntyi nopeasti 1960–1970-lukujen vaihteessa. Perheneuvojien ja sairaalasielunhoitajien koulutuksessa työnohjaus oli itsestään selvä, mutta virkojen lisääntyessä tarvittiin lisää työnohjaajia. Hiippakunnat laativat suunnitelmia diakonian viranhaltijoiden ja nuorisotyöntekijöiden työnohjausryhmien järjestämiseksi. Rovastikunnittain järjestettyjen ryhmien ohjaajina toimivat perheneuvojat ja sairaalasielunhoitajat. Työnohjauksen sovellutusalueet laajenivat. Sielunhoitosuhteen asemesta alettiin puhua työtapahtumasta. Työtodellisuuden tarkasteluun otettiin myös työyhteisön kysymyksiä. Kesällä 1971 kirkon koulutuskeskuksen johtaja Kalevi Toiviainen kutsui koolle ryhmän sielunhoidon koulutuksen kehittämiseksi. Työryhmän mietintö valmistui vuoden 1972 alkupuolella. Esteenä sielunhoidon koulutuksen kehittämiselle nähtiin työnohjaajien puute. Tavoitteeksi asetettiin koko maan kattavan työnohjaajaverkoston luominen. Ensimmäisellä kurssilla oli sairaalasielunhoitajien ja perheneuvojien lisäksi diakonian viranhaltijoita, nuorisotyössä ja seurakuntien koulutustyössä toimivia työntekijöitä sekä seurakuntapappeja.

Kirkon työnohjaajakursseilla on 1960-luvun lopusta lähtien koulutettu n. 420 työnohjaajaa. Kirkossa toimii tällä hetkellä aktiivisesti noin 200 kirkon kouluttamaa työnohjaajaa. Päätoimisia työnohjaajia kirkossa on vain muutamia lähinnä etelän suurimmissa seurakuntayhtymissä.

Hengellinen ohjaus kirkossa

Kirkon työntekijöillä on työnohjauksen lisäksi tai vaihtoehtona sille mahdollisuus saada hengellistä ohjausta. Hengellinen ohjaus ei ole työnohjausta, sielunhoitoa tai psykoterapiaa. Hengellinen ohjaaja on vierellä kulkija, matkakumppani ja ystävä. Tästä syystä hengellistä ohjausta voi luonnehtia ystävyyssuhteeksi. Ohjaaja auttaa ohjattavaansa tunnistamaan Jumalan persoonallisen puhuttelun elämässään, vastaamaan tähän puhutteluun, syventymään jumalasuhteessaan ja elämään todeksi tämän suhteen seuraamukset. Hengelliseen ohjaukseen sisältyy hengellisen elämänalueen lisäksi ihmisen kokonaisvaltainen pohdiskelu ja kysely oman olemisensa äärellä. Hengellisen ohjauksen tehtävä on kahdensuuntainen. Se viitoittaa tietä sisäänpäin kohti uskon ydintä. Toisaalta se viittaa ulospäin kohti perhettä, yhteiskuntaa ja kulttuuria. (Häyrynen 1997, 390.)

Piispa Juha Pihkala (2003, 7) kirjoittaa: "Kirkon virkaan opiskelevilla ei enää läheskään aina ole takanaan tyypillisesti kirkollista karriääriä, puhumattakaan kiinteästä ja ohjaavasta herätysliiketaustasta. Myös moni virkaan vihitty on kohdannut vaikeuksia yrittäessään löytää paikkansa seurakuntatyön alakulttuurien ristipaineessa. On alkanut näyttää selvältä, ettei tilanteesta selvitä ilman organisoitua ohjausta. Lisäksi sen tarpeet näyttävät selvästi toisenlaisilta kuin mihin ovat vastanneet jo pitkään juurtuneen ja hyvin kehittyneen työnohjausjärjestelmän menetelmät ja sisällöt. Kysymys on selkeästä hengellisen ohjauksen tarpeesta, vaikka tätä nimitystä ei alkuvaiheen pohdinnoissa juuri tässä muodossa usein esiinnykään."

Hengellinen ohjaus ei ole uusi ilmiö, vaikka siitä on alettu puhua erityisesti 1990-luvulta lähtien. Ortodoksisen ja katolisen kirkon hengellinen ohjaus perustuu erämaakilvoittelijoiden perintöön. Alkukirkon kilvoittelijat etsivät opastusta erämaan isiltä ja äideiltä. Keskusteluin, vertauksillaan, hiljaisuuden opettamisella ja oman elämänsä esimerkillä he loivat perustan kristillisen kirkon hengellisen ohjauksen traditiolle. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa hengellisinä ohjaajina ovat vuosisatoja toimineet papit, munkit, nunnat ja ohjaajavanhukset. Protestanttisessa perinteessä hengellinen ohjaus on liittynyt läheisesti sielunhoitoon. Luterilaisessa kirkossa sielunhoidon perusteluksi mainittu "keskinäinen lohdutus ja rohkaisu" sopii hyvin luonnehtimaan myös hengellistä ohjausta. Seurakunnan paimen tai vanhin toimii opastajana. Opastajana on voinut toimia myös hengellisen liikkeen kokenut kilvoittelija, hengellinen isä tai äiti. (Häyrynen 1997, 386–390.)

Kirkon koulutuskeskus, Hiljaisuuden Ystävät ry ja hiippakunnat järjestävät yhteisiä hengellisen matkakumppanuuden kursseja, mutta mitään varsinaista hengellisten ohjaajien organisoitumista ei ole. Se johtunee asian luonteesta. Ohjausta kaipaava katselee ympärilleen sillä silmällä ja rohkaistuu jossain vaiheessa kysymään joltakin kokeneelta kristityltä, voisiko tämä ryhtyä hänen ohjaajakseen. Suomessa hengellinen ohjaus ei toistaiseksi ole virallinen osa kirkon virkaan kouluttautumisprosessia kuten joissakin muissa maissa ja kirkkokunnissa, mutta tällaiseen ohjaukseen voi hakeutua oma-aloitteisesti. Ohjauksen tavoitteena on auttaa opiskelijaa kasvamaan hengellisessä elämässään sekä syventää hänen kutsumustietoisuuttaan ja valmistaa häntä kohtaamaan tulevan viranhoidon hengelliselle elämälle kohdistamia haasteita. (Heikinheimo 2003, 287.)

Matkakumppanuus -sana kertoo, että hengellinen ohjaaja kulkee itse samaa tietä keskustelukumppaninsa kanssa. Hengellinen ohjaaja ei voi asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Hän on itse myös matkalla ja hänen täytyy suostua myös ohjattavaksi. Kukaan ei voi omin päin ryhtyä hengelliseksi ohjaajaksi, tehtävään kutsutaan luottamuksen arvoinen henkilö. (Ekroth, www.evl.fi.)

Pohdintaa

Kirkon työntekijöiden kohdalla saattaa tulla mietittäväksi, tarvitseeko työntekijä työnohjausta vai hengellistä ohjausta. Heikinheimo (2003, 286) toteaa, että "aivan erityinen haaste johtajalle on, jos työntekijän syvin ongelma on kutsumuksen puolella. Silloin apua on usein haettava paitsi työyhteisön yhteisestä kutsumuksen pohdinnasta, myös oman työyhteisön ulkopuolelta työnohjauksesta ja hengellisestä ohjauksesta." Hengelliseen ohjaukseen ei voi määrätä ketään. Esimies voi pitää tätä vaihtoehtoa esillä, mutta aloitteen tekee ohjattava itse. Samoin on työnohjauksen laita, ketään ei voi määrätä aloittamaan työnohjaus, esimies voi ainoastaan tarjota mahdollisuutta työnohjaukseen.

Työnohjaus on tarpeen silloin, kun työssä kohdattavat kysymykset ovat vaikeita ja työ erityisen kuormittavaa (Hyvinvointi seurakuntatyössä 2002, 75). Hengellisen ohjauksen kohdalla tilanne voi olla toinen. Vastavalmistunut hengellisen työn tekijä saattaa tarvita hengellistä ohjausta, mutta näin ei välttämättä ole aina. Hengellisen ohjauksen tarve voi liittyä omaa kutsumusta koskevaan kriisiin. Kirkon työntekijäkin voi joutua "sielun pimeään ja kylmään yöhön". Näissä hetkissä on tärkeää saada jakaa jonkun kanssa omaa epäilyään ja kysymyksiään. Hengellinen ohjaus ei ole valmiiden vastauksien saamista, vaan siinä on lupa kysellä vaikeitakin kysymyksiä, epäillä ja olla ymmällään. (Ekroth, www.evl.fi.) Näinkään ei välttämättä ole. Heikinheimon (2003, 286) mukaan useimmiten hengelliseen ohjaukseen näyttävät hakeutuvan ne, jotka ovat sinut oman kutsumuksensa kanssa. Ehkäpä tässä on yhteneväisyyttä työnohjauksen kanssa. Monessa työpaikassa innokkaimmin työnohjaukseen hakeutuvat työntekijät eivät ehkä olekaan ne, jotka työnohjausta kipeimmin tarvitsisivat.

Työnohjaukselle asetetaan tavoitteet ja työnohjaus on hengellistä ohjausta enemmän strukturoitua, esim. heti alussa tiedetään, milloin työnohjaus päättyy. Työnohjaajalle katsotaan eduksi, jos hän on ohjauksen alkaessa ryhmälle vieras, ulkopuolinen henkilö. Hengelliseen ohjaukseen taas liittyy olennaisesti ohjaajan – matkakumppanin tuttuus, jopa ystävyys. Hengellinen ohjaus on tavoitteellista toimintaa, mutta ohjausta kuvaa usein yhteinen hapuilu ja kysely. Hengellinen ohjaus tapahtuu useimmiten kahden kesken, mutta ohjaus voi tapahtua myös ryhmässä. Tapaamiset saattavat olla hyvinkin harvoin ja jatkua tarpeen mukaan jopa useita vuosia.

Lähdeviitteet löytyvät www-sivuiltamme osoitteessa www.terveysportti.fi/stly kohdasta Työterveyslääkärilehti