Suomalaisten lääkärien työuupumus ja oma arvio terveydestään
Artikkeli pohjautuu Saara Töyryn 2.9.2005 Kuopion yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa tarkistettuun väitöskirjaan "Burnout and Self-Reported Health among Finnish Physicians". Vastaväittäjänä toimi professori Gustav Wikström ja kustoksena professori Jussi Kauhanen. Väitöskirjatyön ohjaajina ovat toimineet professori Kaj Husman, professori (emerita) Raija Kalimo, LT Kimmo Räsänen ja dosentti Markku Seuri. Vaikka tutkimusaineisto kerättiin yli 7 vuotta sitten, tulokset antavat edelleen arvokasta taustatietoa lääkäreiden työolojen ja terveyspalvelujen kehittämiseksi.
Tutkimuksen lähtökohtia
Tiedot lääkärien terveydentilasta pohjautuvat paljolti rekisteritietoihin mm. kuolleisuudesta. Lääkärien kokonaiskuolleisuusluvut ovat pienemmät kuin muun väestön, mutta lääkärien suuri itsemurhakuolevuus on herättänyt huomiota. Lääkärien terveydenhuollon järjestämisessä on erityisongelmia eikä työterveyshuolto ole toteutunut samalla tavoin kuin muilla ammattiryhmillä.
Työuupumus on vakava, työssä kehittyvä krooninen stressioireyhtymä. 1990-luvulla työuupumus oli laajan mielenkiinnon kohteena suomalaisessa työelämässä. Työterveyslaitoksen kattavan selvityksen mukaan vuonna 1997 yli puolet työssä käyvistä koki jonkinasteista työuupumusta (lievää 48 %, vakavaa 7 %). Suomalaisten lääkärien työuupumusta selvitettiin ensimmäisen kerran laajalla kyselytutkimuksella jo vuonna 1986, mutta tuoretta tietoa lääkärien työuupumuksesta ei ollut.
Työ- ja perheasioiden yhteensovittamiseen liittyvät kysymykset ovat myös lääkäreille ajankohtaisia. Suomalainen lääkärikunta on viime vuosikymmeninä naisvaltaistunut, ja myös nuorten mieslääkärien arvomaailmassa perhe on tärkeä.
Tavoitteet
Tämän väitöskirjatyön tavoitteena oli selvittää suomalaisten lääkärien terveydentilaa (koettu terveys, sairaudet, sairauslomat, terveyspalvelujen käyttö) sekä lääkärikunnan sisällä että verrattuna muuhun työssä käyvään väestöön, itsehoitoa ja -lääkitystä sekä muutoksia lääkkeiden käytössä. Lisäksi tavoitteena oli selvittää työuupumusoireiden esiintyvyyttä erilaisissa työtehtävissä (päätoimipaikka, virka-asema, erikoisala) sekä työolotekijöiden, sukupuolen, iän ja perherakenteen yhteyttä lääkärien työuupumusoireisiin ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyviä valintoja.
Menetelmät
Tutkimusaineisto koottiin loppuvuodesta 1997 postikyselynä, jossa perusjoukkona olivat alle 66-vuotiaat Suomessa työssä olevat lääkärit (n = 13 615). Näistä noin joka kolmannelle satunnaisotannalla valitulle lääkärille lähetettiin kyselylomake (n = 4 477). Kysely pohjautui vuonna 1986 toteutettuun "Stressi ja burnout lääkärin työssä" -tutkimukseen, jota täydennettiin valtakunnallisilla työoloja ja terveyttä selvitelleiden tutkimusten kysymyksillä vertailukelpoisen tiedon saamiseksi myös suhteessa koko työssä käyvään väestöön. Työuupumuksen mittaamiseen käytettiin 22 kysymyksestä koostuvaa Maslachin menetelmää. Kahden kyselykierroksen jälkeen vastauksensa oli lähettänyt 74.0 % otoksesta (n = 3 313).
Tulokset
Terveydentila
Oman terveydentilansa arvioi hyväksi tai melko hyväksi 79 % naislääkäreistä ja 76 % mieslääkäreistä. Naislääkärit arvioivat terveydentilansa hyväksi tai melko hyväksi useammin kuin työssä käyvät naiset yleensä. Sen sijaan mieslääkärit eivät arvioineet terveydentilaansa merkitsevästi paremmaksi kuin työssä käyvät miehet keskimäärin.
Selkäsairaus (naiset 18 %, miehet 22 %) ja ruoansulatuselimistön sairaus (naiset 16 %, miehet 19 %) olivat yleisimmät lääkärien ilmoittamat sairaudet kyselyä edeltäneen vuoden aikana. Lääkärit ilmoittivat itsellään olevan monia sairauksia yhtä usein tai jopa useammin kuin työssä käyvä väestö yleensä. Sairauksien vaikeusastetta ei kyselyssä tarkemmin määritelty. Useammin ilmoitettuja sairauksia olivat selkäsairaus, ruoansulatuselimistön sairaus, pitkäaikainen ihottuma, mielenterveyden häiriö ja mieslääkäreillä myös astma. Kuitenkin lääkärit olivat olleet toisen lääkärin hoidossa huomattavasti harvemmin kuin muu väestö – hoitaen sairauksiaan itse – ja he olivat olleet myös vähemmän sairauslomilla.
Lääkkeiden käyttö
Usein tai säännöllisesti lääkkeitä käyttävien lääkärien osuus oli lisääntynyt huomattavasti vuodesta 1986 vuoteen 1997 (miehet 28 %:sta 44 %:iin, naiset 29 %:sta 49 %:iin). Tavallisimmat syyt lääkkeiden käyttöön olivat särkytilat, unettomuus tai mielenterveyden häiriöt sekä ruoansulatuskanavan oireet tai sairaudet. Itselääkitys oli yleistä. Esim. lähes kaksi kolmasosaa (62 %) mielenterveyden häiriöitä raportoineista lääkäreistä hoiti mielenterveyden häiriötään itse määräämällään lääkityksellä ja vain noin kolmannes oli toisen lääkärin hoidossa.
Psykiatrian alan lääkärien terveys
Psykiatrit ja lastenpsykiatrit arvioivat oman terveydentilansa merkitsevästi huonommaksi kuin muut lääkärit. Psykiatrian alan lääkärit myös raportoivat masennusta ja muita mielenterveyden häiriöitä sekä käyttivät lääkitystä unettomuuteen tai mielenterveyden häiriöihin useammin kuin muut lääkärit. Lisäksi psykiatrit raportoivat itsemurha-ajatuksia ja lastenpsykiatrit itsemurhayrityksiä useammin kuin muut lääkärit.
Työuupumus
Vuonna 1997 naislääkäreistä 50.5 % ja mieslääkäreistä 44 % koki vähintään lievää työuupumusta (laaja-alaista työuupumusoireistoa keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa). Kun ikä otettiin huomioon (mieslääkärit vanhempia kuin naislääkärit), sukupuolten välinen ero työuupumuksen esiintyvyydessä ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Naislääkäreistä 2 %:lla ja mieslääkäreistä 3 %:lla työuupumus oli vakava (työuupumusoireita keskimäärin muutaman kerran viikossa tai päivittäin). Työuupumuksen esiintyvyys oli suurin terveyskeskuslääkäreillä (vähintään lievänä 53 %) ja pienin päätoimisilla yksityislääkäreillä (23.5 %) tai päätoimisesti tutkimus- tai opetustyötä tekevillä (36 %). Erikoislääkäreistä työuupumus oli yleisintä radiologeilla (67.5 %) ja psykiatreilla (55 %) ja harvinaisinta silmälääkäreillä (23 %) ja lastenlääkäreillä (32 %).
Työuupumus oli nuoremmilla lääkäreillä yleisempää kuin iäkkäämmillä, päinvastoin kuin suomalaisessa työikäisessä väestössä yleensä. Nuorten lääkärien (alle 6 vuotta valmistumisesta) työuupumukseen olivat yhteydessä riittämättömiksi koetut työvalmiudet, huonot vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, liian vähäiset konsultaatiomahdollisuudet omassa työyksikössä, liian suuri työsidonnaisuus, tyytymättömyys ammatinvalintaan, pelko valituksen, kanteen tai syytteen kohteeksi joutumisesta ja fyysisen väkivallan tai uhkailun pelko.
Työ- ja perheasioiden yhteensovittaminen
Sekä mies- että naislääkärit ilmoittivat tärkeimmäksi stressiä aiheuttavaksi tekijäksi työn, naiset kuitenkin myös työ- ja perheasioiden yhteensovittamisen useammin kuin miehet. Naiset olivat merkitsevästi useammin kuin miehet tehneet tietoisia "kompromisseja" joko työn tai perheen hyväksi tilanteissa, joissa näiden yhteensovittaminen oli tuntunut vaikealta (rajoittaneet haluamaansa lasten lukumäärää työhön tai työssä käyntiin liittyvistä syistä, lykänneet lasten hankkimista työhön liittyvistä syistä, luopuneet työpaikasta aviopuolison työn edellyttämän paikkakunnalta muuton vuoksi, luopuneet lisä-, jatko- tai täydennyskoulutusmahdollisuuksista perheen vuoksi, työskennelleet vain osa-aikaisesti perheen vuoksi). Työuupumusoireita (kyynistyneisyys, heikentynyt ammatillinen itsetunto) ilmeni kuitenkin niillä mies- ja naislääkäreillä, joilla oli lapsia, merkittävästi vähemmän kuin heidän lapsettomilla kollegoillaan – sekä miehillä että naisilla.
Päätelmät
Lääkärit eivät todennäköisesti olekaan niin terveitä kuin vähäisistä sairauspoissaoloista ja vähäisestä terveyspalvelujen käytöstä voisi päätellä. Lääkärit hoitavat yleisesti sairauksiaan itse. Lääkäreille suunnattavien terveyspalvelujen kehittämistä tulee edelleen jatkaa, ja mm. työterveyspalveluihin on syytä löytää lääkäreille sopivia muotoja.
Työuupumus on myös lääkäreillä merkittävä työterveysongelma, vaikka kokonaisuutena lääkäreillä oli vähemmän työuupumusta kuin Suomen työikäisellä väestöllä yleensä vuonna 1997. Työuupumuksen esiintyvyyden huomattava vaihtelu lääkärikunnan sisällä kuvaa työuupumuksen taustatekijöiden työperäisyyttä. On epätodennäköistä, että esim. valikoituminen erilaisiin tehtäviin selittäisi näin suurta vaihtelua. Tutkimuksessa käytetty työuupumusmittari on kuitenkin suunniteltu ihmissuhdetöitä tekeviä varten, joten on mahdollista, että se ei sovellu kaikille erikoisaloille yhtä hyvin (esim. radiologiassa vähemmän suoria potilaskontakteja kuin useimmilla muilla erikoisaloilla).
Tässä väitöskirjatyössä nousi esille monia tärkeitä asioita, jotka olivat yhteydessä mm. nuorten lääkärien työssä jaksamiseen. Nämä ovat tekijöitä, joihin työpaikoilla tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, jotta lääkärit jaksaisivat työssään nimenomaan julkisella sektorilla nykyistä paremmin. Myös psykiatrian alan lääkärien terveysongelmiin tulisi kiinnittää erityistä huomiota.
Naislääkärit näyttivät joutuvan tasapainottelemaan työn ja perheen välillä enemmän kuin mieslääkärit. Vuonna 2004 työssä olevista lääkäreistä jo yli puolet oli naisia (53 %) ja alle 30-vuotiaista 67 %. Lääkärikunnan edelleen naisistuessa mahdollisuus työ- ja perheasioiden yhteensovittamiseen tulee vielä entistä tärkeämmäksi myös lääkärien kohdalla. Tämä on otettava huomioon suomalaista terveydenhuoltoa kehitettäessä.
työterveyshuollon erikoislääkäri,
kliininen opettaja
Kuopion yliopisto
Kansanterveystieteen ja yleislääketieteen laitos
Saara.toyry@uku.fi
Kirjallisuutta
- Töyry, Saara. Burnout and Self-Reported Health among Finnish Physicians. Kuopion yliopiston julkaisuja D. Lääketiede 365. Kuopio: Kuopion yliopisto, 2005.