Käsitys stressistä on sen arvioinnin ja hallinnan perusta

Mitä stressi on?

Stressi on määritelty lähinnä stressiä aiheuttavista tekijöistä, yksilön vasteista sekä ympäristön ja yksilön välisestä suhteesta käsin. Semmer ym. (2005) tarkastelevat näiden eri vaihtoehtojen etuja ja haittoja. Heidän mukaansa stressiä on hankala määritellä sitä aiheuttavasta tekijästä käsin, koska jonkin sisäisen tai ulkoisen vaatimuksen määritteleminen stressiksi edellyttää, että se käynnistää ihmisessä stressireaktion. Tämä puolestaan johtaa kehäpäätelmään, jossa jokin vaatimus on stressiä, jos se tuottaa stressiä. Lisäksi ihmisten reaktiot eri vaatimuksiin ovat hyvin yksilöllisiä, joten suurinta osaa vaatimuksista ei voida yksiselitteisesti pitää stressinä.

Stressin määrittely pelkästään yksilön reaktiona sisältää myös ongelmia. Koska kyse on reaktiosta, tarvitaan myös jotain mihin reagoida. Stressiä on ilmiönä vaikea rajata vain nahan sisäpuolelle.

Ongelmat stressin määrittelyssä ärsykkeen ja reaktion kautta ovat johtaneet niin sanottuun transaktionaaliseen stressin määrittelyyn. Sen mukaan stressin perusta on yksilön arvio vaatimusten ja omien voimavarojen välisestä epätasapainosta. Transaktionaalisen stressin määrittelyn ongelma on se, että kyseessä on enemmänkin stressin syntyä selittävä malli kuin stressin määritelmä.

Työterveyshuollon toiminnan kannalta saattaa olla selkeää määritellä stressi ihmisestä havainnoitavana reaktiona. Näin stressi on selkeästi jossain mitattavassa "paikassa". Jos tämä hyväksytään stressin määritelmän lähtökohdaksi, seuraavat kriittiset kysymykset liittyvät stressin todentamiseen ja syntyyn.

Miten todentaa stressi?

Tavallisin tapa todentaa stressi on kysellä ihmisen omia kokemuksia. Stressaantunut ihminen kertoo usein tuntevansa itsensä hermostuneeksi, jännittyneeksi, ahdistuneeksi, jaksamattomaksi jne. Stressin itsearviointiin liittyy monta heikkoutta. Kun esimerkiksi selvitetään työn kuormitustekijöiden ja henkilön kokeman stressin välistä suhdetta, saattaa itsearviointiin perustuvaa tietoa värittää raportoijan vastaustyyli ja henkilökohtainen käsitys työn ja stressin välisestä yhteydestä. Lisäksi ihmisen mahdollinen taipumus kokea negatiivisia, ahdistavia tunteita ja arvioida elämää ylipäätään pessimistisesti (ns. negative affectivity) saattaa tehdä stressin luotettavan arvioimisen vaikeaksi. Toisaalta itsearviointia on tietolähteenä vaikea sivuuttaa, koska stressireaktion käynnistymiseen vaikuttaa merkittävästi se, miten henkilö arvioi vaatimuksia suhteessa voimavaroihinsa. Myös eettiseltä ja työilmapiirin kannalta itsearvioinnin sivuuttaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta.

Yksi keino arvioida tarkemmin sitä, onko työssä jotain selkeästi korjattavaa, on käyttää ulkopuolista työn arvioijaa. Tällöin on huomattava, että tutkimus kohdistuu stressin sijasta työn stressitekijöihin. Vaikka ulkopuolinen arvioija ei löytäisi työstä mitään erityisen yli- tai alikuormittavaa, se ei tarkoita sitä, etteikö työ voisi kuormittaa tekijäänsä epäedullisella tavalla. Tämä johtuu siitä, että työntekijän oma arvio työnsä kuormitustekijöistä määrää paljolti stressin syntyä. Oma arvioon vaikuttaa ajan myötä kertyneet kokemukset, joista ulkopuolisella arvioijalla ei välttämättä ole tietoa. Ulkopuolisen arvioijan saattaa myös olla vaikea luoda kokonaiskäsitystä työn kuormitustekijöistä. Näin on erityisesti silloin, jos työkuormituksessa on paljon vaihtelua tai jos kuormitustekijät eivät ole helposti havaittavissa.

Kolmas lähde stressin todentamisessa on yksilön mahdollisten käyttäytymismuutosten selvittäminen havainnoimalla, haastattelemalla ja kyselylomakkeita käyttämällä. Erityisesti pitkittyneessä stressissä henkilön terveyskäyttäytyminen saattaa muuttua. Tämä ilmenee esimerkiksi alkoholin ja tupakoinnin lisääntymisenä, liikunnan vähenemisenä sekä aiempaa epäterveellisemmän ravinnon syömisenä. Myös työssä suoriutuminen voi muuttua. Tyypillisiä muutoksia ovat työkavereiden tukemisen ja yhteisen hyvän eteen työskentelyn väheneminen. Lisäksi toissijaiset tehtävät jäävät aiempaa useammin tekemättä ja esimerkiksi turvallisuusohjeiden noudattaminen heikkenee. Kaikkiaan henkilö pyrkii suorittamaan vain pakolliset tehtävät.

Stressiä voidaan selvittää myös fysiologisin mittauksin. Tällaisia menetelmiä ovat stressihormonien määritykset sekä autonomisen hermoston rekisteröinnit. Fysiologisten rekisteröintien käyttämistä puoltaa se, että stressin vaikutukset terveyteen välittyvät paljolti fysiologisten mekanismien (hypotalamus-aivolisäke-lisämunuais -akseli ja autonominen hermosto) kautta. Lisäksi näiden menetelmien käytettävyys on parantunut. Työterveyshuollossa voitaisiin käyttää esimerkiksi sydämen sykkeen vaihteluun perustuvaa stressin arviointimenetelmää, jossa EKG:tä rekisteröidään yhden tai useamman vuorokauden ajan mukana kulkevan laitteen avulla.

Kaikkiaan stressin todentamisessa ei näytä olevan yhtä keinoa, joka olisi validi ja reliaabeli. Usein onkin perusteltua käyttää itsearvioinnin lisäksi muita yllä mainittuja tiedonlähteitä.

Miten työstressi syntyy?

Jos stressi määritellään yksilön reaktiona, on erittäin tärkeää korostaa sitä, että stressin syntymisen kannalta yksilön ja ympäristön suhde on avaintekijä. Stressin ajatteleminen vain yksilön sisäisenä ilmiönä johtaa helposti yksipuolisiin, pelkästään ihmisen muuttamiseen tähtääviin interventioihin, jotka kuitenkin ovat vain yksi mahdollisuus.

Stressiä aiheuttavaa yksilön ja ympäristön suhdetta kuvaavia malleja on useita. Niille on tunnusomaista se, että yksilön ja ympäristön välillä vallitsee epäsuhta. Epäsuhta voi johtua esimerkiksi erosta voimavarojen ja vaatimusten, tarpeiden ja mahdollisuuksien, toiveiden ja todellisuuden, panoksen ja palkkion sekä oman oikeudenmukaisuuden tajun ja organisaation oikeudenmukaisuuden välillä. Yksi keskeinen stressiä synnyttävä yhdistelmä näyttäisi olevan korkeat työn vaatimukset, huonot edellytykset työn hallintaan ja heikko sosiaalinen tuki. Tässäkin on huomattava, että kyseessä on henkilön itsensä arvio omasta työstään. Voi siis olla, että identtisissä olosuhteissa työskentelevät henkilöt kokevat työn vaatimukset, mahdollisuudet työn hallintaan sekä sosiaalisen tuen hyvin erilailla.

Onko stressi vain pahasta?

Koska stressi voi johtaa epäedullisiin seuraamuksiin, kuten terveyden heikkenemiseen, se mielletään usein epätoivottavana ilmiönä. Kuitenkin jo 1970-luvulla Hans Selye lanseerasi termin eustressi vastakohtana distressille. Eustressille on tyypillistä, että siinä liikutaan optimaalisen kuormituksen alueella: sopeutuminen ympäristön vaatimuksiin kuluttaa voimavaroja mutta ei liikaa. Toinen eustressille olennainen piirre on se, että henkilö käyttää voimavarojaan onnistuneesti stressin vähentämiseen. Toiminta voi kohdistua esimerkiksi stressitekijään itseensä tai oman osaamisen kehittämiseen. Eustressin seuraus on usein stressinhallinnan ja osaamisen vahvistuminen, mikä jatkossa suojaa epäedulliselta distressiltä.

Distressille on tyypillistä se, että sopeutuminen ympäristön vaatimuksiin kuluttaa liiallisesti voimavaroja eikä silti johda stressiä tuottavan tilanteen ratkeamiseen. Pitkään jatkuessaan distressi johtaa usein elämäntapojen muuttumiseen epäterveellisemmiksi sekä stressiperäisten häiriöiden ja sairauksien, kuten työuupumuksen ja depression, riskin lisääntymiseen.

Käytännössä stressi on harvoin puhtaasti joko eustressiä tai distressiä. Se kumpi stressin muoto on vallitseva, riippuu paljolti siitä, miten henkilö arvioi vaatimuksia: ovatko ne enemmän uhkia vai haasteita. Arvioon vaikuttaa voimakkaasti ihmisen aiemmat kokemukset vastaavista tilanteista. Toistuneet kokemukset kyvyttömyydestä vaikuttaa stressitekijöihin johtaa usein ns. opittuun avuttomuuteen: henkilö ei enää pyri vaikuttamaan stressitekijöihin, vaikka siihen olisi uudessa tilanteessa mahdollisuus. Yksi keino lisätä eustressiä distressin kustannuksella on mitoittaa työn vaatimukset niin, että työntekijä kokee ponnistelujensa johtavan onnistuneeseen ratkaisuun ilman voimavarojen kohtuutonta kulumista.

Onko kyseessä akuutti vai krooninen stressi?

Stressin positiivisuuden tai negatiivisuuden lisäksi on hyvä arvioida stressin kestoa. Täsmällisiä aikarajoja akuutin ja kroonisen stressin välille on vaikea asettaa. Tyypillisesti ensin mainitulla tarkoitetaan tunneista päiviin ja jälkimmäisellä kuukausista vuosiin kestävää jaksoa.

Yksi tapa arvioida stressin akuuttisuutta ja kroonisuutta on hahmottaa sitä, missä vaiheessa stressi on. Selye on jakanut stressin hälytys-, vastustus-, ja uupumisvaiheeseen. Hälytysvaiheessa voimavarat aktivoituvat vastustamaan stressitekijää joko taistelemalla tai pakenemalla. Tyypillisiä muutoksia ovat lihasjännityksen kasvu sekä sydämen sykkeen, hengityksen ja hikoilun kiihtyminen. Reaktiot kuvaavat autonomisen hermoston sympaattisen osan aktivoitumista ja parasympaattisen osan passivoitumista.

Vastustusvaiheessa elimistö pyrkii sopeutumaan stressiin tehostamalla esimerkiksi immuunijärjestelmän toimintaa. Tyypillisiä oireita ovat ärtyisyyden ja väsymyksen lisääntyminen sekä keskittymis- ja univaikeudet. Pitkittyneestä stressistä kertovat myös muutokset elämäntavoissa sekä lisääntyneet vaikeudet suoriutua työstä ja arjen tehtävistä.

Vastustusvaiheen pitkittyminen johtaa voimavarojen kuluttamiseen loppuun, jolloin ihminen uupuu. Työuupumusta voidaankin pitää stressin uupumisvaiheen ilmiönä. Uupumisvaiheelle on tyypillistä emotionaalinen lamaannus, innostuksen häviäminen työhön ja mahdollisesti koko elämään, unettomuus ja sairastuminen psyykkisesti tai fyysisesti.

Mitä stressinhallinnan keinoja on olemassa?

Stressinhallinnan keinot perustuvat käsitykseen stressistä ja sen syntymekanismeista. Ehkäisevät ja hoidolliset toimenpiteet tulisi ymmärrettävästi kohdistaa siihen stressin muotoon, joka vaikuttaa epäedullisesti toimintakykyyn ja terveyteen. Lisäksi toimenpiteiden tulisi olla mahdollisimman tehokkaita.

Voimavarojen ja vaatimusten epäsuhdan käsittäminen stressin syntymekanismina luo perustan pyrkimyksille vaikuttaa niihin molempiin. Voimavaroihin vaikuttaminen voi olla esimerkiksi terveyskäyttäytymisen edistämistä, rentoutumisen opettelua, stressinkäsittelykeinojen vahvistamista tai osaamisen täydentämistä. Tähän mennessä tutkimusnäyttöä on saatu eniten stressinkäsittelykeinoja vahvistavan kognitiivis-behavioraalisen terapian vaikuttavuudesta. Myös liikunta suojannee stressiltä sen edullisten terveys- ja mielialavaikutusten kautta. Työn piirteisiin vaikuttamisessa keskeistä näyttäisi olevan vaatimusten optimointi suhteessa voimavaroihin, vaikutusmahdollisuuksien kehittäminen, palkitsevuuden ja palautteen lisääminen, reiluuden toteutuminen sekä yhteisöllisyyden vahvistaminen.

Työstä johtuvaa epäedullista stressiä voidaan vähentää myös organisaatiotason keinoin. Näitä ovat esimerkiksi huolellinen rekrytointi, ammattitaitoa kehittävä koulutus, esimiesten johtamiskoulutus, tiedonkulkua edistävät ratkaisut sekä tavoitteiden selkeä määrittely.

Ajatus siitä, että stressi on jotain, mistä meidän ei tarvitse päästä eroon, mutta jonka laatuun ja määrään voimme vaikuttaa sekä yksilön, työyhteisön ja organisaation keinoin, luo hallittavuutta ja mielekkyyttä myös työterveyshuollon ammattilaisten arkeen.