Lectio Precursorica 22.6. 2005

Tämän hetkinen käsitys työn ja terveyden välisestä yhteydestä perustuu pääosin kahteen malliin. Ensimmäinen, ja vanhempi, näistä malleista perustuu havaintoihin siitä, kuinka jokin tavallisesti hyvin spesifi haitallinen aine tai muu tekijä työssä aiheuttaa tälle aineelle tai tekijälle tyypillisen sairausoireen tai sairauden. Esimerkiksi käy asbestin yhteys tiettyihin erityisiin keuhkosairauksiin, josta on dokumentoituja havaintoja jo ajanlaskumme alkuajoilta.

Toinen työn ja terveyden malleista perustuu havaintoihin, joiden mukaan erilaiset yleiset työhön liittyvät tekijät aikaansaavat sen kaltaisia ei-spesifejä elimistövasteita, jotka myötävaikuttavat merkittävällä tavalla erilaisten sairauksien syntyyn ja hyvinvoinnin heikkenemiseen.

Viimeksi mainitun mallin taustalla on stressiteoria, josta on viime vuosikymmeninä tullut yhä merkittävämpi väline työn ja terveyden välisten yhteyksien ymmärtämisessä. Kuitenkin aivan viimeaikainen työelämän muutos ja siihen liittyvä työterveyden edistämisen haaste näyttävät joiltakin osin ylittävän stressiteorian selityskyvyn. Tällöin tulee työterveystutkimuksen haasteeksi löytää, kokeilla ja soveltaa uusia tapoja ymmärtää miten työ ja terveys liittyvät yhteen.

Alkuvaiheessaan, 1900-luvun puolivälissä stressitutkimus tutki lähinnä erilaisten fysikaalisten ympäristötekijöiden, kuten kylmän, kuuman ja säteilyn vaikutuksia sekä erilaisten toksisten aineiden aikaansaamia biologisia reaktioita. Myöhemmin, 1960 – ja 1970 –luvulta alkaen, erityisesti skandinaavisessa tutkimusperinteessä stressiteorian sovellusaluetta laajennettiin koskemaan fyysisen työympäristön lisäksi myös työn psykologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, "työtä itseään", niin kuin sanonta kuului. Tätä ruvettiin kutsumaan psykososiaaliseksi työstressitutkimukseksi. Tutkijat epäilivät, että tietyt työn organisointitavasta ja käytetystä teknologiasta seuraavat työtehtävien piirteet saattavat laukaista samanlaisen stressireaktion kuin aiemmin tutkitut fysikaalisetkin tekijät.

Tutkijat pohjasivat työnsä 1940- ja 1950 –luvuilla Britanniassa ja Yhdysvalloissa suurissa massatuotantolaitoksissa tehtyihin tutkimuksiin, joissa oli selvitetty työtahdin, sosiaalisen vuorovaikutuksen määrän, palautteen saannin, omaa työtä koskevan autonomian ja työn vaatiman taitotason yhteyksiä "teolliseen väsymiseen" ja työtyytyväisyyteen. Myöhemmin näistä verrattain erityiseen työmuotoon ja erityiseen aikakauteen liitetyistä piirteistä muotoutui ylihistoriallisia hyvän työn psykososiaalisia kriteerejä. Tärkeimpinä psykososiaalisia tehtäväpiirteinä pidetään nykyään vaikutusmahdollisuuksien omaamista omaa työtään koskien, sosiaalista tukea työssä, taitojen ja tietojen käyttömahdollisuuksia työssä sekä sopivaa työtehtävien psyykkisten vaatimusten määrää.

Menestyksestään huolimatta erityisesti psykososiaalinen työstressitutkimus on ajautunut outoon tilanteeseen. Useiden tehtäväpiirteiden on osoitettu laajoissa epidemiologisissa tutkimuksissa olevan melko kiistattomasti terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia, erilaisia näitä tehtäväpiirteitä mittaavia tutkimusvälineitä ja interventiomenetelmiä on kehitetty työpaikkojen ja työterveyshuollon käyttöön, työelämän eri osapuolet ovat sitoutuneita työtehtävien muokkaamiseen, mutta käytännössä näihin työn piirteisiin vaikuttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Erilaiset, pääosin kysymyslomakkeisiin ja kysely-palaute –menetelmään perustuvat työterveyshuollon tai muiden tahojen interventiot ovat johtaneet harvoin merkittäviin konkreettisiin muutoksiin työssä. Lisäksi työelämän aiempaa nopeampi muutos tuntuu harmillisesti jättävän jalkoihinsa pyrkimykset parantaa psykososiaalista työympäristöä.

Kun samaan aikaan eli 1990-luvulla ja jatkuen 2000 –luvun puolelle monet psykososiaalisen työympäristön indikaattorit ovat työelämässä heikentyneet, ja työuupumuksen ja työhön liittyvien mielenterveyden häiriöiden ilmaantuvuus on lisääntynyt, on aiheellista kysyä voisiko yhtenä ongelmana olla se tapa, jolla "työtä itseään" on tämän tutkimustradition piirissä totuttu tutkimaan ja pyritty muuttamaan.

Olen omassa, nyt tarkastettavassa tutkimuksessani etsinyt vastausta tähän kysymykseen sekä työstressitutkimuksen teoriaperustasta että sen menetelmällisestä perustasta. Analyysini osoittaa, että huolimatta työstressiteorian kehittymisestä sen ytimenä on säilynyt fysikaalisten ärsykkeiden tutkimuksesta periytynyt yksilö – ympäristö tasapainomalli, jonka mukaan työhyvinvointi on seurausta yksilön ulkopuolelta, työympäristöstä tulevien haitallisten ärsykkeiden ja yksilön sisäisten, ympäristöstä ja työstä riippumattomien ominaisuuksien välisestä tasapainosta, vuorovaikutuksesta tai transaktiosta. Tämän muotoilun ongelmana voidaan pitää siihen sisäänrakennettua kyseenalaistamatonta oletusta, jonka mukaan työntekijöiden toiminta, siis varsinainen työn tekeminen, on täysin työn organisointitavan ja työssä käytettävän teknologian määräämää. Työyhteisön ja työntekijöiden tuotannollista toimintaa ja sen sujumista ei siis tarvitse tutkia, riittää kun mitataan sisältävätkö työtehtävät haitalliseksi tiedettyjä massatuotannon piirteitä.

Toiseksi, teoria ei ota kantaa siihen, miksi yksilö on ympäristötekijöiden vaikutuksen alaisena eli miksi henkilö tekee työtä, ja mikä yhteys tällä on hänen hyvinvointiinsa.

Kolmanneksi, stressiteorian ydinmuotoilu tarkastelee aina työn vaatimusten kohdistumista yksilöön ilman että työyhteisön yhteistoiminnan muotoja ja työnjakoja otettaisiin huomioon. Neljänneksi, teoria tarkastelee yksilöä ympäristöstä tulevien haasteiden kohteena varustettuna vain yksilöllisillä ominaisuuksillaan, kuten terveydellä, toimintakyvyllä ja asenteillaan. Työn vaatimusten käsittelyssä välttämättömien työvälineiden tarkastelu puuttuu teoriasta lähes kokonaan. Viidenneksi, stressiteoria ei tarjoa välineitä ymmärtää työtehtävien taustalla olevien yritysten ja työpaikkojen tuotantomuotojen kehittymistä ja historiallista muutosta.

Työstressilähestymistavan metodologian tarkastelu osoitti, että se on vahvasti sidoksissa epidemiologiseen tutkimusperinteeseen, josta on samalla muodostunut alalla tieteellisen tutkimuksen ja tiedon standardi. Vaikka tuhansien työpaikkojen ja kymmenien tuhansien henkilöiden tutkimisessa on välttämätöntä käyttää yleisiä, kaikille sopivia mittareita, näiden samojen tutkimusvälineiden käyttö konkreettisten työpaikkojen muuttamisessa ei ole osoittautunut kovin hyödylliseksi. Paikallista, tapauskohtaista tietoa taas ei juurikaan tähän asti ole lähtökohtaisesti pidetty alalla tieteellisenä.

Olen omassa tutkimuksessani soveltanut kulttuurihistoriallista toiminnan teoriaa mahdollisena yksilö-ympäristö –teorian korvaavana paradigmaattisena lähestymistapana, ja kehittävää työntutkimusta mahdollisena uutena tutkimuksen ja interventioiden metodologiana.

Toiminnan teoria hylkää stressiteorialle ominaisen yksilö-ympäristö kahtiajaon ja, nimensä mukaisesti, ehdottaa tilalle uutta, toiminnan kategoriaa inhimillisen käyttäytymisen selittäjänä ja analyysiyksikkönä. Toiminnan kategoria yhdistää stressiteoriassa erillisiksi ymmärretyt yksilön ja ympäristön yhdeksi systeemiseksi toimintakokonaisuudeksi, jossa molempien omaamien kvaliteettien katsotaan olevan peräisin toimintasysteemistä tai -systeemeistä erillisten ominaisuuksien tai kykyjen sijasta.

Toiminnan teorian mukaan kaiken inhimillisen toiminnan ytimen ja lähteen muodostaa se asia, ilmiö, materia tai toiset ihmiset, joista on muotoutunut henkilölle eli tekijälle toimintaan motivoiva kohde. Toiminnan teorian mukaan juuri onnistuminen toiminnan kohteen suhteen muodostuu tekijöille emotionaalisesti tärkeäksi. Erilaiset asiat eivät muodostu inhimillisen toiminnan kohteeksi yksilöllisesti vaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti ja siksi tekijä joutuu toiminnassaan yhteisön jäsenenä ottamaan huomioon joukon yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä sääntöjä ja sopimuksia.

Miten sitten tekijä osana yhteisöä ja yhteiskuntaa hänet toimimaan saavaa kohdetta käsittelee? Toiminnan teoria poikkeaa tässä stressiteoriasta, jonka mukaan työntekijät vastaavat työn fyysisiin ja psyykkisiin vaatimuksiin vain terveydellä, toimintakyvyllään ja asenteillaan. Toiminnan teoria pitää paljon näitä seikkoja tärkeämpänä sitä työvälineistöä, mukaan lukien sekä materiaaliset välineet että tiedot ja taidot, jonka työpaikka ja ammatti tekijän käyttöön tarjoaa. Mitä paremmin ja tehokkaammin toimiva välineistö, sitä heikommallakin toimintakyvyllä työssään tekijä pärjää.

Toiminnan rakenteen lisäksi toiminnan teoria sisältää välineitä ymmärtää toiminnan dynamiikkaa. Keskeistä toiminnan teorian mukaan on, että toiminta on jatkuvasti muuttuva kokonaisuus: toiminnan kohteet ja toiminnan tarkoitus muuttuvat, toiminnan taloudellinen perusta muuttuu, välineistö kehittyy, tulee uusia sääntöjä ja säädöksiä, ja uusia ammattiryhmiä tulee mukaan toimintaan. Aika ajoin nämä muutokset johtavat koko toimintakonseptia koskevaan laadulliseen muutokseen, transformaatioon.

Toiminnan teorian näkökulmasta erilaisia työn ongelmia tulkitaan lähtökohtaisesti tällaisten muutosten ja kehityksen ongelmiksi, ja, mikä oleellista niihin pyritään löytämään kehitystä eteenpäin vieviä ratkaisuja. Kehitystä ei kuitenkaan voida, jonakin annettuna hetkenä, edistää tai viedä eteenpäin kuinka paljon tahansa, vaan nykytilanteeseen sisältyvien mahdollisuuksien verran. Tätä kuvaa toiminnan teoriassa keskeinen lähikehityksen vyöhykkeen käsite.

Kehittyvän järjestelmän tutkimus edellyttää kehittävää tutkimusotetta. Tällöin tulee ensiksi välttämättömäksi jäljittää tutkimuskohteen kehityskulkua, jotta nykyisen kehitysvaiheen voisi ymmärtää. Ja interventioiden tulee ottaa huomioon muutoksen jatkuminen ja mahdollistaa seuraavaan mahdolliseen kehitysvaiheeseen siirtymistä.

Hyödynsin tätä periaatetta omassa tutkimuksessani jäljittämällä tutkimukseni empiirisenä kohteena olleen vanhainkodin historiaa, ja havaitsin vanhainkodin kohteen ja tarkoituksen muuttuneen tiettyjen kehitysvaiheiden tuloksena useaankin otteeseen. Odottamaton havainto historiallisen analyysin yhteydessä oli, että työhyvinvoinnin ongelmat nousivat esiin vanhainkodin sisällä nimenomaan näiden transformaatioiden yhteydessä.

Rakensin empiirisen tutkimukseni lähtökohdaksi kaksi toiminnan teoriaa hyödyntävää ja työhyvinvointia koskevaa työhypoteesia. Otin ensimmäiseksi lähtökohdaksi toiminnan teorian ydinajatuksen, toiminnan kohteellisuuden ja kohteen kanssa onnistumisen emotionaalisen merkityksen tekijälle. Kutsun tätä kohdehyvinvoinnin hypoteesiksi. Mahdollisuutta tällaisen hyvinvoinnin lähteen olemassaoloon ei ole aiemmin tutkittu. Analyysini vanhainkodin työntekijöiden kohdehyvinvoinnista osoitti, että työyhteisössä vallitsi melkoinen kirjo työn mielekkyyden lähteitä. Osa näistä oli peräisin vanhainkodin menneistä työtavoista ja jotkut kurkottivat jo mahdollisiin lähitulevaisuuden toimintatapoihin. Osa työn mielekkyyden lähteistä oli sillä tavoin ristiriidassa keskenään, että niiden saattoi päätellä aiheuttavan työyhteisössä ilmenneitä ristiriitoja työpäivän aikana.

Analyysini mukaan näytti siltä, että valtaosa työntekijöistä oli näistä työnsä mielekkyyden lähteistä varsin tietämättömiä. Välittömästi tietoisia he olivat vain onnistumisen tai epäonnistumisen seurauksena syntyneistä työn ilon ja väsymisen tunteista.

Toiseksi lähtökohdaksi otin toiminnan muuttuvaa ja kehittyvää luonnetta koskevan osan toiminnan teoriaa. Muutos ja kehitys näkyvät toiminnan arjessa häiriöinä, poikkeamina toiminnan oletetusta kulusta. Käytännön esimerkkejä häiriöistä ovat myöhästymiset sovitusta aikataulusta, useiden päällekkäisten tehtävien osuminen samaan aikaan, tuotteiden ja palveluiden laatuongelmat, määrällisistä tavoitteista jälkeenjääminen, vaikeudet asiakkaiden taholta jne. Kutsun häiriökuormituksen hypoteesiksi sitä fyysisen ja psyykkisen työkuormituksen lisääntymistä, joka aiheutuu keskeneräisen työn muutoksen aiheuttamista häiriöistä työssä.

Analyysi vanhainkotityön häiriökuormituksesta aamutoimien aikana toi esille kaikkein eniten apua tarvitsevien vanhusten taholta nousevan vastustelun merkittävimpänä poikkeamana työn oletetusta normaalikulusta. Vanhukset vastustivat työntekijöiden pyrkimystä toteuttaa vanhainkodin silloiselle toimintatavalle tyypillistä aikataulutettua toimintaa. Työntekijät joutuivat tekemään paljon kuormittavaa ylimääräistä työtä apua tarvitsevien vanhusten vastustelun voittaakseen. Tämän ylimääräisen työn avulla vanhainkoti kykeni vielä jatkamaan vanhalla toimintatavallaan. Tämän tyyppisen häiriökuormituksen vähentäminen ei ole muutoin mahdollista kuin kehittämällä vanhainkodin tarkoitusta ja toimintatapaa edelleen.

Tutkimuksessa sovelletun uuden teoria- ja menetelmäperustan ja kehitettyjen uusien menetelmien avulla työterveyshuollon ja kuntoutuksen on mahdollista ymmärtää ja päästä aiempaa paremmin sisään työn muutokseen, ja osallistumaan työhyvinvoinnin näkökulmasta työn kehittämiseen yrityksissä ja työpaikoilla. Erityisen ajankohtaiseksi tämän tekee yrityksissä ja julkisella sektorillakin käynnistyneet muutokset, joista useat johtavat paineeseen muuttaa tai kehittää yrityksen tuotantotapaa. Nykyiset tavat toteuttaa näitä usein välttämättömiä tuotantotapojen muutoksia näyttävät johtavan usein työntekijöiden ja esimiesten työhyvinvoinnin heikentymiseen. Tämän on tulkittu välttämättömästi liittyvän nykyiseen työelämän muutokseen ja siksi jotkut tutkijat ovat jo kiirehtineet kutsumaan aikaamme "työelämän huonontumisen ajaksi". Tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että näin ei välttämättä tarvitse olla. Tuotantomuotojen muutokseen pureutuva työterveystutkimus ja työterveyshuolto omaavat paremmat mahdollisuudet vaikuttaa työntekijöiden kohdehyvinvointiin ja häiriökuormitukseen ilman, että meidän tarvitsee turvautua epärealistisilta kuulostaviin vaatimuksiin pysäyttää työelämän muutos.