Sujuvilla hoitoketjuilla tehoa työterveyshuoltoon

Työterveyshuollon avulla yrityksen tai muun organisaation tulokseen voidaan vaikuttaa monin eri tavoin, jotka suoraan tai epäsuorasti vaikuttavat joko tuottojen lisääntymiseen tai menojen vähentymiseen. Näitä keinoja ovat mm. vaikuttaminen työhyvinvoinnin edistämiseen, työntekijöiden terveyskäyttäytymiseen, sairauspoissaolojen ja sairausläsnäolon (presenteeism, sjuknärvaro) määrään, sairaanhoitokustannusten alentamiseen, työkyvyttömyyseläkekustannuksiin sekä lukuisiin erilaisiin epäsuoriin sairauspoissaoloista johtuviin kustannuksiin (laadun heikentyminen, sijaiset, hallintokulut, asiakkaiden tyytymättömyys). Hyvin hoidetulla työterveyshuollolla voidaan lisäksi vaikuttaa tuottavuuteen myös luomalla positiivista yrityskuvaa, joka osaltaan houkuttelee uusia ja sitouttaa vanhoja työntekijöitä.

Sairauspoissaolojen lisäksi huomioitava myös sairausläsnäolo

Perinteisen lääketieteellisen toimintamallin mukaisesti on pyritty sairaudesta terveyteen. Tämä yksinään ei kuitenkaan riitä, vaan nykyaikaisen osaamispääomamallin mukaisesti on pyrittävä terveydestä edelleen toimintakykyyn ja toimintakyvystä tuottavuuteen. Siinä missä nyt ajatellaan kustannuksia, jotka syntyvät ihmisten pitämisestä terveenä, pitäisikin ajatella niitä kustannuksia, jotka syntyvät siitä että työntekijät eivät ole terveitä, työkykyisiä ja hyvinvoivia. Työterveyshuolto on myös investointi, ei pelkkä kulu!

Hoitoketjujen toiminnan tehokkuuden ja vaikuttavuuden analysoinnissa keskitytään usein pelkästään työkyvyttömyyden aiheuttamiin haittoihin ja kustannuksiin, kun taas sairausläsnäolo ja sen aiheuttama tuottavuuden lasku jää laskelmissa huomioimatta. Sairausläsnäololla tarkoitan tässä yhteydessä tilannetta, jossa henkilö on fyysisesti töissä, mutta sairaus tai erilaiset oireet haittaavat työskentelyä ja alentavat siten työtehoa. Esimerkiksi ärtyisä paksusuoli voi pakottaa henkilön viettämään merkittävän osana työpäivästään wc:ssä, migreenikohtaus voi syödä puolet näkökentästä ja hidastaa työskentelyä tai huonosti hoidetut psyykkiset sairaudet saattavat heikentää niin innovatiivisuutta, työtehoa kuin koko työyhteisön hyvinvointia. Hoitamalla tehokkaasti näiden henkilöiden oireet ja sairaudet, voidaan työn tuottavuuteen vaikuttaa merkittävästi myös sellaisissa organisaatioissa, joissa sairauspoissaolot sinänsä eivät ole korkealla tasolla.

Suomessa työterveyshuollon palvelut sisältävät yleensä yleislääkäritasoisen sairaanhoidon ja lisäksi erikoislääkärikonsultaatiot työkyvyn arvioimista, sairauden diagnosoimista tai hoidon määrittämistä varten. Varsinaista erikoissairaanhoitoa ei Kelan korvaamaan työterveyshuoltoon voi sisällyttää. Erikoissairaanhoidon palvelujen sisällyttämistä työterveyshuoltoon rajoittaa myös verottaja, jonka näkemyksen mukaan verovapaan henkilökuntaedun tulee olla laadultaan sekä taloudelliselta arvoltaan tavanomainen ja kohtuullinen. Edellä mainitusta johtuen työterveyshuollon hoitoketjujen ytimen ovat muodostaneet työterveyshoitajat ja –lääkärit, jotka ovat saaneet arvokasta tukea työterveyshuollon asiantuntijoilta, kuten työfysioterapeuteilta, työterveyspsykologeilta ja työnäköoptikoilta. Hoitoketjujen loppupäässä olevat kuntoutusyksiköt ja –laitokset, samoin kuin eläkevakuutuslaitokset on yleensä myös saatu kytkettyä tehokkaasti mukaan hoitoketjuihin, mutta tähän väliin jäävän erikoissairaanhoidon osalta yhteistyö on usein huomattavasti hatarampaa.

Erikoissairaanhoito osaksi hoitoketjua

Erikoissairaanhoidon kytkeminen tehokkaaksi osaksi työterveyshuollon hoitoketjua on ollut hankalaa monesta eri syystä. Yksityissektorin osalta esteenä ovat olleet niin Kela kuin verottaja, mutta osin myös palveluntuottajat itse. Erikoislääkärit toimivat yksityissektorilla pääasiassa sivutoimisina ammatinharjoittajina, jolloin niin halu kuin mahdollisuudet osallistua täysipainoiseen yhteistyöhön työterveyshuollon kanssa, samoin kuin työn ja työpaikan erityispiirteiden tuntemus, väistämättä jäävät vähemmälle. Jo pelkkä yhteisen ajan löytäminen saattaa olla ongelma. Kiireisen potilasvastaanoton aikana ei erikoislääkäri juuri ehdi soitella työterveyshuoltoon, eikä työterveyslääkäri sitä paitsi erikoislääkärin usein iltaan ajoittuvan yksityisvastaanoton aikana enää itse olisi edes tavoitettavissakaan. Tämän vuoksi kommunikaatio jää tavallisesti perin paperiseksi. Parannusta tähän on tuonut se, että päätoimisesti yksityissektorilla toimivien erikoislääkärien määrä on lisääntynyt. Julkisen erikoissairaanhoidon osalta hoitoketjujen tehokkaan hallinnan esteet ovat osin samat, mutta lisähaasteen aiheuttaa ainaiselta tuntuva niukkuus ja siitä johtuva kapasiteettiongelma etenkin toimenpidealoilla ja psykiatriassa. Tällöin hoitoketjujen toimivuutta ei säätele lääketieteellinen tarveharkinta tai tarkoituksenmukaisuus, vaan ainoastaan palvelujen saatavuus.

Ennen kuin hoitoketjuun lähdetään hakemaan tehoa erikoissairaanhoidon puolelta, on työterveyshuollon kuitenkin syytä hoitaa oma pesä kuntoon. Tämä lähtee perusteellisesti pohditusta työnjaosta eri ammattiryhmien kesken, jolloin pystytään hyödyntämään optimaalisesti kaikkien osaaminen ja samalla porrastamaan hoito. Työterveyslääkäreiltä sujuu niin diagnostiikka kuin moni muukin asia, mutta kroonisten sairauksien seurannassa ja elämäntapaneuvonnassa työterveyshoitajat tekevät usein parempaa työtä. Tuki- ja liikuntaelinvaivojen kuntoutusohjeet ja mahdollinen ergonomianeuvonta taas kannattaa hakea fysioterapeuteilta.

Erikoislääkäriä konsultoidaan tarvittaessa diagnoosin tai hoidon määrittämiseksi. Tällöin on eduksi mitä tiiviimpi suhde työterveyshuollolla ja erikoislääkärillä on. Kuten jo aiemmin totesin, ei tällaisen suhteen luominen aina ole helppoa, mutta siihen kannattaa panostaa. Erikoislääkäripoolista kannattaa valita oma luottolääkärikunta runsaimmin konsultoiduilta erikoisaloilta, jolloin yhteistyö paranee kommunikaation ja luottamuksen lisääntyessä. Erityisesti työperäisiä vaivoja runsaasti hoitavat erikoislääkärit, kuten ortopedit, fysiatrit ja miksei myös psykiatrit kannattaa kutsua tutustumaan suurimpiin työpaikkoihin, niiden ergonomiaan, joustomahdollisuuksiin ja henkilöstöpolitiikkaan. Näin vältetään osa pitkistä sairauspoissaoloista, jotka on kirjoitettu "varmuuden vuoksi", koska työpaikan oloja ei tarkalleen tunneta, samoin kuin työpaikalla täysin toteuttamiskelvottomat suositukset erilaisista järjestelyistä terveyden ja työkyvyn yhteensovittamiseksi.

Nopeammin erikoissairaanhoitoon

Mikäli pelkkä erikoislääkärin konsultoiminen ei riitä, muuttuu tilanne mutkikkaammaksi. Potilas voidaan luonnollisesti lähettää julkiselle sektorille erikoissairaanhoitoon, mutta hoitotakuusta huolimatta odotusaika joillekin toimenpidealoille on monesti pitkä – liian pitkä sairauslomalla odottavalle potilaalle ja hänen työnantajalleen. Odotusajat eivät kuitenkaan ole ongelma ainoastaan toimenpidealoilla, vaan myös esimerkiksi mielenterveystoimistoissa saattaa sairauspoissaolojen pituutta säädellä enemmän mahdollisuus seuraavan kontrolliajan tarjoamiseen kuin lääketieteellisesti perusteltu hoidon tarve. Näissä tilanteissa on erittäin tärkeää, että työterveyshuolto ei tyydy vain odottelemaan potilaan paluuta tervehtyneenä erikoissairaanhoidosta, vaan pitää yllä riittävän tiivistä kontaktia potilaaseen ja seuraa hänen hoitonsa toteutumista. Etenkin silloin kun tarvitaan monen erikoisalan ja hoitolaitoksen yhteistyötä, on työterveyshuollon syytä varautua toimimaan eräänlaisena kapellimestarina, joka pitää hoidon langat käsissään. Tämä vaatii joskus niin rohkeutta kuin röyhkeyttä, mutta ennen kaikkea työterveyshenkilöstön antaumuksellista omistautumista omalle työlleen.

Mitä työnantaja voi tehdä nopeuttaakseen hoidon tarpeessa olevien työntekijöidensä pääsyä erikoissairaanhoitoon? Yksi mahdollisuus on tarjota kaikille työntekijöille työterveyshuoltoa täydentävä vakuutus, joka kattaa työterveyshuollon tarpeelliseksi arvioiman erikoissairaanhoidon. Tällaisen vakuutuksen työnantaja voi maksaa joko kokonaan, tai sitten kyseessä voi olla vapaavalintainen etu, josta työntekijä itsekin maksaa osan. Mikäli vakuutuksella katettava erikoissairaanhoito ylittää sen, mitä pidetään tavanomaisena ja kohtuullisena, tulkitaan työnantajan maksama osuus vakuutuksesta todennäköisesti työntekijälle verotettavaksi tuloksi.

Toinen mahdollisuus erikoissairaanhoitoon pääsyn nopeuttamiseksi on käyttää yksityistä sektoria yrityksen tai sen työntekijöiden ylläpitämän sairauskassan avulla. Mitä suuremmalla osuudella työnantaja on valmis sairauskassaa tukemaan, sitä halukkaampia työntekijät ovat sairauskassaan liittymään ja myös käyttämään sen palveluita tarvittaessa. Kolmas mahdollisuus on, että työnantaja kustantaa harkinnanvaraisesti hoidon työntekijälle, jonka työpanos on kriittinen ja kyseisen henkilön pitkittynyt sairauspoissaolo tulisi työnantajalle sietämättömän kalliiksi. Tämä vaihtoehto on kuitenkin kaikista hankalin, sillä se pakottaa priorisoimaan potilaita heidän taloudellisen arvonsa mukaan, kun taas lääketieteellisesti hyväksyttävät priorisointikriteerit perustuvat aina hoidon tarpeeseen, vaikuttavuuteen ja ennusteeseen. Hoidon toteuttaminen näin käy myös kalliiksi, sillä sen hinta on potilaalle verotettavaa tuloa ja työnantaja taas joutuu puolestaan lisäämään kustannuksiin vielä tavanomaiset palkan sivukulut.

Kokonaisuutta ajatellen nämä erilaiset keinot erikoissairaanhoidon toteutumisen tehostamiseksi ovat kuitenkin toissijaisia asioita hoitoketjun toimivuuden parantamisessa. Olennaista on puuttua niihin hoitoketjun vaiheisiin, jotka toistuvat useimmin, eikä vain niihin, joissa yksittäisen tapahtuman vaikuttavuus on suurin. Työterveyshuollossa näitä useimmin toistuvia tapahtumia ovat nimenomaan työterveyshoitajien ja –lääkärien vastaanotot ja niitä seuraavat erikoislääkärikonsultaatiot. Hiomalla hoitoketju näiltä osin mahdollisimman saumattomaksi, pystymme parantamaan hoidon laatua, asiakastyytyväisyyttä niin yksittäisen työntekijän kuin hänen työnantajansa osalta sekä oman työmme vaikuttavuutta.