Voiko lääkäri arvioida työkykyä?

Työkyvyn osatekijät

Työntekijään liittyviä tekijöitä ovat ennen kaikkea hänen fyysinen ja psyykkinen terveytensä, mutta myös motivaatio. Hyvä työkyky ei ole mahdollista ilman, että työntekijä haluaa käyttää voimavarojansa työhön. Työtä motivoivia tekijöitä ovat ennen kaikkea työhön liittyvät tekijät, joista hyvä ja oikeudenmukaiseksi koettu johtaminen on yksi tärkeimmistä. Hyvää motivaatiota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voida palauttaa vain työympäristön ja johtamisen tekijöihin, sillä ihmisillä on myös työnulkopuolista elämää, johon työhön liittyvillä seikoilla ei useinkaan ole mitään vaikutusta. Työn ulkopuolisista tekijöistä, olivatpa nämä vaikka perheeseen, harrastuksiin tai toiseen työhön liittyviä, on huomattava merkitys työkyvylle.

Työntekijän osaaminen vaikuttaa työkykyyn. Osaamisen ongelmia esiintyy sekä nuorilla että kokeneilla työntekijöillä. Usein osaamisen ongelmia on vaikeinta tunnistaa juuri kokeilla työntekijöillä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty kulkemaan kehityksen mukana, mutta eivät asemansa tai persoonallisuutensa takia eivät edes itse pysty näitä tunnistamaan ja tunnustamaan. Uupumuksen taustalla keskeisenä piirteenä on ammatillisen riittämättömyyden tunne. Tällä tunteella voi olla vankka todellisuuspohja, jolloin ratkaisuna ei ole sairausloma, lääkehoito ja terapia vaan koulutus tai muu osaamisen tukeminen.

Kun työterveyslääkärille puhutaan työympäristön rajoitteista, ensimmäiset mielikuvat ovat ergonomisesti huonot toistotyöpaikat tai onnettomat näyttöpäätetyöpisteet. Työympäristön rajoitteista olisi kuitenkin opittava puhumaan laajemmin. Vuonna 2008 puolet 60–65 vuotiaista pitäisi olla vielä työelämässä. Tuossa iässä alkaa huomattavalla osalla ihmisistä olla merkittäviä degeneratiivisia muutoksia tuki- ja liikuntaelimistössään. Portaissa, epätasaisessa maastossa ja hämärässä liikkuminen vaikeutuu, samoin kyykistelyt eikä selkäkään taivu samalla tavoin kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Esteettömällä työympäristöllä on ikääntyville aivan eri merkitys kuin keski-ikäisille, eikä suomalaista työelämää ja sen ympäristöä ole tehty ajatellen keskimääräisessä 60-vuoden iässä olevaa.

Työn organisointi ja johtaminen vaikuttaa työkykyyn. Siten määräytyvät ne tehtävät ja tehtävien suorittamiseen annetut resurssit (aika, työvälineet ja tähän liittyvä informaatio). Hyvin organisoidussa ja mielekkäässä työssä jaksetaan pidempään.

Työkyvyttömyys ja sosiaalietuudet

Kaikki edellä kuvatut tekijät voivat tehdä työntekijästä työkyvyttömän. Jalan murtuminen, sydäninfarkti tai keuhkokuume tekee lähes kaikista työkyvyttömiä. Jotkut sairaudet taas aiheuttavat työkyvyttömyyttä vain joissakin töissä. Sairauksien aiheuttaman työkyvyttömyyden arviointi on lääkäreiden ominta aluetta, mutta siinäkään työssä ei pelkällä sairauksien tuntemuksella selvitä, vaan on tunnettava myös työt ja työn ja terveyden välinen vuorovaikutus. Tässä on työterveyslääkäreiden vahvuus.

Osaamisen ongelmia ei terveydenhuollossa voida tunnistaa, edes työterveyshuollossa ei tähän ole valmiuksia. Osaamisen ongelmat kuuluvat työntekijän ja esimiehen välisiin kysymyksiin. Osaamisen ongelmat voivat kyllä joskus ja nykyisin ehkä lisääntyvästi naamioitua lääketieteellisiksi ongelmiksi. Työt ja työssä kohdatut ongelmat kasautuvat, riittävää ohjausta ei ole, syntyy ammatillisen riittämättömyyden tunne, työntekijä ponnistelee entistä enemmän, tekee pidempää päivää, huolehtii työasioista kotonaankin ja uupumuskierre on valmis. Silloin kun samalla koulutuksella samassa työssä suurin osa työntekijöistä selviää ongelmitta, mutta joku uupuu, ei syytä kannata etisiä uupujan persoonallisuudesta, vaan osaamisesta. Uupumusoireet ovat vetoomus osaamiseen tukemiseksi. Terveydenhuollon ratkaisut, jossa uupuneelle annetaan pitkiä sairauslomia, terapiaa ja lääkehoitoa, kääntävät huomion pois uupumuksen todellisesta syystä. Töihin paluu vaikeutuu ja oireet voivat palata töihin paluun yhteydessä.

Työnorganisoinnin ja huonon johtamisen ongelmat voivat näyttäytyä aivan samoin kuin osaamisen ongelmat edellä eli ne näyttäytyvät terveydenhuoltoon huonona jaksamisena, uupumuksena ja masentuneisuutena. Joskus epäoikeudenmukaiseksi koettu johtaminen, ikävät työajat tai työntekijän pyytämistä vapaista kieltäytyminen voi myös lisätä tilapäistä poissaoloa, joka pitkittyessään johtaa työkykyongelmiin.

Sopivan työn loppuminen voi tehdä työntekijän työkyvyttömäksi. Usein työntekijä on menestyksellisesti hoitanut vuosikymmeniäkin jotakin tehtävää, joka yrityssaneerauksen tai teknologian kehityksen seurauksena häviää eikä sopivaa korvaavaa työtä ole tarjolla. Inhimillisesti työntekijän etua ajatellen on tietenkin ymmärrettävää, että tässä vaiheessa käynnistyy lääketieteellisesti painottuva kuntoutusprosessi. Työttömäksi jäänyt työntekijä haluaa todistuksen työkyvyttömyydestä, järjestelmän kirjoitettuna tavoitteena on selvittää kuntoutumismahdollisuudet ja tosiasiallisesti kyse on työn puutteesta.

Ristiriitaiset motiivit voivat myös tehdä työntekijästä työkyvyttömän ilman, että hän itse on sairas. Lähiomaisen vaikea sairaus tai kuolema, lamaa meitä kaikkia tai voi vaatia huomiomme ja toimintatarmomme suuntaamisen omaisten lohduttamiseen, hoitoon osallistumiseen tai hautajaisjärjestelyihin. Tällöinkään kyse ei ole työntekijän omasta sairaudesta, vaikka lisääntyvästi näissäkin tilanteissa sairauslomia kirjoitetaan eri diagnoosein. Nämä tapaukset ovat esimerkkejä lyhytaikaisesta työmotiivin laskusta, johon itse työllä ei ole mitään merkitystä. Pitkäaikaisesti työntekijän mielenkiinto voi suuntautua omaan yritystoimintaan tai vaikkapa harrastukseen niin, että varsinaiseen ansiotyöhön sitoutuminen on niin puutteellista, että työntekijä on käytännössä työkyvytön.

Sairausajan palkkaa tai sairauspäivärahaa maksetaan työkyvyttömyydestä vain silloin kun työkyvyttömyys aiheutuu sairaudesta. Jos työkyvyttömyyden taustalla on osaamisen ongelmia, työympäristön tai työnorganisoinnin ongelmia, työkyvyttömyydellä on taipumuksena ottaa sairauden luonne. Ongelmat medikalisoituvat.

Lääkärit ja työkyvyttömyyden todistaminen

Lääkärit pystyvät hyvin tunnistamaan vain sairauksien aiheuttaman työkyvyttömyyden, muiden syiden tunnistamiseen valmiuksia ei juurikaan ole. Työterveyslääkäreillä on jossain määrin kykyä tunnistaa työympäristön ongelmia, mutta muilla erikoisaloilla vain satunnaisesti. Lisäksi on työkyvyttömäksi tulleet potilaat esittävät lääkäreille ongelmansa terveyteen liittyvän puolen – kukapa nyt lääkäreille ryhtyisi osaamisen ongelmistaan puhumaan – hehän ovat lääkäreitä, jotka hoitavat sairauksia.

Toisaalta monet lääkärit haluavat todistaa potilaansa ilmiselvän työkyvyttömyyden sairauksilla. Tästä seuraa lääketieteellisiä tutkimuksia ja lukuisten erikoisalojen erikoislääkäreiden lausuntoja. Ongelma pitkittyy ja työstä poissaolo voi heikentää työpaikan todellisen ongelman ratkaisua. Inhimillisten ongelmien medikalisoiminen on monesti johtanut aikaisempaa inhimillisempään ihmisten kohteluun, mutta se voi olla myös pakoreitti todellisista ongelmien aiheuttajista.

Lääkäreiden oma kokemus työkyvyttömyyden todistamisesta on usein kielteinen. Toistuvien lausuntojen tekeminen ja työkyvyttömyyden todistaminen asioissa, joissa sairausperusteinen työkyvyttömyys ei ole ilmeinen, on uuvuttavaa työtä. Lääkäriin kohdistuu paineita, joita hän ei voi täyttää.

Eräissä maissa, mm. Hollannissa hoitavat lääkärit eivät arvioi potilaan työkykyä. He eivät edes halua tehdä sitä. Myös joissakin muissa Euroopan maissa on keskusteltu hoitavan lääkärin kyvystä objektiivisesti arvioida omien potilaidensa työkykyä. Suomessa on aina korostettu sitä, että hoitavan lääkärin tulee todistuksia laatiessaan olla objektiivinen arvioitsija. Mielestäni tämä on ihmiselle liian kova vaatimus. Jos muutaman päivän kestävässä panttivankisieppauksessa vangittu samaistuu vangitsijaansa, niin miten useita vuosia, joskus kymmeniä vuosia, potilasta hoitanut lääkäri voisi äkkiä asettua puolueettomaksi asiantuntijaksi ja antaa potilaastaan kylmän viileästi lausunnon, jonka hän tietää kääntyvän viime kädessä potilaansa sosiaalietuuksia vastaan. Hoitavan lääkärin objektiivisuus on harha.