Työ ja ilonpito
Talkoot ja työnjuhlat ovat vasta hiljan poistuneet työkulttuuristamme. Samalla työn loppuun saattamisen onni on yhä harvemman etuoikeus. Työpäivän päättymiseen liittyvät aistinautinnot, väsynyt ruumis, hyvä ruoka, juoma ja kokkapuheet ovat loitonneet jonnekin lomaviikkojen etäiseen tulevaisuuteen. Tilalla on puutunut ruumis iltapäivällä matkalla marketin kautta kotiin ja keittiöön. Aamulla palataan jatkamaan samaa työtä, yksin ja ilman minkäänlaisia kestityksiä, ruumiin tai hengen. Nopea ja huolellinenkaan työnteko ei enää riitä. Se ei takaa vaurautta maailmassa, missä työnantaja ei sitoudu vastavuoroisesti mihinkään. Onneksi sentään työyhteisössä piruilu, leikkimielinen tai ei, on oikein lain nojalla kielletty.
"Työ yksin on kuin tervaa,
joukolla kuin hunajaa"
suomalainen sananparsi
Toisin oli sata vuotta sitten. Talkoilla työt saatiin nopeammin valmiiksi kuin yksin puurtaen. Niihin osallistumalla ihmiset pääsivät useammin osalliseksi työn valmiiksi saamiseen liittyvästä hyvän olon tunteesta. Ilmeisesti tunteen ihanuutta ei himmentänyt se, että työ ei ollut kokonaan itse tehty. Talkoisiin osallistumalla ihminen lisäsi varmuutta siitä, että selviäisi elämästä myös tiukan paikan tullen. Hyviä tekoja ei unohdettu, auttaja saattoi luottaa saavansa apua silloin kun sitä itse kipeiten tarvitsi. Köyhyyden ja rikkauden mittarina oli työkyky. Kyvykäs haluttiin useammin mukaan työtalkoisiin. Huonosaattoisia ei haluttu joukkoon, he pääsivät harvemmin jaolle ja olivat siten köyhiä.
Työn ihanuutta ylläpiti tieto siitä, että työpäivän päätteeksi syödään ja juodaan ja joskus tanssitaan. Odotusta vahvistettiin järjestämällä tarjoiluja jo aamulla tai työpäivän lomassa. Jokakeväinen lantatunkion kärräys pellolle aloitettiin varhain aamulla hyvällä ruoalla ja viinaryypyillä, lounaalla syöntiä ja juontia jatkettiin. Illalla kun työ oli tehty, alkoi varsinainen "hääateria", jonka kohokohtana tarjottiin isokokoinen tunkiomakkara. Heinäpelloille kannettiin kahvia ja sahtia tynnyreissä ja isäntä kiersi teroittamassa talkoolaisten sirppejä sirpinsiliäisryypyillä. Yöllä huviteltiin vieraiden heinäporukoiden kanssa. Heinänteon päätteeksi kukin sai kokonaisen juuston, viikatejuuston, ja illaksi keitettiin haravahera. Elokuussa rytmikäs varstan kolke, laulu ja tanssi toivat raskaaseen viljanpuintiin helpotusta. Lämpöisessä riihessä tähkien päällä tanssiminen, sahdin saattelemana, oli elon kohokohtia, etenkin kun ulkona oli kylmä ja sade. Puinnin päälle syötiin pässisoppaa.
Heinätalkoissa piti näyttää mihin pystyy, olihan ihmisen työkyky yleensä hänen ainoa omaisuutensa ja työtodistuksensa. Työ ei suinkaan edennyt hitaiden mukaan, vaan leikkuurintamassa ohi menevät katkaisivat hitaan heinäkaistaleen ja jättivät hänet ikään kuin saareen, ja sitten ilkuttiin venettä avuksi. Nuoria tyttöjä neuvottiin leikkaamaan niin nopeaan kuin jaksavat, sillä saareen jäänti vähensi mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin. Työn jäljen tuli myös olla hyvä: sängen tasaisen matalaa ja sidokset kunnolliset. Arvostelu oli ankaraa, muttei totista: nauraa hohotettiin muka sutkaukselle, vaikka kaikki ymmärsivät piikin syvemmän tarkoituksen.
Mitä tapahtuisi, jos nykyään toimistolla joku työntäisi nenänsä toisen huoneeseen tarjotakseen apuaan työn loppuun saattamisessa. Häirikkö luultavasti ajettaisiin ulos, itse sen työn kuitenkin nopeammin tekee, perehdyttäminen veisi liikaa aikaa. Työnjuhlat nyt kuitenkin voitaisiin ottaa monipuolisemmin käyttöön. Projektinvalmistumisryyppy tai esitemakkara, mietintöjuusto tai organisaatiouudistustanssit, ehkäpä kahisevien aanelosten päällä?
Iris PasternackLähde: Kustaa Vilkuna, Työ ja ilonpito, 2004, Otava