Työterveyshuolto ja hyvinvointivaltion ylläpito

Terveydenhuollon oikeudenmukaisuus

Terveydenhuollon yhtenä kyseenalaistamattomana tavoitteena on pidetty oikeudenmukaisuutta ja tällä on tarkoitettu mm. eri väestöryhmien palveluiden saatavuuden samankaltaisuutta. Seuraava lainaus on STAKESin vt. ylijohtaja Juha Teperin esityksestä Sosiaali- ja terveysturvan päiviltä Jyväskylässä elokuussa 2005:

"Syitä suomalaisten terveyspalvelujen kohdentumisen osittaiselle epäoikeudenmukaisuudelle on useita, eikä yksittäisen syytekijän osuutta erojen aiheuttajana ole helppo mitata. Keskeisimmät syyt liittyvät terveydenhuollon monikanavaiseen rahoitusjärjestelmään ja noudatettuun maksupolitiikkaan. Työterveyshuolto on ainoa täysin ilmainen ja samalla nopeasti toimiva tapa päästä lääkäriin. Sen palvelut kattavat parhaiten vakituisessa työsuhteessa olevan väestön. Epätyypillisissä työsuhteissa ja eräillä matalan koulutustason aloilla kattavuus on huono, ja työelämän ulkopuolella olevat ovat kokonaan palvelujen ulkopuolella."

Millään tavoin en halua hyökätä Teperiä vastaan, sillä tuo logiikka on niin laajalle ja yleisesti levinnyt, että sitä ei voida pitää Teperin ajatuksena. Olen ottanut lainauksen tähän pohdintaan vain hyvänä kiteytyksenä tuosta ajattelusta, joka sinällään vaikuttaa täysin järkevältä ja loogiselta. Siinä vain unohdetaan yksi asia - tarve. Palveluiden tarvetta ei voida tarkastella ainoastaan palvelunimikkeen tai tehtävän toimenpiteen kautta. Akuutissa sydäninfarktissa tai vakavan tapaturman uhrina ei sillä ole eroa, onko potilas töissä, eläkeläinen, vähätuloinen tai lapsi. Hän saa tarvitsemansa kiireellisen hoidon kuta kuinkin tasa-arvoisesti ehkä asuinalue-eroja lukuun ottamatta.

Tarve ja oikeudenmukaisuus

Jos kyseessä on jokin toinen, ei kiireellinen sairaus, vaikkapa olkapään kiertäjäkalvosimen repeämä, tilanne on toinen. Tasa-arvoa ei voi tarkastella pelkästään yksilön hoitoon pääsyn nopeuden tai terveydenhuollon toiminnan vaan myös yhteiskunnan toiminnan ja kustannusten näkökulmasta. Ei ole mitään mieltä siinä, että jokapäiväisistä toiminnoistaan hyvin selviävä eläkeläinen, jolle kyseinen vaiva aiheuttaa yökipuja ja sauvakävelyhaittaa, on samassa tutkimus- ja leikkausjonossa maalarin kanssa, joka työkyvyttömänä sairauslomalla odottaa kuukausiakin tarvittavia toimenpiteitä.

Tasa-arvoa ei voida tarkastella ilman tarvetta. Edellä kuvattu kiertäjäkalvosimen repeämä sopii konkretisoimaan myös toimenpiteiden tarvetta. Kyseisen vaivan hoidon tarve määräytyy sen mukaan, kuinka paljon henkilö kättään tarvitsee. Toimistotyyppisessä työssä vamman kanssa voi pärjätä hyvin, kun taas rakennussähköasentaja tarvitsee leikkauksen. Tasa-arvon tarkastelu pelkästään terveydenhuollon tai yksittäisen sairauden näkökulmasta, johtaa tehottomuuteen ja toisaalta tarpeettomiin kustannuksiin.

Ihmisten tarpeet ovat erilaisia ja vaikka he tarvitsisivatkin jotakin terveydenhuollon toimenpidettä, voi tarpeen kiireellisyydessä olla eroja, eikä kysymys ole pelkästään kiertäjäkalvosimen repeämästä, vaan sama ominaisuus on useimmissa sairauksissa, jotka eivät ole kiireellisiä. Pintapuolisesti tarkasteltuna voi näyttää epätasa-arvoiselta, että työssä käyvä henkilö pääsee samana päivänä ilman jonotusta hoidattamaan flunssaansa ja pystyy käymään vastaanotolla työpaikaltaan reilussa tunnissa. Sen sijaan ei-töissä oleva kansalainen joutuu odottamaan seuraavaan päivään tai odottamaan pari kolmekin tuntia päivystyksen jonossa. Kahden tai kolmen tunnin aikasäästö ei yksilön kannalta ehkä ole paljon – riittävästi kuitenkin herättämään kateuden ja tasa-arvo pohtijat – mutta kun kaksi tai kolme tuntia kertoo vuosittaisella flunssien määrällä ja työssä käyvien määrällä, päästään reiluun kahteen tuhanteen henkilötyövuoteen.

Terveydenhuollon vastuu yhteiskunnan toimivuudesta

Valtiovallan keskeisenä ja julkilausuttuna tavoitteena on estää huoltosuhteen kansantalouden kannalta epäedullinen kehitys. Huoltosuhteen epäedullinen kehitys on nähty hyvinvointipalvelujen uhkana. Jos työssä käyvien määrä vähenee, heidän tuottamillaan varoilla pystytään yhä huonommin tuottamaan mm. keskeisiin hyvinvointipalveluihin kuuluvaa terveydenhuoltoa koko väestölle.

Työterveyshuolto työssä käyvien terveydenhuollon erikoisalana ei ole vain hyvinvointipalvelujen tuottaja vaan sen erityisenä tehtävänä on myös huolehtia työntekijöistä ja sillä tavoin tukea työpaikkoja, yrityksiä ja tuotantoa, jotta hyvinvointipalveluita voitaisiin ylipäänsä julkisin varoin tuottaa. Työterveyshuolto tukee siten hyvinvointivaltion taloudellista perustaa. Työikäisten yleisten kansantautien tunnistaminen, riskitekijöiden hoitaminen, terveysneuvonta, työolojen epäkohtien tunnistaminen ja korjausesitykset ja yhteistyö yrityksen TYKY -toiminnassa ovat esimerkkejä tavoista, jotka kuuluvat työterveyshuoltojen toiminnan ytimeen ja joiden tavoitteena on työssä käyvien terveyden edistäminen

Työssä käyvien sairaanhoidon hyvä järjestäminen estää omalta osaltaan huoltosuhteen epäedullista kehitystä. Hyvä ja nopeasti ja helposti saatavilla oleva sairaanhoito edistää nopeaa toipumista, sairauksien pitkittymisen estämistä ja työkyvyn ylläpitoa. Teperin edellä mainittua käyttäjilleen ilmaista ja nopeaa hoitoon pääsyä ei ole syytä tarkastella irrallisena ilmiönä vaan suhteessa siihen, että nopea ja käyttäjilleen maksuton hoito mahdollistaa muunkin terveydenhuollon toiminnan ja hyvinvointivaltion taloudellisen perustan.

Ikääntyvien osalta hyvän sairaanhoidon merkitys korostuu. Eläkeuudistuksen myötä työuran loppupäähän on luotu taloudellista imua, joka näyttää toimivan. Tässä ikäryhmässä, 55-65-vuotiaat, on runsaasti sairaanhoidon, mm. kirurgisen hoidon tarvetta. Eläkeuudistuksen tuoma työuran pidentymä voi kulua sairauslomalla julkisen sektorin leikkausjonoissa, jos työikäisen ja työssä käyvän väestön erityistarpeita ei oteta huomioon. Olisi kohtuutonta vaatia, että suomalaisten työnantajien tulisi yleisemmin kantaa vieläkin laajempaa vastuuta työntekijöidensä terveydenhuollosta ja velvoittaa heitä laajamittaisesti maksamaan työntekijöidensä sairaanhoidosta nykyistä enempää. Yksityissektori kyllä näitä palveluita mielellään myy ja useat työnantajat niitä myös nykyisin käyttävät julkisen sektorin pitkien jonotusaikojen takia.

Terveydenhuollon palvelujen saatavuuden tasa-arvon tarkastelu pelkästään sairaudesta tai diagnoosista riippuvana tekijänä johtaa rajallisten resurssien tilanteessa tarve tarkastelussa täysin epätasa-arvoiseen lopputulokseen. Tasa-arvon perustan tulee olla palvelujen tarvitsijan tarve ja se mahdollinen haitta, joka hoidon viivytyksen seurauksena syntyy. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan mikään valtakunnallinen linja, sillä STM:n oppaasta Yhtenäiset kiireettömän hoidon perusteet ei löydy hoitoon pääsyn nopeuden arviointiin minkäänlaista lausumaa mahdollisesta hoitamattoman sairauden aiheuttamasta sairauslomasta tai työikäisten erityistarpeesta. Päinvastoin vanhusten osalta korostetaan, että "vanhusten hoitoon pääsyssä käytetään samoja perusteita kuin työikäisillä, ts. hoitoon pääsy perustuu potilaan sairauteen, ei ikään". Olisi edes sanottu sairauden aiheuttamaan haittaan!