Työn muutos haastaa työkyvyn arvioinnin

Oppimiskyvyn säilyminen on keskeistä työkyvylle

Suomi toimii globaalissa maailmassa ja sen talouden reunaehdoilla. 24/7 auki oleva yhteiskunta ja sen tehokkuustavoitteet heijastuvat ihmisten arki- ja työelämään monin tavoin. Kansainväliset yrityskaupat ja -fuusiot johtavat siihen, että työkulttuurit muuttuvat ja uusissa työyhteisöissä on ihmisiä, joiden työympäristöt ovat aikaisemmin olleet erilaiset. Yhteisen toimintakulttuurin oppiminen/omaksuminen edellyttää sekä vanhasta poisoppimista että uuden toimintavan omaksumista. Kielitaitovaatimukset kasvavat. Sosiaalisissa vuorovaikutustaidoissa eri kulttuurien ymmärtäminen asettaa uusia osaamisvaatimuksia. Hajautunut ja liikkuva työ lisääntyy. Tiimityötä ja asiantuntijaverkostoja ylläpidetään ajasta ja paikasta riippumaatomasti tietotekniikan avulla (esim. globaaleja www-mahdollisuuksia hyödyntäen). Työprosessit muuttuvat ja kehitetään uusia työn tekemisen muotoja. Käytännön työssä tapahtuvaan oppimiseen yhdistyy teoreettisempi, ammatillisia valmiuksia ylläpitävä ja kehittävä opiskelu. Ihmisillä on myös oltava valmiuksia vaihtaa työtehtäviä ja ammattiaankin - jopa useampia kertoja - työuransa aikana.

Kaikissa ammattiryhmissä asiantuntijatyö on lisääntynyt. Automekaanikko on eri vuosimallien autojen moottorien ja niihin yhdistetyn tietotekniikan asiantuntija. Kun teollisuuden massatuotantoon viritetty rutiinityö siirtyy Suomesta pois, on meillä suorittaviin käden taitoja vaativiin töihin yhdistettävä myös esimerkiksi tutkimus- ja tuotekehitykseen liittyvää osaamista. Toisaalta teoriavaltaisilla aloilla olisi muistettava tarjota mahdollisuuksia oppia myös käytännön työtaitoja. Asiantuntijan ja suunnittelijan on ymmärretävä tuotekehitysprosesseja suunnittelupöydältä käytännön tuotteeseen asti. Vain näin käytännön ja teoreettisemman koulutuksen saaneet ammattilaiset kykenevät toimimaan tuloksellisesti tiimissä.

Työn kuormitustekijät vaikuttavat työkykyyn

Epäsäännölliset työajat, lisääntynyt vuorotyö, työn pakkotahtisuus, informaatiokuormitus, jatkuvasti muuttuvat työtehtävät ja -prosessit voivat aiheuttaa ihmisellä sekä fysiologista että kognitiivista kuormittuneisuutta. Nämä näkyvät toiminnallisina häiriöinä kuten väsymistiloina, unihäiriöinä, ahdistus-, masennus- ja sopeutumishäiriöinä, muisti- ja keskittymisvaikeuksina, älyllisen joustavuuden heikentymisenä, kyynistymisenä ja vähitellen vaikeuksina ylläpitää ja päivittää ammattitaitoa. Kuormittuneisuus voi näkyä myös oppimismotivaation laskuna. Mikäli työterveyshuollon ammattilaisilla ei ole valmiuksia tunnistaa toiminnallisten oireiden taustalta myös näitä ei-lääketieteellisiä syitä, on olemassa riski edellä mainittujen ongelmien medikalisaatiolle.

Mitä on työkyky?

Työkyvyttömyyden käsitteen vakuutuslääketieteellinen ja -juridinen määrittely ohjaa henkilön työkyvyn arviointiin lääketieteen viitekehyksestä käsin. Lääkäri laatii lausunnon yleensä ihmisen sairauden tai sairauksien aiheuttamasta työkyvyttömyydestä tai arvioi työntekijän sopivuutta terveydellisesti tiettyihin, esimerkiksi turvallisuuskriittisiin ammatteihin. Tämä sairauskeskeinen lähestymistapa vaikuttaa myös työkyvyttömyyden vastakohdan, työhön kykenemisen/työstä selviämisen määrittelyyn: Lääkäri arvioi ensisijaisesi, onko henkilö vian, vamman tai sairauden vuoksi kykenevä tekemään työtään tai siihen läheisesti verrattavaa työtä. Näkökulma on vanhanaikainen eikä vastaa tämän päivän työelämän tarpeita. Se on aikakaudelta, jolloin ihminen teki samaa työtä läpi työuran ja vaikeiden ja/tai kroonisten sairauksien tai vammojen hoitomahdollisuudet olivat nykyistä paljon huonommat.

Esille voidaan nostaa useita kohtia, jotka vaativat tarkennusta: Mikä on se työ, mihin henkilön työkykyä arvioidaan, jos työ ja sen sisältö muuttuu jatkuvasti? Miten työkykyä voidaan arvioida ns. yleisen työkyvyn käsitteen kautta, kun modernin työn vaatimukset ihmisen fyysiselle, psyykkiselle ja kognitiiviselle toimintakyvylle muuttuvat jatkuvasti? Työkyvyn arviointiin tarvitaan luotettavia menetelmiä ihmisen fysiologisen ja älyllisen sekä psyykkisen toimintakyvyn osalta. Niitä tarvitaan sekä sairauksien ja niiden (lääke)hoidon että esimerkiksi ikääntymisen aiheuttamien toiminnallisten vaikutusten arviointiin. Tämän lisäksi on oltava menetelmiä, joiden avulla voidaan arvioida, mitä työ itsessään edellyttää ihmiseltä edellä mainittujen toimintakyvyn osatekijöiden osalta. On myös otettava huomioon työhön liittyvät osaamisvaatimukset ja kyettävä arvioimaan ihmisen oppimiskykyä. Kliinisessä viitekehyksessä kehitetyt tutkimusmenetelmät, joiden avulla pyritään ensisijaisesti sairauksien luotettavaan diagnostiikka, hoitopäätöksiin ja hoidon tehon arviointiin eivät useimmiten ole riittäviä tai luotettavia työkyvyn arvioinnin näkökulmasta.

Terveysteknologian kehitys kohti menetelmiä (mm. ns. päällepuettava mittausanturiteknologia), jotka mahdollistavat fysiologisten toimintojen mittaamisen ja seurannan kenttäolosuhteissa ja tietokonepohjaiset psykologiset testit, jotka myös voidaan siirtää kenttäolosuhteisiin ja esimerkiksi työterveyshuoltojen käyttöön, tarjoavat lähitulevaisuudessa uusia mahdollisuuksia ihmisen toimintakyvyn aiempaa luotettavampaan tutkimiseen työkyvyn viitekehyksessä. Menetelmien avulla voimme tutkia ihmisestä johtuvien ja työhön liittyvän tekijöiden välisiä riippuvuuksia. Jotta menetelmät mittaavat työn kannalta oikeita ihmisen toimintakyvyn osa-alueita, on tuloksia tarkasteltava suhteessa työn vaatimuksiin. Kansallinen hanke, joka tähtää tietopankkiin, johon systemaattisesti kootaan toimialakohtaista tietoa keskeisimpien ammattinimikkeiden työtehtävien sisällöistä ja vaatimuksista toimintakyvylle, edistäisi työkykykäsitteen nykyaikaistamista. Työssä tapahtuva jatkuva muutos merkitsee nimittäin myös sitä, että lääkärin tiedot erilaisten työtehtävien sisällöstä ja erityispiirteistä vanhenevat nopeasti. Ammattinimike ei itsessään nykyään kerro välttämättä kovinkaan paljoa ihmisen työn luonteesta: Hitsaaja voi joko tehdä itse hitsausta tai seistä tietokoneen äärellä ja ohjata hitsaajarobottia.