Ennenaikaiselle eläkkeellekö?

Suomen väestörakenne vanhenee vääjäämättä. Nyt aletaan olla siinä tilanteessa, että yli 45-vuotiaiden määrä alkaa olla koko väestöstä puolet, kun vielä vuonna 1980 osuus oli noin kolmannes. Vanhusväestön osuus kasvaa selvästi erityisesti naisilla, kun samalla lasten ja nuorten sekä työikäisen väestön määrä puolestaan vähenee. Nimenomaan yli 65-vuotiaiden määrän kasvu on Suomessa seuraavan 15 vuoden aikana erittäin voimakasta, yli 50%. Vuonna 2025 Suomessa puolentoista työntekijän pitäisi pystyä työllään elättämään yksi huollettava, kun vielä tällä hetkellä tehtävään on käytettävissä kaksi työntekijää. Samankaltainen tilanne vaikkakin vähän lievempänä on havaittavissa koko EU:ssa. Tässä yhteydessä on huomioitava, että elinikä on vuosikymmenten saatossa pidentynyt ja onkin ennustettu, että elinaika lisääntyy vuoden jokaista kymmentä vuotta kohden. Työssäoloaika ei kuitenkaan ole pidentynyt. 2000 –luvun taitteessa työelämässä jaksettiin Suomessa vain noin 60-vuotiaiksi, mikä on hyvin vähän ajatellen, että tavoitteena on ollut pysytellä töissä 65 ikävuoteen saakka. Vuonna 2004 eläkkeelle siirtyneistä vain 16% on ollut normaalissa vanhuuseläkeiässä jäädessään eläkkeelle.

Eläkerahastojen tuotto ei riitä eläkkeiden maksamiseen, joten yhteiskunta eli veronmaksajat joutuvat koville maksaessaan eläkkeistä koituvia kuluja. Vuonna 2004 eläkemeno oli 16,5 miljardia euroa. Tämä on lähes puolet kaikista sosiaalimenoista ja toistakymmentä prosenttia bruttokansantuotteesta. Eläkemenon on vielä ennustettu nousevan 20 miljardiin euroon seuraavan 15 vuoden aikana. Toisaalta työkyvyttömyyseläkkeen kustannukset suurille yrityksille ovat suuruusluokaltaan 170 000-450 000 euroa/työkyvyttömyyseläke, joten puhutaan summista, joilla on suuri vaikutus yhtiöiden talouteen.

Ruotsissa on käytetty hyvin aktiivista työmarkkinapolitiikkaa ja siellä on 90-luvulla sitouduttu täystyöllisyystavoitteeseen. Valtio on siellä toimenpiteillään pyrkinyt tukemaan osa-aikatyötä ja osa-aikaeläkkeitä täyseläkkeiden sijaan. Suomessa puolestaan osa-aikatyötä tehdään hyvin vähän. Ruotsissa on lisäksi työpaikoilla panostettu erityisesti työkykyä, terveyttä ja työturvallisuutta ylläpitävään toimintaan. Suomessa sen sijaan on aikaisemmin noudatettu ns. ulkoistamisstrategiaa, jossa ikääntyvät työntekijät on nähty ensisijaisesti sopeutumispotentiaalina, jota voidaan käyttää tilanteen mukaan työvoiman tarjonnan supistamiseen ja yritysten henkilöstörakenteen uudistamiseen. Keinoina ovat olleet työkyvyttömyyseläkkeiden ehtojen lieventäminen ja joustavan eläkkeelle siirtymisen mahdollistaminen sekä pitkäaikaistyöttömien toimeentuloturvan järjestäminen. Tämä strategia on nyt muuttumassa ja työelämässä pysymistä pyritään lisäämään kaikin keinoin. Yhtenä osoituksena tästä on vuoden 2005 alussa voimaan astunut eläkeuudistus. Myös työnantajat ovat enemmän heränneet huomaamaan, kuinka suurista kustannuksista puhutaan ennenaikaisen työelämästä poistumisen kohdalla. Työterveyshuollon rooli korostuu, kun etsitään keinoja työssä jaksamisen tukemiseen ja ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen ehkäisemiseen.

Mitä keinoja meillä on käytettävissä siihen, että veronmaksajien taakka ei tulevina vuosina käy ylivoimaiseksi? Toimia tarvitaan koskien sekä yksilöä, työpaikkaa että yhteiskuntaa. Yleisen asennoitumisen siihen, että ikääntyneet työntekijät ovat tarpeen kantaessaan kortensa kekoon oman osaamisensa muodossa pitäisi selvästi parantua. Herää kysymys, että kun elinikä on noussut, miksei ns. työssäolo- eli aktiiviaika myös lisääntyisi?

Näistä mahdollisista vaikuttamiskeinoista väitöstutkimuksessa tarkasteltiin yksilöön kohdistuvia tekijöitä. Tutkimuksessa keskityttiin erityisesti selvittämään kardiorespiratorisen kunnon, työhön liittyvien fyysisten tekijöiden, masentuneisuuden ja koetun terveyden yhteyttä ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymiseen. Tutkimus on osa Kuopion Sepelvaltimotaudin vaaratekijätutkimusta (KIHD). Otos koostui alkuvaiheessa 42-, 48-, 54- tai 60-vuotiaasta 1755 miehestä, jotka asuivat joko Kuopiossa tai jossain sen kuudesta naapurikunnasta.

Seurasimme 1755 itäsuomalaisen miehen kohorttia vuodesta 1984 vuoteen 2000. Henkilöt olivat vastanneet kyselylomakkeen kysymyksiin koskien työn fyysistä kuormittavuutta, psykologisia tekijöitä ja koettua terveyttä. Maksimaalinen hapenottokyky mitattiin hengityskaasuanalyysillä polkupyöräergometritestin aikana. Kattavat eläketiedot saatiin Kansaneläkelaitoksesta ja Eläketurvakeskuksesta. Tilastoanalyyseissä käytettiin Logistista tai Coxin regressiomallia.

Seurannan aikana 861 (49.1%) miestä jäi työkyvyttömyyseläkkeelle ja 331 (18.9%) ei-sairausperusteiselle eläkkeelle (työttömyyseläke). Ainoastaan 273 (15.6%) miestä jäi vanhuuseläkkeelle ilman edeltävää ennenaikaista eläkettä. Työkyvyttömyyden syyt sairausryhmittäin olivat tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet (n=342, 39.7%), sydän- ja verisuonitaudit (n=236, 27.4%), mielenterveyden häiriöt (n=118, 13.7%) ja muut sairaudet (n = 165, 19.2%). Analyyseissä verrattiin työkyvyttömyys- tai ei-sairausperusteiselle eläkkeelle jääneitä miehiä niihin, jotka olivat siirtyneet suoraan vanhuuseläkkeelle ilman edeltävää ennenaikaista eläkettä. Vertailu tehtiin myös sairauspääryhmittäin.

Maksimaalisella hapenottokyvyllä ja rasituskokeen kestolla on käänteinen yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen (Kuva 1). Matala maksimaalinen hapenottokyky ja lyhyt rasituskokeen kesto olivat yhteydessä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen erityisesti sydän- ja verisuonitautien vuoksi. Huono kardiorespiratorinen kunto oli myös yhteydessä lisääntyneeseen työkyvyttömyyseläkeriskiin tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi, mutta näytti olevan käänteisesti yhteydessä mielenterveyden häiriöiden vuoksi eläkkeelle jäämiseen.

Runsaasti istumista sisältävä työ liittyi alentuneeseen eläkeriskiin, kun taas seisominen, nostelu, staattinen lihasjännitys ja epämukavat työasennot, kuin myös raskas ruumiillinen työ lisäsivät riskiä (Kuva 2). Työkyvyttömyyseläkkeen riski oli lisääntynyt tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien, sydän- ja verisuonitautien ja muiden kroonisten sairauksien, mutta ei mielenterveyden häiriöiden vuoksi. Erityisesti yläraajojen ja niska-hartiaseudun alueen kuormittamisella sekä erikseen että yhdessä on suora yhteys työkyvyttömyyseläkeriskiin erityisesti tuki- ja liikuntaelimistön ja sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksien vuoksi. Alaselän ja alaraajojen kuormitus oli suoraan yhteydessä tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien vuoksi eläkkeelle jäämiseen. Ei-sairausperusteisen eläkkeen riski näytti vähenevän, jos työ sisälsi runsaasti istumista. Hyvä maksimaalinen hapenottokyky näyttäisi suojaavan ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymiseltä fyysisesti raskaassa työssä.

Depressiopistemäärän ylimmässä kolmanneksessa olleilla miehillä oli 1.5-kertainen ennenaikaisen eläkkeen riski verrattuna matalimman depressiopistemäärän ryhmän miehiin (Kuva 3). Korkeimpien depressiopistemäärien miehillä oli 1.8-kertainen riski jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyshäiriöiden vuoksi, 1.7-kertainen riski eläköitymiseen tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi, 1.4-kertainen riski sydän- ja verisuonitautien, ja 2.1-kertainen muiden kroonisten sairauksien vuoksi. Huono kardiorespiratorinen kunto lisäsi työkyvyttömyyseläkkeen riskiä depressiivisillä miehillä.

Seurannan alkuvaiheessa huonoksi koettu terveys oli vahvasti yhteydessä sekä sairaus- että ei-sairausperusteisiin eläkkeisiin (Kuva 4). Yhteys oli vahvin mielenterveyden häiriöiden vuoksi myönnettyjen eläkkeiden kanssa. Subjektiivinen tunne huonosta terveydestä verrattuna muihin samanikäisiin miehiin ennusti myös vahvasti eläkkeelle jäämistä sydän- ja verisuonitautien vuoksi samoin kuin siirtymistä ei-sairausperusteiselle eläkkeelle. Vanhemmat miehet, jotka kokivat terveytensä huonoksi näyttävät olevan haavoittuvampia kuin nuoremmat, sillä työkyvyttömyyseläkkeen riski oli selvästi korkeampi vähintään 55-vuotiailla, kuin alle 55-vuotiailla miehillä.

Tämän tutkimuksen perusteella voi suositella, että eri vaikuttajatahot kuten valtio, kunta, työnantajat ja työterveyshuolto panostaisivat yksittäisten terveysseikkojen lisäksi enemmän myös työntekijöiden kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tämä voi vaatia työn muokkaamista tai lisäkoulutusta tai vaikkapa työn osa-aikaistamista. Muutokset pitää luonnollisesti tehdä henkilön yksilölliset tekijät huomioiden, mutta ihmisen omaa vastuuta omasta työkyvystään ei myöskään pidä unohtaa. Yhteiskunnan tuki kaikissa näissä ratkaisuissa on äärimmäisen tarpeen, sillä yhteiskuntahan luo toiminnan raamit eläke- ja työllistämispolitiikasta päättäessään.

Kirjallisuutta

1. Karpansalo, M: Predictors of Early Retirement: A Population-Based Study in Men From Eastern Finland, Kuopion yliopiston julkaisuja 2006.