Kehittämisen ja vakauttamisen vuosikymmenet työterveyshuollossa
Eräs suomalaisen työterveyshuollon merkittävä kehitysvaihe lähti liikkeelle 60- ja 70-luvun taitteessa. Vuonna 1969 sairausvakuutussäännöksiä muutettiin siten, että ehkäisevän toiminnan kustannuksia voitiin myös korvata sairausvakuutuksen varoista. Samana vuonna aloitti työnsä valtion työterveyshuoltokomitea puheenjohtajanaan Leo Noro. Osin tältä taustalta 1971 keskeiset työmarkkinajärjestöt allekirjoittivat sopimuksen työterveyshuollon järjestämisestä ja kehittämisestä. Muutaman seuraavan vuoden aikana työterveyshuollossa toimivan ammattihenkilöstön määrä kolminkertaistui. Tähän vaiheeseen ajoittui valmistumiseni lääkäriksi ja hakeutumiseni työterveyshuollon tehtäviin. Näin kävi myös usealle kurssitovereistani. Uusia työterveysyksiköitä perustettiin ja innostus oli suuri. Tietoa ja koulutusta kysyttiin. Valmius yhteisiin tapaamisiin oli korkealla. Myös Suomen Teollisuuslääketieteen Yhdistyksen toiminnassa nytkähti uusi vaihde päälle. Tärkeimmiksi asioiksi nousivat työterveyshuollon rooli ja sisältö sekä koulutuskysymykset.
Lain synnyttämisen monet kiemurat
Leo Noron johtama työterveyshuoltokomitea luovutti mietintönsä 1971. Tässä mietinnössä luonnosteltiin myös linjoja työterveyshuoltoa koskevan lainsäädännön valmisteluksi. Tuolloin asia ei varsinaisesti lähtenyt etenemään, mutta pari vuotta myöhemmin työsuojelulainsäädäntöä säädettäessä asia oli vahvasti esillä. Tässä valmistelussa työterveyshuolto haluttiin sijoittaa hyvin rajatuksi osaksi työsuojelutoimintaa. Työterveyslääkärit sekä STLY heräsivät ja arvostelivat ponnekkaasti lakiehdotusta. Erityisenä ongelmana niin tässä lakihankkeessa kuin useissa sitä seuranneissakin ehdotuksissa oli se, että sairaanhoito olisi haluttu eriyttää ehkäisevistä toimista ja sijoittaa työterveyshuolto enemmänkin viranomaistoiminnaksi. Työsuojelulait säädettiin sittemmin (1974) ilman näitä työterveyshuoltoon liittyviä määräyksiä. Tämä tapahtumasarja oli kuitenkin vasta alkua lainsäädäntökehittelylle, johon osallistuminen valtasi pääosan STLY:n seuraavien vuosien toiminnassa.
Lääkintöhallitus oli seuraavana (1975) vaatimassa työpaikkaterveydenhuollon kytkemistä kansanterveystyöhön jälleen sairaanhoidosta erotettuna. Tästä eteenpäin lähes vuosittain liikkeellä oli erilaisia lakiluonnoksia, joissa vaadittiin sinänsä työterveyshuollon lakisääteistämistä kattavuuden saavuttamiseksi, mutta samalla myös toiminnan rajaamista sisällöltään ja toimintavapauksiltaan. STLY ryhtyi keskuudessaan pohtimaan lainsäädännön todellista tarvetta ja sille asetettavia vaatimuksia. Asian tiimoilta järjestettiin seminaareja ja käytiin keskusteluja eri tahojen kanssa. Samalla koko ajan kertyi kokemuksia laajaalaisen työterveyshuollon toteuttamisesta Suomessa ja käsitys tehokkaan työterveyshuollon toimintamallista varmentui. Yhdistys lähti lopulta kaavailemaan periaatelinjauksia mahdolliselle lainsäädännölle, vaikka alunperin yhdistys oli enemmänkin sillä kannalla, että työterveyshuollon kehittäminen onnistuu hyvin sopimuspohjaisestikin.
Vuosia jahnattu asia sai ratkaisunsa yllätyksellisellä vauhdilla ja tavalla, joka osoitti, miten ja missä silloisessakin Suomessa työelämää koskevat päätökset syntyivät. Vuoden 1977 joulukuussa osana laajaa tuposopimusta "kolmikanta" sopi, että työterveyshuoltolaki säädetään. Runsaassa kuukaudessa lakiluonnos oli valmis ja se jätettiin vielä kevään 1978 aikana eduskunnalle. Lakiluonnos laadittiin vahvalla työterveyshuollon asiantuntijapohjalla ja mm. STLY pääsi eri vaiheissa osallistumaan sen valmisteluun. Pohjana oli jo käytännössä hyväksi koettu toimintamalli. Lakiehdotus läpäisi eduskunnan sujuvasti ja laki vahvistettiin tulemaan voimaan vuoden 1979 alusta sekä sisällön että toimialojen osalta asteittain. Lain laatimisen eri vaiheissa oli STLY tullut tunnetuksi valtakunnan päätöksentekijöiden ja viranomaisjohdon tasolla. Yhdistys sai tunnustetun aseman erilaisissa neuvottelukunnissa ja taustaryhmissä ns. alemmanasteisia säädöksiä valmisteltaessa Nyt oli STLY:ssäkin sitten aika siirtää huomio säädöksistä työterveyshuollon sisältöön ja toimijoiden ammattitaitoon.
Kurssituksista spesialiteettiin
Työterveyshuollon laajentumisvaiheessa tarve koulutuksen järjestämiseen oli ilmeinen. Työterveyslaitoksen ensimmäinen ns. pitkä kurssi järjestettiin syksyllä 1974 kolmena viikon mittaisena jaksona. Tuolla kurssilla oli useita yhdistyksen tulevia puheenjohtajia (mm. Arvi Parvinen 76-78, Antti Jokinen 79-81 ja tämän artikkelin kirjoittaja 82-84) ja muita aktiivitoimijoita. Monet kehityslinjat lähtivät kypsymään tuolla kurssilla käytyjen keskustelujen pohjalta. Pitkän kurssin lisäksi kehitettiin erilaisia täydennyskoulutuspäiviä ja -kursseja. Osallistuminen oli aktiivista ja yhteishenki tapaamisissa eteenpäinpyrkivä. Jotain järjestelmällisempää kuitenkin hiljalleen kaivattiin.
Niinpä työterveyshuoltolain säätämisen jälkeen kesällä 1979 lähdettiin jo pyrkimään kohti omaa työterveyshuollon spesialiteettia. Tästä alkoi monipolvinen ja monivaiheinen valmisteluaika, johon STLY vankasti osallistui. Omalla erikoisalalla oli puoltajansa ja vastustajansa. Spesialiteettia kannattivat käytännössä kaikki työterveyshuollossa toimivat tahot ja suurimmat työmarkkinajärjestöt. Vastassa olivat lähinnä kohtalaisen tuoreen yleislääketieteen erikoisalan edustajat sekä kansaneläkelaitos. Lopulta kesällä 1981 lääkintöhallituksen suojissa toiminut spesialiteettineuvottelukunta teki periaatepäätöksen perustaa työterveyshuollon erikoisala omana pääspesialiteettinaan. Nyt alkoi kiivas erikoistumisohjelman laatiminen, joka toteutettiin lähinnä työterveyslaitoksen ja STLY:n yhteistyönä. Lopulta lääkintöhallitus perusti 8.9.1982 työterveyshuollon erikoisalan ja vahvisti sille pätevyysvaatimukset. Ensimmäiset oikeudet myönnettiin syyskuussa 1982. Vuoden 2006 alussa meillä oli 746 työterveyshuollon erikoislääkäriä ja työterveyshuolto oli noussut erikoisalojen suuruusjärjestyksessä kahdeksannelle sijalle.
STLY:n toiminnan kehittäminen
Runsaasti voimavaroja vieneen lakipuuhailun jälkeen STLY:ssä hieman hengähdettiin, vaikka spesialiteettiprojekti lähtikin nopeasti käyntiin. Oli aika pohtia työterveyshuollon sisältökysymyksiä ja yhdistyksen roolia työterveyshuollon vakiinnuttamisessa. 80-luvun alkupuolella lähdettiin pohtimaan työterveyshuollon aatteellisia kysymyksiä ja työterveyslääkärin toimintalinjoja. Oma puheenjohtajakauteni sattui tähän vaiheeseen.
STLY:n yhteydenpito jäseniinsä oli hiljalleen koettu riittämättömäksi. Yhdistyksen varhaisimmissa vaiheissa oli tehty lyhytaikaisesti yhteistyötä erilaisten lehtien kanssa, mutta 70-luvun puolivälistä lähtien kiivaasti vellonut lainsäädäntökeskustelu oli kehittänyt kiertokirjeet tavaksi välittää tietoja jäsenistölle. Tämä oli kuitenkin hyvin paljon yhdistyksen sihteerin niskoille kaatuvana haavoittuva ja satunnaisille vaihteluille altis menettely ja vakiintuneempaa toimintamallia lähdettiin kehittämään. STLY:n hallitus alkoi pitää yhteisiä suunnittelu- ja "tuumatalkoot"-päiviä, joiden kuluessa toimintaa suunniteltiin päiväkohtaisista päätösasioista irrallaan. Erässä tällaisessa tilaisuudessa sitten syntyi ajatus ja oikeastaan päätöskin perustaa Työterveyslääkäri-lehti. Liikkeelle lähdettiin o.t.o.-toimijoin ja harvalla ilmestymisrytmillä. Alusta lähtien ajatus oli kehittää lehti, joka voisi toimia ns. omakustannusperiaatteella. Erityistä tarvetta taloudellisen puolen korostamiseen ei yhdistyksellä tässä asiassa ollut. Pienen alkuverryttelyn jälkeen lehden toiminta lähti vauhdilla liikkeelle ja sen hoitamiseksi löytyivät taitavat ja innostuneet toimijansa. Lehti on jo ehtinyt viettää omat 20-vuotisjuhlansa ja jatkaa ilmestymistään vankkana ammattilehtenä.
Toinen painopistealue toiminnassa oli yhdistyksen yhteiskuntasuhteiden vakiinnuttaminen. STLY oli tullut hyvinkin tutuksi monelle taholla työterveyshuollon lainsäädännön kehittämisen eri vaiheissa. Nyt ryhdyttiin suunnitelmallisesti ja säännöllisesti pitämään yhteyksiä työterveyshuollon ohjaamisen ja kehittämisen eri osapuoliin. Yhdistykseltä alettiin pyytää kattavasti lausuntoja jokseenkin kaikista työterveyshuollon ja työlainsäädännön kehittämissuunnitelmista. Yhdistyksen edustajia kutsuttiin valmistelutyöryhmiin ja toisaalta asiantuntijoiksi ministeriöihin ja eduskuntaan. Tämä kaikki edellytti yhdistyksen aktivisteilta valpasta mieltä ja ennakoivaa valmistelua ajan hengessä. Vuoropuhelua lisättiin jäsenistön keskuudessa, kansallisella ja hiljalleen myös kansainvälisillä tasolla. 80-luvun puoliväliin mennessä saattoi epäröimättä todeta STLY:n vakiinnuttaneen asemansa suomalaisen työterveyshuollon kehittäjänä.
Muisteloista tulevaisuuteen
Näin pintapuolisesti jälkikäteen muistellen tuo STLY:ssä ja käytännön työterveyshuollossa toimimisen aika oli kiireistä ja antoisaa. Meillä oli koko ajan tunne siitä, että olemme tärkeällä asialla ja että tästä vielä jotain merkittävääkin syntyy. Porukka oli hyvin yksituumaista ja valmis talkoohengessä suuriinkin ponnistuksiin. Ja kyllähän sitä jotain saatiin aikaankin. Luonnollisesti vasta pidempi seurantajakso voi antaa vastauksen siihen, miltä osin ns. saavutuksemme ovat pysyvämpää sorttia.
Siirryttyäni käytännön työterveyshuollosta järjestötehtäviin, eli työterveyshuollon näkökulmasta eräällä tavalla reserviin, olen tietysti suurella mielenkiinnolla edelleen seurannut alan asioita. STLY:n toiminta on rivijäsenen perspektiivistä katsoen jatkunut valppaana ja aktiivisena. Luonnollisesti ajat muuttuvat, ja yhdistysten toiminnassa kiivaammat toiminnan vaiheet ja rauhallisemmat pohdinnan kaudet seuraavat toisiaan. Kun itse on aikanaan ollut innokkaasti joitakin toimintamalleja luomassa, niin tietysti joitakin uuden linjan muutoksia jää ainakin pohtimaan.
Eräs tällainen selvästi aikaan liittyvä asia on aikamoiseen vauhtiin päässyt pyrkimys työterveyshuollon ulkoistamiseen. Omana aikanani työpaikkaan integroitunut työterveyshuolto katsottiin monessa mielessä tavoiteltavimmaksi toimintamalliksi. Silloin ajateltiin, että työterveyslääkärin suora yhteys ja päivittäinen yhteydenpito työyhteisön eri tasoihin antaisivat ulkopuolista paremman pohjan huolehtia työpaikkojen terveellisyydestä ja erityisesti työtä tekevien hyvinvoinnista. Luonnollisesti työelämä on muuttunut kiivasrytmisemmäksi ja liikkuvammaksi, joten työterveyshuollon toiminnankin täytyy pysyä dynaamisuudessa mukana. Ehkäpä siinä täytyy sitten joistakin asemista luopua. Asiantuntemus, puolueettomuus ja luottamus ovat tässä työssä edelleen välttämättömät tekijät tuloksen saavuttamiseksi. Tuon aseman saavuttaminen edellyttää sitkeää ja johdonmukaista toimintaa sekä suoria ja mutkattomia yhteyksiä niin yrityksen johdon kuin suoritusportaankin kaikille tasoille. Organisaation ulkopuolelta tällaisen toiminta-aseman saavuttaminen on – jollei vallan mahdotonta – joka tapauksessa vaikeampaa.