Työpaikkasairaanhoito – työterveyshuollon kova ydin?

Kovan ytimen kriteerit

Toiminnan keskeistä sisältöä arvioitaessa tulee kiinnittää huomio ainakin taulukossa «Taulukko 1. Kovan ytimen ominaisuuksia»1 esitettyihin kriteereihin. Kriteerit eivät välttämättä ole painoarvonsa mukaisessa järjestyksessä eikä luettelo ole tyhjentävä.

On vaikea kuvitella jollekin organisaatiolle sellaista kovaa ydintä, johon se ei käyttäisi huomattavaa osaa aikaansa. Jos näin olisi, organisaatio todennäköisesti hukkaisi voimavarojaan aivan tarpeettomaan toimintaan.

Organisaatiot eivät ole staattisia. On mahdollista, että järjestelmä on niin nopeassa muutosprosessissa, että se ei tee sitä, mitä siltä odotetaan, vaan sitä mistä sen pitäisi luopua. Tällainen muutosprosessi ei voi syntyä vaivihkaa vaan toteutuakseen muutosvaatimusten pitää olla selkeästi esitetyt. Työterveyshuollosta voidaan sanoa, että tällaista muutosprosessia ei ole käynnissä. Selkeästi esiintuodun muutosprosessin puuttuessa työterveyshuollon nykyisen toiminnan sisällöllä on tärkeä merkitys kovaa ydintä etsittäessä.

Mitä työterveyshuollossa sitten tehdään? Tutkimusten ja tilastojen mukaan sairaanhoito muodostaa suuren osan kaikkien muiden ammattihenkilöryhmien paitsi psykologien työstä. Työterveyslääkäreiden työn keskeinen sisältö on sairaanhoito. Työterveyshoitajilla ja työfysioterapeuteilla terveystarkastukset ja muu ehkäisevä toiminta muodostavat suhteessa suuremman osan, mutta sairaanhoito on kuitenkin lukumääräisesti useimmin toistuva tehtävä myös heidän työssään (taulukko «Työterveyshuollon toiminnot ammattiryhmittäin (Kelan työterveyshuoltotilasto 2003)»2).

Toimijoilla on koulutus tähän tehtävään

Työterveyshuollossa toimivilla ammattihenkilöillä (työterveyslääkärit ja -hoitajat) ja keskeisillä asiantuntijoilla (työfysioterapeutit ja –psykologit) on terveydenhuollon peruskoulutus. Kaikissa peruskoulutuksissa – psykologin koululutusta lukuun ottamatta – yksittäinen suurin koulutusaihe liittyy sairauksiin, ei esimerkiksi terveyden edistämiseen, työyhteisöjen toiminnan edistämiseen tai terveystarkastuksiin. Peruskoulutuksen keskeisin sisältö liittyy siis sairauksiin.

Työterveyslääkäreiden erikoistumiskoulutuksen ajasta kuluu suurin osa sairauksien tutkimukseen ja hoitoon kaikissa koulutuksen vaiheissa. Erikoislääkärikoulutukseen liittyvästä teoreettisesta kurssimuotoisesta koulutuksesta huomattava osa ei ilmeisesti koskettele sairauksien hoitoa, mutta kokonaisajankäytöstä tämä kurssimuotoinen koulutus muodostaa vain pienen osan.

Asiakkaat odottavat kovan ytimen mukaista toimintaa

Työterveyshuollon asiakkuus on jakautunut. Maksavia asiakkaita on kaksi eli yritys ja yhteiskunta. Yhteiskunnan maksavana asiakkaana on Kela, mutta valtiovaltaa voidaan pitää myös asiakkaana – ainakin se määrittelee työterveyshuollon tehtävät määräyksissään ja ohjeissaan. Tätä asiakkaan kieltä käyttävät eduskunta, ministeriö ja sen alaiset tutkimuslaitokset. Työn kohteena oleva ei-maksava asiakas on asiakasyrityksen työntekijä.

Yrityksille työterveyshuolto voi olla lain määrittelemä välttämättömyys, näppärä keino hoitaa työntekijöidensä sairauksia nopeasti ja tehokkaasti, keino kilpailla työvoimasta tai edellä kuvattuja tavoitteita selvästi laaja-alaisempi tapa pitää huolta työvoimasta. Tulemme lehden myöhemmissä numeroissa tarkemmin käsittelemään tätä teemaa, mutta tässä yhteydessä on tärkeätä huomata, että yritysten työterveyshuollon tarve ei ole yhtenäinen, vaan riippuu suuresti yrityksen koosta, toimialasta, toimialan riskeistä ja yrityksen strategiasta hallita näitä riskejä. Voimme kuitenkin kokemuksemme perusteella sanoa, että mikäli yritys ei pidä työterveyshuoltoa vain lain määräämänä välttämättömänä velvollisuutena, sairaanhoidolla on erittäin suuri merkitys asiakasyritykselle. Asiakasyrityksen työntekijä arvostaa nopeaa ja hyvää sairaanhoitoa. Tämä on työntekijän näkökulmasta usein samaa kuin työterveyshuolto.

Yhteiskunnan maksavana asiakkaana Kela arvostaa sairaanhoitoa siinä kuin muutakin toimintaa. Vaikka nykyisin korvausluokka 1 mukaisesta toiminnasta korvataan 60 % ja korvausluokka 2 (sairaanhoidon) kustannuksista 50 %, kokonaiskorvaussummasta (167 miljoonaa euroa) 60 % (100 miljoonaa euroa) oli sairaanhoidosta muodostuvia kustannuksia vuonna 2003.

Työterveyshuoltolain 12 §:ssä on mainittu työterveyshuollon ns. lain velvoittamat tehtävät ja tässä luettelossa ei ole työpaikkasairaanhoitoa. Työpaikkasairaanhoito on laissa mainittu mahdollisuutena, joka voidaan järjestää, mutta järjestämisvelvoitetta laissa ei ole. Sosiaali- ja terveysministeriön ja sen alaisen tutkimuslaitoksen työterveyshuoltoon liittyvät ohjeet, koulutus ja tiedotus korostavat työterveyshuollon muita kuin sairaanhoitoon liittyviä tehtäviä. Työterveyshuollon tärkeimmistä asiakkaista tämä sektori (lainsäätäjä-ministeriö-tutkimuslaitos) poikkeaa selvästi muiden asiakkaiden näkemyksestä.

Toimintaympäristössä ei ole muita, jotka tekevät kyseistä tehtävää

Ydintehtävän yhtenä kriteerinä voidaan pitää sitä, että kyseinen toimija on ainoa tai lähes ainoa kyseistä tehtävää suorittava toimija omassa toimintaympäristössään. Työterveyshuollon toimintaympäristön määrittely ei ole yksinkertaista. Se voidaan määritellä terveydenhuoltoon kuuluvaksi osa-alueeksi, jolloin tietenkin tärkeänä toisena toimijana on perusterveydenhuolto sisältäen sekä terveyskeskukset että yksityisen perusterveydenhuollon. Luontevampaa on kuitenkin määritellä toimintaympäristöksi yritys, koska työterveyshuollon järjestämisvelvoite koskee yritystä. Useimmissa yrityksissä ei terveydenhuollollista osaamista ole muualla kuin työterveyshuollossa ja terveydenhuolto olisi siten kokonaisuudessaan tämän kriteerin mukaan ydintoimintaa. Sen sijaan työympäristön kehittäminen, työhygienian ja työturvallisuuden hallitseminen, organisaatioiden kehittäminen tai johtajuuteen liittyvät kysymykset eivät ole yksin työterveyshuollon tehtäviä.

Tehtävän tuottaman tiedon perusteella tunnistetaan muita toimenpiteitä edellyttäviä tarpeita

Työterveyshuollon ennakoivien tarpeiden tunnistaminen tapahtuu luontevimmin juuri sairausvastaanottojen yhteydessä. Realismia on, että valitettavasti työterveyshuollon työpaikkaan kohdistuvalla ennaltaehkäisevällä työllä ei varsinkaan ikääntyvien työntekijöiden monenkirjavien terveysongelmien ilmaantuvuuteen juurikaan voida vaikuttaa väestötasolla. Käytännöllisesti katsoen kaikki terveysongelmathan ovat jollain tavoin työhön liittyviä, mutta vain osa työperäisiä ja murto-osa ammattitauteja.

Sen sijaan jo orastavien ongelmien ilmetessä työterveyshuolto voi osaltaan vaikuttaa kyseisen työntekijän työhön ja työolosuhteisiin niin, että työssä voi jatkaa sairaudesta huolimatta (jos sairautta ei voida hoitaa esim. kirurgisin keinoin). Selkeästi työperäisen tai ammattitaudin yhteydessä voidaan myös muiden työntekijöiden sairastumista estää työtä kehittämällä. Työterveyshuollon tehtävänä tässä prosessissa on tietojen anto ja ohjaus sairaanhoidon synnyttämän tarpeen perusteella.(Räsänen ja Seuri 2007). Näin ollen sairaanhoito ja ehkäisevä toiminta eivät ole toistensa kilpailijoita vaan toisiansa täydentäviä työntekijöiden hyvinvointiin ja sitä kautta yrityksen tuottavuuden parantamiseen tähtääviä toimintoja.

Työpaikkaterveydenhuolto lähes kaikin kriteerein ydintoimintaa

Edellä olevasta seuraa, että lähes kaikki edellä kuvatut piirteet korostavat työpaikkasairaanhoidon olevan työterveyshuollon ydintoimintaa. Oikeastaan ainoa taho, jonka mukaan asia ei näyttäisi olevan, on lainsäätäjä-ministeriö-tutkimuslaitos –akseli.

Työterveyshuolto voidaan järjestää myös ilman sairaanhoitoa niin että se sisältää vain lain velvoitteet (lain 12 §:n mukaisen toiminnan). Näin ollen on perusteltua kysyä, voidaanko kovana ytimenä pitää sellaista, jota kaikki eivät tee ja jonka tekemistä kaikilta ei velvoiteta. Vasta-argumenttina voidaan kysyä, toteutuuko työterveyshuolto lainkaan niissä yrityksissä, joiden sopimukset eivät kata sairaanhoitoa. Mielenkiintoista olisi tutkia työterveyshuoltoa niissä yrityksissä, joissa työterveyshuoltosopimus kattaa ainoastaan lain velvoittaman osuuden ilman sairaanhoitoa. Ainakaan työntekijät eivät Työ ja Terveys 2003 -tutkimuksen mukaan tällaista työterveyshuoltoa kovin korkealle arvosta. Pelkästään lakisääteisen työterveyshuollon piiriin kuuluvista 39 % piti palveluita kiitettävän tai hyvän arvosanan veroisina. Vastaava osuus oli lähes kaksinkertainen (71 %) silloin, kun työterveyshuoltoon sisältyi myös sairaanhoitoa.

Lopuksi

Jos ja kun hyväksytään se tosiasia, että työpaikkasairaanhoito itse asiassa muodostaa työterveyshuollon kovan ytimen, tulisi tätä kovaa ydintä myös tutkija ja kehittää sen ansaitsemalla painoarvolla.

Yhteiskunnan kannalta terveyspalveluja kehitettäessä on merkittävää, että valtaosa työssäkäyvien perusterveydenhuollon tasoisista terveysongelmista hoidetaan työterveyshuollossa. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuore väestövastuuta ja työikäisten lääkärissäkäyntejä selvittänyt tutkimus. Työssäkäyvistä vastaajista vain joka kolmas oli edeltävän vuoden aikana käynyt terveyskeskuslääkärin vastaanotolla (Virtanen ym. 2006). Mikä siis on väestövastuulääkärin vastuu?

Yhteiskunnan ja erityisesti työnantajien kannalta keskeistä on työ- ja toimintakyvyn alentumisesta aiheutuvien tuotantokustannusten minimointi. Tällöin on huomioitava sekä sairauspoissaoloista ja enneaikaisesta eläköitymisestä (absenteismi) että sairaana töissä olosta (presenteismi) aiheutuvat tuotantokustannukset. Väestötasolla tiedetään Työ ja Terveys -haastattelututkimusten perusteella, että lääkärin toteama pitkäaikaissairauden ilmoitti 40 % työssäkäyvistä vuonna 2003 ja osuus oli sama kuin vuonna 1997. Vuonna 2003 pitkäaikaissairaista 38 % katsoi sairaudesta ilmenevän haittaa myös työssä, kun vastaava osuus oli 46 % vuonna 1997. (Olisiko työterveyshuollon ansiota?). Työn aiheuttamia tai pahentamia pitkäaikaisia oireita oli tämän lisäksi noin kolmasosalla työssäkäyvistä kumpanakin vuonna. Näiden lukujen perusteella on ilmeistä, että presenteismi on yleistä myös suomalaisessa työelämässä.

Suurimmat sairauspoissaoloja ja ennenaikaista eläköitymistä aiheuttavat sairausryhmät ovat mielenterveydenhäiriöt, tuki- ja liikuntaelin sairaudet sekä sydän- ja verenkiertoelinten sairaudet.

Presenteismistä aiheutuvat tuotantokustannukset muodostuvat edellisten lisäksi myös muista yleisistä ja ehkä lieväoireisemmista sairauksista (allergiat, astma, diabetes, lihavuus, uniapnea ja muut unihäiriöt, hengitystieinfektiot, päänsärky, toiminnalliset suolistovaivat, ihottumat ja erilaiset lisääntyvät syöpäsairaudet). Sairauden aiheuttamien oireiden vuoksi työhön keskittyminen ei onnistu normaalitasoisesti ja niinpä tuottavuus jää alle odotetun ja myös työtapaturman vaara on lisääntynyt – tietenkin eriasteisesti toimialasta ja työtehtävistä riippuen. On oletettavaa, että työpaikkasairaanhoidon keinoin presenteismistä aiheutuvia tuotantokustannuksia voidaan merkittävästi pienentää. Tutkimuksen väärti aihe.

Edellä olevassa ei liene työntekijöidenkään kannalta mitään arveluttavaa. Nopea ja joustava, työn ja työpaikan olosuhteet tuntevan hoitoketjun antama hoito tarpeellisine erikoislääkärikonsultaatioineen on näin kaikkien etu.