Hoitosuhde ja tiede

Eräissä juhlissa kuulin sivusta kahden miehen keskustelevan terveysasioistaan ja kuulumisistaan. Molemmat olivat päätyneet sepelvaltimotaudin ensioireista pallolaajennukseen. Sen jälkeen ennen terveeksi itsensä tunteneilla miehillä oli kotiin palatessa arsenaali lääkkeitä ja niitä hetken käytettyään sairas olo: ärhäkkä närästys, hidas pulssi ja matala verenpaine väsymyksineen, potenssiongelmat ja toisella vielä lihas- ja nivelkivutkin. Molemmat miehistä olivat käyneet Sydänyhdistyksen infotilaisuudessa, jossa kymmenillä kuulijoilla oli täsmälleen sama lääkitys. Miehet pohdiskelivat, kuinka lääketehtaat mahtavat ohjailla lääkäreiden lääkkeiden käyttöä, kun kaikki saavat samat lääkkeet eikä yksilöllisyydestä ole tietoakaan.

Vastaavia miehiä on ollut jokunen vastaanotollanikin, joten olen joutunut miettimään tieteellisen näytön, tilastojen ja yksittäisen ihmisen arkipäiväisen elämänlaadun kohtaamista: Hoitaako mahdollista tilastollista päätetapahtumaa tai sen teoreettista riskiä vai potilaan tämän päivän hyvinvointia?

Lääkityksen vähentämiseen on monesti päädytty yhteistuumin potilaan kanssa, pelottelematta liiaksi tilastollisilla tosiasioilla. Moni valitsee mieluummin hyvältä tuntuvan elämän nyt kuin pitkän elämän närästyksen, flegmaattisuuden ja potenssiongelmien kera, varsinkin jos ei ole verenpainetta tai muuta raskauttavaa sukutaustaa. Kalaöljystä on näyttöä verihiutaleiden sakkautumisen estossa, joten edes sitä olen ASA-hoidon sijaan suositellut närästelijöille. Sisätautilääkärin konsultaation perusteella on tullut beetasalpaajiakin bradykardisilta ja matalapaineisilta kivuttomilta potilailta lopetelluksi. Kolesterolin hoitoon on usein sentään jokin konsti löytynyt. Avohoidon lääkäri on kuitenkin se, jonka puoleen potilaat lääkeongelmineen kääntyvät ja jonka tehtävänä on miettiä ihmisen arjen elämänlaatua.

Työterveyshuollon vastaanotolla on siirrytty monessa asiassa sairauksien hoidosta riskien hoitoon. Joka riskin suhteen suositukset kiristyvät kaiken aikaa. Hoitosuhteen uskottavuus ainakin omissa silmissäni on välillä lujilla, kun edellisessä terveystarkastuksessa 3-5 vuotta sitten on potilas julistettu terveeksi, mutta tänään samoilla laboratorioarvoilla pudistellaan päätä hälyttävien lukemien vuoksi. - Niin, kas kun nykykäsityksen mukaan….

Tieteellisten uskomustemme puoliintumisaika kun on niin perin lyhyt.

Olemmeko itse vakuuttuneita kaikesta siitä, mitä meidän tulisi potilaille viimeisten tutkimusten perusteella kertoa? Nöyryys lääketieteen ja ylipäätään tieteen rajojen suhteen on paikallaan. Se mitä julistamme ainoana totuutena tänään, saattaa olla jotain mille muutaman vuoden kuluttua naureskelemme ja kohauttelemme olkapäitä.

Duodecimissa referoitiin vuonna 2005 norjalaista tutkimusta, joka osoitti yhden maailman terveimmistä ja pitkäikäisimmistä väestöistä kuuluvan suurimmaksi osaksi riskiryhmään verenpaine- ja kolesteroliarvojen kannalta. Tutkijaryhmä tutki epidemiologisin menetelmin sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisyä koskevan hoitosuosituksen näkökulmasta väestön riskejä yhdistäen verenpaineen, kolesterolin, tupakoinnin, ylipainon sekä suku- ja muun anamneesin. Tällöin vain joka kymmenes 40 vuotta täyttänyt nainen kuului pienen riskin ryhmään. Samanikäisistä miehistä matalan riskin ryhmään ei kuulunut kukaan, vanhemmista ikäryhmistä puhumattakaan.

Tutkijat pohtivatkin, pitäisikö riskiryhmään sijoittuvien määrä arvioida epidemiologisin menetelmin ennen hoitosuositusten antamista? Suositusten noudattaminen nostaa esiin merkittäviä terveydenhuollon voimavaroihin ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Onko meidän tarkoitus syyllistää suuri osa potilaista riskejä seuloessamme ja hoitaessamme? Pitääkö meidän tieteen nimissä lisätä ihmisten huolta terveydestään? Kun stressikään ei ole terveellistä.

Lääkärin professioon on liitetty inhimillisen elämän ymmärtäminen ja humaanisuus – ainakin perinteisesti. Nykyään moni piiloutuu tieteen ja tekniikan leveän selän taakse ja potilaat kokevat jäävänsä hoidotta. Työnohjauspioneeri Balint on todennut, että "lääkäri on lääke". Hoitosuhde on olennainen parantava ja hoitava tekijä. Lääkärin ylläpitämän uskon ja toivon varassa on moni parantunut. Se on myös ammattitaitoa, väheksymättä suinkaan tieteellistä osaamista.

Potilaat hoidattavat itseään nykyään usein muilla kuin lääkäreillä. Miksi? Kenties he eivät koe tulevansa autetuiksi koululääketieteen riskien ja uhkakuvien maalailulla ja kovin kliinisorientoituneessa hoitosuhteessa. Eivätkä ihmiset halua aina tulla vain kuuntelemaan saarnoja. He tarvitsevat toivoa ja keinoja tehdä itsekin jotain muuta kuin syödä lääkkeitä. Siksi potilaiden syyllistäminen kaikilla riskeillä sotii hyvän hoitosuhteen rakentamista vastaan.

Miten muuten motivoida laihdutukseen ja liikuntaan kuin kysymällä kuolivatko vanhempannekin sepelvaltimotautiin? -Onnellisina? -Jaaha, onko 90-vuotiaalla äidillännekin korkea verenpaine ja kolesteroli?

Jotta elämä olisi ihmisen parasta aikaa, hyvässä hoitosuhteessa voisi yhdessä pohdiskella riskejä ja elämisen mielekkyyttä toteuttamiskelpoisia toimintamalleja luoden – syyllistämättä ja aiheuttamatta turhaa huolta. Potilaalla on oikeus tehdä valintoja menettämättä hoitosuhdetta.

Ikuista elämää meillä ei kuitenkaan ole potilaillemme tarjota.