Käyttötiedettä

"Ottakaa selvää mitä tarkoittaa Cochrane Colloquium", sanoi Marjukka Mäkelä. Siitä kaikki alkoi. Elettiin 1990-luvun puoliväliä, jolloin internet oli nuori eikä hakukoneita tunnettu. Aihe oli uusi, kirjoista ei ollut apua. Ei ollut tavallista lähteä etsimään tietoa silloin tietokoneiden avulla. Lääkärikoulu oli loppusuoralla, viimeistä edellisiä kursseja istuttiin Helsingissä kansanterveystieteen laitoksella.

Soitin myöhemmin Mäkelälle ja menin mukaan käsinhakijoiden porukkaan. Sekalainen ryhmä vapaaehtoisia oli omistautunut etsimään suomalaisista lääketieteen lehdistä satunnaistettuja tutkimuksia. Jotta niitä osaisi etsiä, tarvitsi opetella sellaisen tutkimuksen tunnusmerkit. Aloin opetella lukemaan tutkimusartikkeleita, se oli jotain ihan uutta. Terveystieteiden keskuskirjaston arkistokellareista muistan pölyn ja vanhan paperin hajun, kun selailin 1940-luvulta peräisin olevien lehtien sidottuja vuosikertoja.

Niinä vuosina minulle valkeni, miksi satunnaistettuja tutkimuksia on alettu tehdä. Monilla sairauksilla ja vaivoilla on luontainen tapa parantua ilman hoitamista. Jos lääkäri haluaa auttaa, hänen täytyy tehdä se tehokkaammin kuin luonto tai myöntää se, että oikeastaan hän vain viihdyttää potilasta sen aikaa kun tauti itsekseen paranee. Ainoa tapa varmistua siitä, että hoitotoimenpide todella auttaa, on verrata hoidettujen potilaiden kuntoa hoitamattomiin.

Opin lukemaan rivien välistä, ihmettelemään, etsimään oleellisia asioita artikkelin eri kappaleista. Opin, että kaikki mikä on painettu, ei välttämättä ole luotettavaa, ei edes parhaissa lehdissä. Yksinkertainen ilmaisu artikkeleissa herätti luottamusta. Kiemurainen kielenkäyttö ja tutkimusprosessin yllättävät mutkat panivat epäilemään koko tutkimuksen johtopäätöksiä.

Sittemmin olen oppinut, että vain osa tehdyistä tutkimuksista julkaistaan. Ja julkaistuistakin tutkimuksista on usein jätetty osa tuloksista pois. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että tulokset ovat olleet epämiellyttäviä, harmittavan yhdentekeviä tai muuten epämielenkiintoista luettavaa. Kokonaisuuden kannalta olisi kuitenkin oleellista tietää kaikenlaiset tutkimustulokset, ei pelkästään suuret onnistumiset vaan myös ne "huonot".

Sama pätee kliinikon intuitioon. Minä ainakin muistan potilaiden kanssa työskentelystäni pääsääntöisesti vain onnistumiset ja huippuhetket. Toki siellä on muutama kirvelevä häpeän ja kauhun täyttämä muistokin seassa, mutta pääsääntöisesti psyyke armahtaa ihmistä hautaamalla suurimman osan ikävistä tapauksista. Eivätkä potilaatkaan viitsi lääkäriään moittia. Yhteistyöhaluisina he kertovat mieluummin hyvistä tuloksista ja jättävät mainitsematta, jos hoito ei auttanut tai siitä oli haittoja. Kokonaiskuvaa työnsä vaikutuksista on vaikeaa muodostaa kliinisen kokemuksen perusteella.

Kun olen kahden vaiheilla hoitopäätöksen ääressä, en usko omaan osaamiseeni enkä edes kovin herkästi muiden neuvoihin. Tutkimusten maailmasta tuttu järjestelmällinen kaiken epäily on levinnyt pikku hiljaa osaksi työterveyslääkärin työnkuvaa. Tieteen periaatteista kaikkein lohduttavin mielestäni onkin se, että totuutta ei ole. Tieteellinen tieto on surkea yritys lähestyä sitä, mutta ehkä kuitenkin paras mahdollinen. Hyvin tehtyjen tutkimusten tulokset ovat minun mielestä luotettavampia kuin intuitioni tai asiantuntijan neuvot hoitopäätöksen hyödyllisyydestä.

Järjestelmällinen epäily johti minut pian tutkimustiedon suurkuluttajaksi potilastyössä. Paperiset lääkärin käsikirjat kuluivat repaleiksi ja sitten kun sama saatiin sähköisesti, olin jo aivan koukussa. Ei päivää ilman lääkitysten vaihtoehtojen tarkastelua, kaikki häpeilemättä potilaan edessä ja hänen kanssaan vaihtoehtoja punniten.

Tutkimustyö on tuonut minulle intoa ja osaamista lääkärin työhöni. Sen lisäksi se on ollut sopiva vastapaino ja kevennys. Kun tein Cochrane-työtä Stakesissa perjantaisin, minulle tuli torstai- iltapäivänä työterveysasemalla sellainen tunne, että viikonloppu alkaa. Tutkimustyö ei välttämättä ole kevyttä, mutta se on erilaista. Aikapaineet ovat erityyppisiä, ei tarvitse koko ajan itse puhua ja olla läsnä toisen ihmisen kanssa. Saa keskittyä ja kirjoittaa, harvinaista herkkua kliinikolle.