Miten sohvaperuna muuttuu vieriväksi kiveksi?

Noin miljoona riittämättömästi liikkuvaa

Terveyden kannalta riittävänä liikunnan määränä pidetään noin 1000 kilokalorin eli runsaan neljän megajoulen energiankulutusta vähintään reippaan kuormituksen aikana viikossa. Tämä tarkoittaa käytännössä joko päivittäistä noin puolen tunnin reipasta kävelyä tai yhteensä parin tunnin rasittavampaa hikiliikuntaa viikossa. Jos liikunnan määrä on tuplasti suurempi, on terveyden ennuste vielä parempi.

Suomalaisten kunto- eli hikiliikunta-aktiivisuus on suurentunut viimeisten 30 vuoden aikana. Tällä hetkellä noin puolet aikuisista harrastaa kuntoliikuntaa vapaa-aikanaan vähintään kolmesti viikossa eli heillä jo tämä liikunnan määrä täyttää terveysliikunnan vähimmäisvaatimuksen. Osa suomalaisista saa riittävästi liikuntaa pelkästään työmatka- ja asiointiliikunnasta. Näiden määrä on tosin koko ajan pienentymässä yhteiskunnan autoistumisen ja yhdyskuntarakenteen hajaantumisen seurauksena.

Kaikkiaan suomalaista työikäisistä noin kolmannes ei täytä terveydelle riittävän liikunnan vähimmäisvaatimusta. Tämä tarkoittaa kaikkiaan noin miljoonaa riittämättömästi liikkuvaa suomalaista. Kansainvälisesti olemme aika aktiivista kansaa. Tästä huolimatta riittämätön fyysinen aktiivisuus aiheuttaa terveydenhuollon kustannuksia karkean arvion mukaan 100–200 miljoonaa euroa vuodessa.

Pitkäaikaissairauksien lisäksi riittämätön liikunta on yhteydessä 2–3 ylimääräiseen vuotuiseen sairaspäivään. Edellä mainituista miljoonasta fyysisesti passiivisesta suomalaisesta aiheutuu siis arviolta 2 miljoonaa ylimääräistä sairauspoissaolopäivää vuodessa. Olettamalla varovaisesti sairauspäivän kustannukseksi 200 euroa, ovat em. kustannukset yhteiskunnalle siis 400 miljoonaa euroa vuodessa.

Valistus ja kasvatus eivät yksinään riitä

Liikunnan edistämisessä on huomioitava ihmisen terveyskäyttäytymiseen vaikuttavat kolme tekijää: ihminen itse sekä fyysinen ja sosiaalinen ympäristö. Eniten voimme vaikuttaa ihmisen tietoihin, taitoihin ja asenteisiin sekä hänen fyysiseen ympäristöönsä, jonkin verran sosiaaliseen ympäristöön, mutta ei lainkaan perimään tai lapsuuden elinoloihin ja kokemuksiin.

Ihmisen tietoja, taitoja ja asenteita kutsutaan joskus myös altistaviksi tekijöiksi. Ajatus on siis se, että ne määrittävät alttiuden tietylle toiminnalle, mutta että ne eivät yksinään riitä. Terveysvalistus ja –kasvatus ovat yksilöön itseensä kohdistuvia terveyden edistämisen menetelmiä. Tiedon jakaminen viestintämateriaalina, kuten televisiomainoksina, lehtisinä tai aikakauslehtien kirjoituksina ovat terveysvalistusta tyypillisimmillään.

Terveysneuvonnassa on kyse kahden henkilön vastavuoroisesta keskustelusta, yhteisen sopimuksen tekemisestä. Vaikka neuvonnassa toinen on asiakas, toinen neuvoja, kyseessä ei ole käskyjen antaminen "ylhäältä käsin". Ammatillisena työmuotona neuvonta edellyttää henkilökohtaisten tarpeiden ja lähtökohtien kartoitusta. Ihanteellisessa tapauksessa perus- tai työterveydenhuollossa olisi henkilökuntaa, jolla on terveysneuvonnan taidot. Liikunnan suositusten ymmärtäminen ja tämän tiedon kertominen asiakkaalle ei tässä riitä.

Lääkärit voivat kirjoittaa ns. liikkumisreseptin. Sen suunnittelussa on käytetty terveysneuvontaa lähtökohtana. Toisaalta kyseessä on kuitenkin hyvin pikainen asiakkaan ja lääkärin kohtaaminen, jossa käytetään hyväksi lääkärin auktoriteettiasemaa. Vaikka liikkumisresepti voikin sysätä ihmisen liikkeelle, se ei usein ole riittävä takaamaan fyysisesti passiivisen henkilön pitkäaikaisen aktivoitumisen.

Valistuksen, kasvatuksen ja neuvonnan sisältö ja merkitys ovat myös riippuvaisia asiakkaan muutoksen vaiheesta. Terveyskäyttäytymisen muuttumista tutkineet ovat nimittäin pystyneet erottelemaan erilaisia vaiheita. Ihminen voi vastustaa muutosta tai olla sen tarpeesta täydellisen tietämätön. Toisaalta joku on jo saattanut harkita muutosta, ja osa sohvaperunoista ehkä kokeillakin liikunnan aloittamista.

Kaikissa tilanteissa eivät samat neuvot ja opastukset sovi. Liikunnan aloittamista vastustavan henkilön kanssa on keskusteltava ihan eri asioista kuin sellaisen kanssa, joka kaipaa neuvoa muutaman kerran lopahtaneeseen lenkkeilyyn.

Toinen tärkeä asia sekä valistuksessa että neuvonnassa liittyy tavoitteiden asettamiseen. Fyysisesti passiiviselle henkilölle ei nimittäin saa asettaa sellaisia tavoitteita, jotka tuntuvat ylivoimaiselta saavuttaa – realismi on avainsana. Psykologit puhuvat siitä, että henkilön on koko ajan uskottava omaan pystyvyyteen, ts. siihen, että asetetut tavoitteet ovat mahdollisia saavuttaa. Myös mustavalkoista, "kaikki tai ei mitään" –periaatetta on varottava. Usein käy niin, että jos kovia tavoitteita (kaikki) ei saavuteta, luovutaan yrittämästä yhtään mitään.

Ympäristö ja liikkumisen helppous

Meitä ympäröi sosiaalinen ja fyysinen ympäristö. Edellinen koostuu ihmisistä, ei vain perheestä tai työtovereista, vaan myös esimerkiksi terveydenhuoltohenkilöstöstä, julkisuuden henkilöistä ja yleisestä ilmapiiristä. Sosiaalisen ympäristön yhteydessä puhutaan myös kannustavista tekijöistä. Jos meidät ympäröi voittopuolisesti liikuntaan myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, on kynnys liikkua matalampi kuin fyysiseen aktiivisuuteen penseästi suhtautuvassa sosiaalisessa ympäristössä. Paras esimerkki tästä on lasten liikunta, johon vanhempien liikunta vaikuttaa myönteisesti.

Työpaikoilla voidaan pyrkiä liikuntaan myönteisesti suhtautuvaan sosiaaliseen ilmapiiriin. Tärkeää on se, että ylin johto ja esimiehet suhtautuvat asiaan myönteisesti ja että oman käyttäytymisen lisäksi myös yritystason päätökset viestittävät asiasta. Joskus myönteinen suhtautuminen liikuntaan voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Näin käy joskus, jos innostutaan niin vaativasta ja runsaasta liikunnasta, etteivät sohvaperunat näe mitään mahdollisuuksia tällaisen liikunnan toteuttamiseen. Siksi esimerkiksi maratonjuoksujen tukeminen ei ole parasta mahdollista työntekijöiden liikunnan edistämistä.

Fyysinen ympäristö voi vielä sosiaalista ympäristöä selkeämmin vaikuttaa liikkumiseen. Ympäristö rajoittaa fyysistä aktiivisuutta, antaa mahdollisuuden liikkua, kannustaa liikkumiseen tai jopa pakottaa fyysiseen aktiivisuuteen. Hyvä esimerkki on hotelli, jossa vastaanoton lähellä on näkyvissä kolme hissiä ja jossa ainoat portaat ovat hätäuloskäytävä kaukana vastaanotosta. Tällainen hotelli rajoittaa liikkumista. Portaat ja hissi vierekkäin mahdollistaa kävelyn. Jos portaat ovat lähellä ja hissi kauempana vastaanotosta, voidaan jo puhua kannustavasta ympäristöstä. Ja hissitön hotelli pakottaa kävelemään.

Sohvaperunoiden saamista liikkeelle helpottaisi, jos yhdyskuntia ja rakennuksia alettaisiin suunnitella liikkumisen kannalta nykyistä paremmin. Tällä hetkellä ihmisiä muuttaa suuriin kasvukeskuksiin – tyypillisin esimerkki on pääkaupunkiseutu – joihin kaavoitetaan uusia asuntoalueita hyvinkin hajanaisesti. Rakentamalla väljästi ripotellen nukkumalähiöitä, joissa on isoja tontteja, kehitetään hajautunutta yhdyskuntaa, jossa pitkät etäisyydet jo sinänsä ruokkivat autoilua, eivät fyysistä aktiivisuutta.

Nukkumalähiöihin ei useinkaan tule palveluja ja ainakin työpaikat ovat kaukana. Kun vielä julkisten kulkuneuvojen vuorovälit ovat harvat, eikä illalla linja-autoja kulje lainkaan, pakotetaan perheet liikkumaan autolla (tai autoilla) lähes kaikkialle. Sohvaperunoille "vahingossa" tapahtuva liikkuminen, esimerkiksi kotoa linja-autopysäkille tai rautatieasemalle, voi jo olla riittävää terveyden edistämistä. Lisäksi monelle sohvaperunalle tietoisesti liikunnallinen valinta voi olla työn ja tuskan takana, jolloin kynnys arki- tai työmatkaliikunnalle on paljon matalampi.

Kunnat ovat muutenkin liikuntaan mahdollistajina ja kannustajina paljon vartijoina. Kevyen liikenteen väylien tulisi muodostaa hyviä, johdonmukaisia ja järkeviä reittejä. Esimerkiksi vuoden 2007 pyöräilykaupungiksi valittu Turku on tarkkaan selvittänyt keskustan pyöräreitit, jolloin erilaiset katkokset pystyttiin havaitsemaan ja olemassa olevaa verkostoa täydentämään. Väylät on myös pidettävä riittävän hyvässä kunnossa, jotta pyöräily tai kävely on turvallista ja miellyttävää.

Sohvaperunalle liikunnan esteeksi voi muodostua raha tai aika. Niinpä kevyen liikenteen väylien lisäksi kunnissa tulisi olla helposti saavutettavissa muita halpoja liikuntapaikkoja. Kuntoradat, hiihtoladut, uimahallit ja koulujen saleja käyttävät jumpparyhmät ovat hyviä esimerkkejä matalan kynnyksen kunnallisesta liikunnan tarjonnasta. Motivoituneet liikuntaintoilijat ovat usein valmiitta maksamaan suuriakin summia tai menemään kauaksi liikkumaan, mutta aloittelijalle asiat on tehtävä helpoiksi.

Työpaikoilla tulisi tukea työmatkaliikuntaa. Tätä voivat helpottaa työajan joustot, suihkutilat, vaatteiden vaihto- ja kuivaustilat sekä paikat pyörien säilyttämiseen turvallisesti. Työsuhdepolkupyörä saattaa myös olla hyvä kannuste sohvaperunalle vaihtaa auto työmatkaliikuntaan.

Pelkkä valistus ei siis riitä. Ympäristö on viime vuosikymmeninä muuttunut etenkin arkiliikunnan kannalta epäsuotuisaksi. Kaikki sohvaperunat eivät koskaan ala harrastaa kuntoliikuntaa. Niinpä miljoonan riittämättömästi liikkuvan määrän vähentämiseksi on katsetta siirrettävä myös ympäröivään yhteiskuntaan.