Sokrates ja työnohjaus

1. Platon ja hänen dialoginsa

Platon oli ensimmäinen antiikin filosofi, joka laajassa mittakaavassa käytti teoksissaan dialogi-muotoa, lähinnä Sokrateen työmenetelmien innoittamana. Myöhemmin dialogista tuli hyvin yleinen tapa kehitellä filosofisia kysymyksiä aina uudelle ajalle saakka. (Thesleff 1994, 113) Koska suuri osa siitä, mitä Sokrateesta ja hänen työmenetelmistään tiedetään, perustuu Platonin tuotantoon, Sokrateshan ei itse kirjoittanut mitään, on syytä hiukan tutustua tähän merkittävään ateenalaisfilosofiin. Platonin isä oli Perikleen aikalainen ja ilmeisesti hänen suosiossaan oleva yläluokkaan kuuluva Ariston. Äiti Periktone taas oli suuren ateenalaisen valtiomiehen ja runoilijan Solonin etäistä sukua. Platon syntyi Saronikin lahdella lähellä Ateenaa sijaitsevalla Aiginan saarella v. 427 ekr. vanhempien ollessa siellä paossa peloponnesolaissotia. (Thesleff 1989, 69) Filosofien elämäkertoja 200-luvulla jkr. kirjoittanut Diogenes Laertios kytkee jälkiviisaasti Platoniin jumalallisia alkuperiä: tarina kertoo, että Ariston yritti eräänä iltana raiskata Periktonen, mutta tuli torjutuksi. Yöllä Aristonelle ilmestyi Apollon, minkä jälkeen Ariston jätti vaimonsa rauhaan Platonin syntymään asti. (Diogenes Laertius, 276). Näin Laertios hienovaraisesti vihjaa, että Platon sai alkunsa viisaudenjumala Foibos Apollonista. Platonin jumalalliseen alkuperään hän viittaa myös itse sepittämässään aforismissa: "Kun jumalan poika Asklepios paransi ruumiin, paransi Platon sielun."

On ilmeistä, että Platon kuului nuoruudessaan Sokrateen keskustelupiiriin tai vähintäänkin imi voimakkaasti vaikutteita siitä. Sokrates ei kerännyt ympärilleen tavanomaisia hienostelevia filosofeja vaan pikemminkin enemmän tai vähemmän erikoista joukkoa. Hän keskusteli myös tavallisen kansan keskuudessa, eikä hänellä ollut varsinaista vakiintunutta kokoontumispaikkaa. Usein hänen tiedetään keskustelleen Pompeion- nimisen aikansa monitoimihallin läheisyydessä. (Thesleff 2994, 82 – 85) Nuorelle Platonille oli varmaankin suuri järkytys Sokrateen kuolemantuomio v. 399 ekr. Tämän voi päätellä hänen Sokrateen hahmoon keskittyvissä teoksissaan "Apologia", "Faidon" ja "Kriton". On myös varsin todennäköistä, että Platonin varhaiset dialogit toistavat suhteellisen aidossa muodossa Sokrateen ajatuksia, kun ymmärrettävä ihannointi suljetaan pois. Samalla voidaan kuitenkin todeta, että ns. sokraattinen kysymys, eli kysymys Sokrateen autenttisesta ajattelusta on ja tulee ilmeisesti pysymäänkin ratkeamattomana. Tässä tarkastelussani teen kuitenkin sen instrumentaalisen oletuksen, että dialogeissa puhuu aito Sokrates, varsinkin koska on ilmeistä, että tarkastelun implikaatiot Sokrateen persoonasta riippumattomasti kohdistuvat suoraan sokraattisuus –termiin sen terapioissa ja työnohjauksessa ilmenevissä muodoissa.

Joka tapauksessa Platonin kaltaisen merkittävän filosofin ratkaisu kytkeä Sokrateen persoona suureen osaan filosofisista teoksistaan ei jättäne epäilystä Sokrateen merkityksestä ajattelijana. Varmaa kuitenkin on, että Platon ilman Sokratestakin olisi yksi historian merkittävimmistä filosofeista, saamme siitä sitten kiittää Apollonia, kasvatusta tai hyviä geenejä. "Koko myöhempi filosofian historia on joukko reunahuomautuksia Platon teoksiin.", kirjoitti merkittävä 1900 –luvun filosofi E.N.Whitehead. (Saarinen, 9)

Platonin dialogeista on historian kuluessa tehty lukuisia jaotteluja. Tämän työn näkökulman kannalta ja edelleen historiallisestikin yleisesti hyväksytty jaottelu on edellä esiin tulleen Diogenes Laertioksen Platon –elämäkerrassaan esittämä. Yleisellä tasolla hän jakaa dialogit opastaviin ja vastausta etsiviin eli tutkiviin. Edelliset hän jakaa edelleen teoreettisiin ja käytännöllisiin ja teoreettiset edelleen luontoa tutkiviin ja loogisiin sekä käytännölliset eettisiin ja poliittisiin. Tutkivat dialogit hän jakaa edelleen ajattelun harjoitteluun eli ajatusvoimisteluun (1) ja väittelyn voittamiseen tähtääviin. Voimisteludialogit jakautuvat maiaattisiin eli lapsenpäästödialogeihin (2) sekä puhtaisiin ajatusharjoituksiin. Väittelyn voittamiseen tähtäävät dialogit jaetaan rakentavaan todistukseen pyrkiviin ja kumoaviin. Tämä Platonin dialogien jako näkyy edelleen jossakin määrin filosofian jaottelussa. (Diogenes Laertius, 320)

2. Käsitteitten aatehistoriaa

Tämän esityksen kannalta keskeisin käsite on sokraattinen metodi, jonka Esa Saarinen määrittelee seuraavasti: "Opetustapa, jossa opettaja pyrkii johdattamaan oppilaansa tietoon sopivasti asetettujen kysymysten avulla, ilman että opettaja paljastaa omaa kantaansa tarkoitettuun asiaan." (Saarinen, 418) Sokraattista metodia ei antiikissa kuitenkaan olisi ilman dialogia, mikä yleisellä tasolla tarkoittaa vain keskustelua. Klassisen kreikan logos on kuitenkin varsin monimielinen sana, jonka merkitys ulottuu puheesta järkeilyyn. Niinpä dialogi Platonilla tarkoitti nimenomaan kahden tai useamman yksilön välistä tasavertaista filosofisen ongelman kehittelyä. (Dia = kaksi) Sokrates joko osallistui alusta alkaen keskusteluun tai seurasi sitä syrjästä, puuttuakseen sopivassa vaiheessa siihen.

Vaikka Platonin dialogeissa usein tuntuu siltä, että keskustelu on itsetarkoitus, etenkin aivovoimisteludialogeissa, joitten tarkoitus olikin harjoitella tiettyä filosofista metodia, oli filosofisen keskustelun perimmäinen päämäärä oli kuitenkin eudaimonia, onnellisuus, mielen tasapaino. Daimon oli kreikassa jonkinlainen mielen tasapainon ratkaiseva henki: esim. mielisairaat olivat pahan daimonin vallassa. Kirjaimellisesti eudaimonia tarkoitti siis hyvän tai oikean hengen vallassa olemista. Eudaimonian hallitsema ihminen ymmärsi elämänsä juonen (mythos) ja toimi siinä kohtalon määräämän päämääränsä (ethos) mukaisesti oikein (dikaios), kauniisti (kalos) ja hyvin (agathos).

Tyypilliseen sokraattiseen dialogin kuului elenkhos –menetelmä (3), missä Sokrates johdatteli toistuvilla eteenpäin porautuvilla kysymyssarjoilla keskustelukumppaneitaan haluamilleen ymmärryksen poluille. Yksi Sokrateen työskentelymetodi oli ironia (4), mikä voidaan ymmärtää ilmentymänä hänen pohjimmaisesta skeptisestä avoimuudestaan. Toisaalta, koska Sokrates ei koskaan kovin helposti uskonut mihinkään ylivertaisiin totuuksiin, oli ymmärrettävää, että keskustelut usein päättyivät aporiaan, hämmennykseen, ratkeamattomaan tilanteeseen (5 ). Tyypillisesti keskustelun alussa keskustelukumppanilla on suvereeniin tietämykseen perustuva vankka käsitys jostakin asiasta, mutta Sokrateen myllyn läpikäytyään asiat jäävät ikään kuin roikkumaan ilmaan.

Sokrateen aikana Kreikassa kiersi runsaasti maksua vastaan opettavia viisaita miehiä, sofisteja. Heidän opetusmenetelmänsä ei kuitenkaan ollut niinkään dialogi kuin paideia, opettaminen, joka tapahtui ylhäältä alaspäin, toisin kuin tasaveroisuuteen perustuvassa dialogissa. Sofistit saattoivat käyttää metodinaan eristiikkaa (6), missä keskustelukumppani johdettiin tahallaan umpikujaan. Menetelmänä tässäkin oli elenkhos –kysely, mutta tiukan tarkoitushakuisessa muodossa. Toisinaan Platon on laittanut myös Sokrateen käyttämään tätä menetelmää, ikään kuin osoittaakseen, että hän hallitsi kaiken sen minkä sofistitkin. Sofistien paideian tarkoituksena ei niinkään ollut eudaimonia, vaan pikemminkin kasvattaa pojista kunnollisia ja menestyviä poliksen, kaupunkivaltion kansalaisia. Tämän takia heidän opetuksessaan retoriikalla, puhe tai suostuttelutaidolla oli suuri merkitys.

Vaikka Sokrateen filosofiset lähtökohdat olivat samantapaiset kuin sofisteilla, pyrki hän Platonin dialogeissa jyrkästi erottautumaan näistä. Hän mm pilkkaa sofisteja avoimesti siitä, että he opettavat filosofiaa rahasta. Useat oman aikansa suuret sofistit hän asettaa suorastaan naurettavaan valoon. Kohtelu lienee kohtuuttoman kovaa ja on liikaa lyönyt leimansa sofisteista jälkipolville välittyneeseen kuvaan.

3. Lyhyempi Hippias

Lyhyempi Hippias on rakenteeltaan ja asetelmaltaan yksinkertainen ja lyhyt dialogi, eikä sitä yleensä lasketa kovin tärkeäksi Platonin tuotannossa. Mitään erityisiä kirjallisia hienouksia se ei sisällä, kuten useat Platonin dialogit. Diogenes Laertios luokittelee sen kumoavaksi dialogiksi, mutta Holger Thesleff kuvaa sitä "mielipiteitten tasolla liikkuvaksi logiikan harjoitelmaksi". (Thesleff, 272) Lopputulokseltaan se on aporeettinen eli päättyy Sokrateen johdattelemana tilanteeseen, mikä vaikuttaa mahdottomalta kenenkään hyväksyä.

Dialogissa esiintyy kolme henkilöhahmoa: Sokrates, Hippias ja Eudikos. Viimeksi mainitun osuus on vähäinen: hän esiintyy vain eräänlaisena aasinsiltana Hippiaan ihailijan roolissa eikä hänen historiallisuudestaan ole viitteitä. Nimi tarkoittaa oikeamielistä. Hippiaan hahmon esikuvana sen sijaan on Sokrateen aikana vaikuttanut kuuluisa Hippias niminen sofisti.

Platon antaa Hippiaasta hyvin kriittisen kuvan: hänet esitetään itseriittoisena, narsistisena ja itsevarmana kaiken tietäjänä ja taitajana. Hän on juuri pitänyt ilmeisesti kirjallisuutta käsittelevän esitelmän ateenalaiselle yleisölle ja Sokrates ja Eudikos ovat olleet yleisön joukossa. Eudikos ihmettelee miksei Sokrates ottanut osaa keskusteluun. Hän haluaa, että Sokrates joko hyväksyy kaiken, mitä Hippias sanoi tai sitten antautuu väittelyyn tämän kanssa. Sokrates lähestyy Hippiasta salaironisilla kehuilla, jotka täysin uppoavat omahyväiseen sofistiin.

Keskustelun aiheeksi valitaan kaikkien tuntema aihe, jota Hippias kaikesta päätellen on juuri sivunnut esitelmässään: kumpi Homeroksen esittämistä henkilöistä on parempi, Akilleus vai Odysseus. Hippias on taipuvainen väittämään, että vilpitön Akilleus on ovelaa Odysseusta parempi. Yhteisymmärrykseen päästään siitä, että ovelat ihmiset ovat vilpillisiä. Sokrates torjuu oletuksen, että vilpitön ihminen on parempi kuin vilpillinen osoittamalla elenkhos –kyselyn avulla, että vilpillisyyttä ja vilpittömyyttä yleensä esiintyy yhtä aikaa samassa yksilössä ja että kyvykkyyden kannalta (minkä perusteella mm. ihmisten paremmuutta voidaan arvioida) parempana voidaan pitää yksilöä, joka on tahallaan vilpillinen. Valehteleminenkin edellyttää asian oikean laidan tietämistä, jotta voi valehdella tahallaan. Valehtelija voi siis olla "parempi" kuin se joka puhuu totta!

Kun yksimielisyyttä ei tämänkään perusteella vielä synny, saa Sokrates Hippiaan Eudikoksen yllyttämänä suostumaan uuteen väittelyyn. Sokrates valitsee tällä kertaa eristissävytteisen taktiikan. Keskustelu koskee edelleen kykyjen paremmuutta: lukuisin esimerkein Sokrates pystyy osoittamaan, että tahallisesti kykenevä on parempi kuin tahattomasti kykenevä. Hippias ei löydä tähän sääntöön poikkeusta. Lopulta Sokrates salakavalasti johtaa Hippiaan oudon tuntuisen johtopäätöksen äärelle:

"SOKRATES: Kai me sitten haluamme orjiemmekin olevan luonteeltaan mieluummin sellaisia, että he erehtyvät ja tekevät pahaa tahallaan kuin että he tekevät sitä vahingossa?Edellisethän ovat parempia työssään.

HIPPIAS: Pitää paikkansa.

SOKRATES: Entä oma luonteenlaatumme? Emmekö tahtoisi, että se olisi mahdollisimman hyvä?

HIPPIAS: Tietenkin tahtoisimme.

SOKRATES: Eikö se sitten ole parempi, jos se panee tekemään pahaa ja erehtymään tahallisesti, kuin jos niin käy tahattomasti?

HIPPIAS: Olisihan sentään hirveää, jos tahallaan väärin tekevät olisivat parempia kuin sellaiset, jotka tekevät sitä tahattomasti.

SOKRATES: Siihen päätelmään keskustelumme johtaa." (Platon, 105)

Lopputuloksena on siis dialogin alussa esitettyyn Hippiaan varmaan näkemykseen verrattuna jokseenkin täydellinen aporia:

"SOKRATES: Kuka siis muu kuin hyvä ihminen voisi olla se, joka tekee tahallaan väärin, rumasti ja epäoikeudenmukaisesti, jos sellaista on olemassa?

HIPPIAS: Miten minä voisin olla samaa mieltä kanssasi, kun sanot tuollaista?

SOKRATES: Enhän minäkään voi. Yhtä kaikki se on väistämätön tulos keskustelustamme. Sanoinhan sinulle jo aikaa sitten, että horjun puolelta toiselle, enkä koskaan pysy pitkään samalla kannalla. Mutta eihän ole mikään ihme, jos minä tai joku muu tavallinen ihminen on epävarma mielipiteissään. Mutta se on paha, jos edes te viisaat miehet ette ole asiastanne varmoja. Silloinhan me emme löydä oikeaa tietä edes teihin turvautumalla." (Platon, 106)

4. Työnohjaus ja sokraatiset metodit

Ns. sokraattista kyselyä käytetään yleisesti kognitiivisen psykoterapian ja työnohjauksen työvälineensä. Yleensä sillä tarkoitetaan sitä, että keskustelukumppanin riittämättömiin vastauksiin vastataan yksinkertaisilla kysymyksillä, joiden tarkoitus on viedä keskustelua kohti "kuumaa pistettä" tai yksinkertaisesti vain selventää asiaa. Voidaan kysyä esim. : "Mitä se sinulle merkitsi?", "Mitä seuraa jos…" tai "Mitä sitten teit". Tärkeää on pysyä mikä -kysymyksissä ja välttää asian sulkeutumiseen ohjaavia miksi -kysymyksiä. Ohjaajan vastuulla on päättää, milloin on kyselty riittävästi. Taitavasti käytettynä sokraatinen kysely on hyvä ja pehmeä tapa konfrontoida ja demonstroida vaikeita kysymyksiä. Tekniikka on helppo oppia ja vahingonteko sen avulla on epätodennäköistä.

Platonin dialogeissa esiintyvän Sokrateen käsissä sokraattinen metodi ilmenee huomattavasti edellä kuvattua vivahteikkaampana. Seuraavassa tarkastelussa pyrin osoittamaan, että työnohjauksessa käytetään varsin yleisesti myös muita Sokrateen työskentelytapoja ja että tavoitteetkaan eivät välttämättä paljon eroa toisistaan. Yleensä antiikin merkityksessä sokraattisella metodilla, kuten tosiasiallisesti työnohjauksessakin, tarkoitetaan elenkhos –kyselyä, jossa toistuvilla refleksiivisillä ja reflektiivisillä kysymyksillä edetään keskustelun lopputulokseen. Rakentavissa dialogeissa pyrkimyksenä on ymmärryksen lisääminen tai ongelman ratkaiseminen, kumoavissa taas väittelykumppanin voittaminen tai nolaaminen. Viimeksi mainitussa käytetään usein eristisiä menetelmiä, joissa saivartelevilla tai yksinkertaistetuilla kysymyksillä johdetaan väittelykumppani tahallaan harhaan. Puhtaasti erististä argumentaatiota Platon ei arvostamansa Sokrateen suuhun laita, sillä eristit eivät olleet hyvässä maineessa Ateenan filosofisissa piireissä. Puhtaimmillaan ja jalostetuimmillaan elenkhos –kysely esiintyy Platonin "Parmenides" –dialogissa, mutta filosofisen vaikeaselkoisuutensa takia se ei soveltunut tässä yhteydessä käytettäväksi. Seuraavassa näyte "Hippias" –dialogin elenkhos –kyselystä:

SOKRATES: Väitätkö, että vilpilliset ihmiset sairaitten tavoin eivät kykene tekemään mitään vai kykenevätkö he?

HIPPIAS: Sanon, että he kykenevät hyvinkin, varsinkin pettämään toisia.

SOKRATES: Sinun käsityksesi mukaan he siis ovat toimintakykyisiä ja ovelia?"

HIPPIAS: Niin ovat.

SOKRATES: Ovatko he petollisia ja ovelia tyhmyyttään ja ymmärtämättömyyttään vaiko pahanilkisyyttään ja älykkyyttään?

HIPPIAS: Ennen muuta ilkeyttään ja älykkyyttään.

SOKRATES: Sittenhän he nähtävästi ovat älykkäitä?

HIPPIAS: Niin tottavie ovat. Liiankin älykkäitä.

SOKRATES: Tietävätkö he älykkyydessään mitä he tekevät vai eivätkö tiedä?

HIPPIAS: Tietävät varsin hyvin. Siksihän he juuri tekevät pahaa.

SOKRATES: Kun heillä nyt on tämä heidän tietonsa, ovatko he silloin tietämättömiä vai viisaita?

HIPPIAS: Viisaita, nimenomaan mitä pettämiseen tulee.

SOKRATES: Hetkinen. katsotaanpa mitä itse asiassa sanoit. Väität, että vilpilliset ihmiset ovat vilpillisyydessään kykeneviä, älykkäitä, tietäviä ja viisaita.

HIPPIAS: Niin väitän.

SOKRATES: Eri ihmiset ovat vilpillisiä ja eri ihmiset vilpittömiä, ja he ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat, niinkö?

HIPPIAS: Ilman muuta.

SOKRATES: Kun sanot, että vilpilliset ihmiset ovat vilpillisyydessä kykeneviä ja viisaita, tarkoitatko, että he kykenevät halutessaan olemaan vilpillisiä, vaiko että he ovat kyvyttömiä niihin asioihin, joissa he ovat vilpillisiä?

HIPPIAS: Tarkoitan edellistä.

SOKRATES: Kaiken kaikkiaan siis vilpilliset ovat viisaita ja kykeneviä olemaan vilpillisiä.

HIPPIAS: Niin ovat.

SOKRATES: Ihminen, joka ei kykene harjoittamaan vilppiä ja on tietämätön, ei liene vilpillinen?

HIPPIAS: Ei. (Platon, 91 – 92)

Työnohjauksen kannalta "Hippias" –dialogin asetelma lienee varsin tuttu: kuten Sokrateella, saattaa työnohjaajallakin olla vastassaan narsistinen persoonallisuus, joka erityisesti ryhmätyönohjauksessa pyrkii dominoimaan ja manipuloimaan keskustelua omalla "salaisella" tietämyksellään. Tällaisessa tilanteessa sokraattinen kysely saattaa olla juuri sopivan pehmeä tapa konfrontoida arkoja kysymyksiä, ilman, että herkkään minään kajotaan liian rajusti. Dialogin Hippiaskaan ei loukkaannu verisesti, vaikka Sokrates pakottaa hänet itse hakeutumaan asioitten monimutkaisuuden äärelle. Voiko työnohjauksessa käyttää eristisiä metodeja? Yleinen sääntö lienee, että väittelyä, kinastelua ja erityisesti riitelyä tulee välttää, siinä mielessä vastaus lienee kielteinen. Äärimmäisessä ja paikalleen jähmettyneessä tilanteessa voi eristinen konfrontaatio kenties kuitenkin olla ajateltavissa. Sama koskee luonnollisesti ironian käyttöä työvälineenä.

Työnohjauksessa käytetään usein ns. columbo -tekniikkaa (7), jossa työnohjaaja tahallaan heittäytyy tietämättömäksi tai tyhmäksi. Esim. "Nyt en ymmärrä" (vaikka tosiasiallisesti ymmärtää ainakin hiukan) tai "Selitä tarkemmin". Tämäkin on Sokrateen säännöllisesti käyttämä tekniikka. Suuri osa edellä esitetyssä lainauksessa esiintyvistä kysymyksistä itse asiassa ovat sukua columbo –tekniikan tyhmille kysymyksille. Seuraavassa vielä yksi esimerkki:

"SOKRATES: Huomaatko nyt miten oikeassa olin, kun sanoin olevani sinnikäs kyselijä viisaita tavatessani. Se onkin kai ainoa hyvä puoleni, muutenhan minusta ei ole mihinkään. Enhän ole mistään asioista kunnolla perillä, enkä tiedä niitten todellista laitaa. Siitä on paras todiste se, että aina kun osun yksiin teidän maankuulujen viisaitten kanssa, joitten tietävyyttä koko Kreikka vannoo ja vakuuttaa, näytän itse ihan tietämättömältä. Olen suoraan sanottuna joka asiassa eri mieltä kanssanne. Ja onko enää selvempää todistetta oppimattomuudesta kuin se, että on eri mieltä kuin viisaat miehet.- -" (Platon, 99)

Työnohjaajan on luonnollisesti kuitenkin syytä varoa Sokrateen ironista leikittelyä muka tietämättömyydellään.

Sokrates käyttää myös yleisesti työnohjauksesta tuttuja yhteenvetoja, usein määrittelyn, tarkennuksen tai selvennyksen muodossa. Usein hän tekee asian itse, mutta toisinaan pakottaa vastakumppanin tekemään työn. Esimerkkejä:

"SOKRATES: Nyt alan ymmärtää: nähtävästi tarkoitat ovelalla vilpillistä." (Platon, 91)

"SOKRATES: Hetkinen. Katsotaanpa, mitä sinä itse asiassa sanot: että vilpilliset ihmiset ovat vilpillisyydessään kykeneviä, älykkäitä ja viisaita." (Platon, 92)

Seuraavassa taas verrataan Hippiaan mielessä syntyneitä mielikuvia todistusaineistoon:

"SOKRATES: Kun sanot, ettei Akilleus valehtele tahallaan, vaikka hän Homeroksen mukaan on paitsi petkuttaja, myös mitä kieroin juonittelija. Hänhän itsevarmuudessaan osoittautuu Odysseustakin taitavammaksi pettäessään tätä ilmi tulematta: jopa siinä määrin taitavammaksi, että uskaltaa puhua omaa itseäänkin vastaan eikä Odysseus huomaa mitään. Eihän mistään, mitä Odysseus sittemmin sanoo, käy ilmi, että hän olisi huomannut Akilleuksen valehtelevan.

HIPPIAS: Mitähän kohtaa mahdat tarkoittaa?

SOKRATES: Etkö muista, että hän vähän sen jälkeen kun on Odysseukselle sanonut lähtevänsä aamulla matkaan, puhuu Aiakselle vallan muuta eikä suinkaan sano olevansa lähdössä pois.

HIPPIAS: Missä sitten?

SOKRATES: Kun hän sanoo näin:

Ennen en sodast aio ma hurmehisesta

kun sotikuulun lie Priamon vesa, loistava Hektor

leiriä myrmidonien sekä laivoja liki tullut,

surmaten miehiä Argos –maan, tulin pursia polttain.

Vaan oman ukseni eessä ja tumman laivani luulen

talttuvan Hektorin, vaik iso oisikin taisteluinto.

Voisitko kuvitella Thetiin poikaa ja viisaan Kheironin kasvattia niin hajamieliseksi, että hän ensin moittisi ankarasti pettureita ja seuraavassa hetkessä ilmoittaisi Odysseukselle lähtevensä pois ja Aiakselle jäävänsä Troiaan. Eiköhän hän enmmän pidä Odysseusta yksinkertaisena ja itseään tätä parempana juonittelijana ja valehtelijana." (Platon 98 – 99) (8)

Yleisesti Sokrateelle on ominaista valmiitten annettujen ajatusten vierastaminen, mikä sinänsä on työnohjaajallekin oivallinen asennoitumistapa. Tälle antiessentialistiselle asennoitumiselle tyypillisiä ominaisuuksia sokraattisissa dialogeissa ovat mm. skeptisyys, avoimuus, dialogisuus, dialektisuus ja aporeettisuus.

Onko aporeettisuus myös hyvän työnohjausistunnon tunnusmerkki? Tuleeko työnohjaajan pyrkiä vain avoimeen tilaan, repeämään näennäisten essentioitten välissä, joka ennemmin tai myöhemmin pakottaa johonkin ratkeamiseen, jos sellainen on yleensä tullakseen? Itse olen taipuvainen pitämään maltillista aporeettisuutta hyvänä päätöksenä työnohjaukselle. Ohjattavat eivät kenties aina ole samaa mieltä, sillä aporia aiheuttaa ahdistusta. Toisaalta todellista muutosta harvoin on ilman ahdistusta. Työnohjaajan tulee sitkeästi vastustaa ratkaisupyyntöjen seireeninlauluja ja luottaa tyhjän tilan hitaaseen vetovoimaan. Ratkaisuun pyrkiminenhän helposti tuo lopputulokseen yliedustuksen ohjaajan omille käsityksille ja mielikuville. Ohjaajan työ ei niinkään ole demiurgin kuin lapsenpäästäjän työtä, niin kuin Sokrateskin omaa työtään luonnehti.

5. Johtopäätöksiä

Ajattelun alueella keksitään kovin harvoin mitään todella uutta. Mahtavimmatkin neronleimauksesi ovat todennäköisesti jo tuhannet tietämättäsi saaneet ajat siten. Ajatuksilla ei ole tekijänoikeutta. Kaikki uusi mitä maailmaan syntyy on tekniikkaa. Yksinkertainen selitys tälle asialle on se, että ihminen on ajatuskapasiteetiltaan ollut nykyisellään jo tuhansia ellei kymmeniä tuhansia vuosia. Antiikin ihmiset eivät olleet meitä" tyhmempiä" muussa kuin tekniikassa. Ei liene siis ihmeteltävää, että etsivä löysi paljon yhtymäkohtia antiikista nykyaikaiseen työnohjaukseen.