Mitä lihavuus maksaa?

Suomi sijoittuu lihavuustilastoissa eurooppalaisittain raskaampaan keskisarjaan. Lihavimpia ovat albaanit ja kreikkalaiset, hoikimpia taas norjalaiset, italialaiset ja hollantilaiset. Suomalaisista naisista noin 30 prosenttia on liikapainoisia ja 20 prosenttia lihavia. Miehillä vastaavat luvut ovat 50 ja 20 prosenttia. 1970-luvun lopun 15–24-vuotiaista nuorista joka kymmenes oli ylipainoinen, tänään heistä kaksi kolmasosaa painaa liikaa. Kun tämän päivän nuorista kolmasosa on ylipainoisia, voidaan ennustaa että keskiässä ylipainoisia heistä on melkein 90 prosenttia. Varusmiesten keskimääräinen paino on noussut kymmenessä vuodessa kuusi kiloa ja pituus sentin. Cooperin testiä juostaan parisataa metriä vähemmän ja kiitettävän lihaskunnon saavuttaa 40 prosenttia aiemman 60 sijasta. Voi käydä niin, että jatkossa nykyisten viisikymppisten ongelmat kohdataankin tulevaisuudessa jo nelikymppisillä.

Toisaalta terveelliset ruokatottumukset ovat lisääntyneet, samoin liikuntaa harrastetaan enemmän kuin koskaan. Sen sijaan kukaan ei enää kulje koulu- tai työmatkoja ja työkin on keventynyt. 1970-luvulla 26 prosenttia ihmisistä teki hyvin kevyttä työtä, nyt luku on 43 prosenttia. Kuntoon vaikuttaa muukin kuin varsinainen liikunta. Liikunnan sijasta olisi hyvä puhua fyysisestä aktiivisuudesta, joka sisältää liikunnan lisäksi koulu- ja työmatkat ja aktiivisuuden työssä ja arjessa.

Lihavuus yleistyy ja sen aiheuttamat sairaudet. Diabetes, verenkiertoelinten sairaudet, kihti, sappikivitauti, nivelrikko, paksusuoli- ja rintasyöpä ja masennus liitetään lihavuuteen. Lihavuuden syysosuus kakkostyypin diabeteksessa on noin 65 prosenttia, verenpainetaudissa 25, nivelrikossa reilut kymmenen ja rintasyövässä noin viisi prosenttia.

Mitä tämä kaikki sitten maksaa? Stakesin tutkimusten mukaan Suomessa arvioidaan terveydenhuollon kokonaismenoista 1,4–7 prosenttia aiheutuvan lihavuuden ja sen aiheuttamien ongelmien hoidosta. Muualla maailmassa on arvioissa päästy 2–7 prosentin lukuihin. Vuodeosastohoidoista 2,6 prosenttia arvioidaan annettavan lihavuuden vuoksi, poliklinikkahoidosta vajaa yksi prosentti ja lääkkeistä reilut viisi prosenttia. Sairauspäivistä 1,7 prosenttia aiheutuu lihavuudesta ja 2,0 prosenttia työkyvyttömyyseläkkeistä. Prosentit ovat pieniä mutta absoluuttiset euromäärät isomman kuuloisia. Rahaa palaa yhteensä terveydenhuollossa 188 miljoonaa euroa ja sairauspäivärahojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden kautta 75 miljoonaa euroa vuonna 2004. Valtio maksoi viulusta 30 prosenttia, kunnat 24, työnantajat 17, potilaat 16 ja työntekijät 7 prosenttia.

Mitä pitäisi työterveyshuollossa tehdä? Pitäisikö meidän hoitaa jo lihoneita vai panostaa lihavuuden ehkäisyyn. Varmaan molempia, mutta erityisesti voisimme terästää ehkäisyä, nimenomaan nuorilla. Mini-interventio, puheeksi otto matalalla kynnyksellä voisi tuottaa tulosta. Perushoito tulisi järjestää moniammatillisesti ja riittävän pitkään. Sisältö kohdistuisi ruokavalion lisäksi fyysiseen aktiivisuuteen ja syömiseen liittyviin kognitiivisiin tekijöihin. Riskiryhmille tarjotaan lääkehoitoa. Muistetaan myös lihavuuden muut kuin syömiseen ja liikkumiseen liittyvät syyt ja vaikutetaan siellä missä voidaan. Univajeen ja työstressin osuus on hyvä tarkistaa. Lisäksi lihavuutta luovat laajemmat yritystoiminnan ja yhteiskunnan rakenteet, joihin voi vaikuttaa ainakin puhumalla niistä. Töihin ei pyöräillä jos vain autolla voi turvallisesti liikkua ja portaita ei nousta, jos ne ovat piilossa tunkkaisessa rappukäytävässä. Ruokaa mätetään ylen määrin ylisuurille astioille ja karkkia ostetaan pyhistä päätöksistä huolimatta kun sitä on tarjolla kassan vieressä. Kumppaneinamme meillä voisi olla työpaikkojen lisäksi tarhat, koulut, kaavoittajat, elintarviketeollisuus ja koko kolmas sektori.