Varokaa putoilevia enkeleitä

Kun aamu, empivä uimari, hitaasti meni

sateen sisään

ja illalla puut ovat melkein pelkkää vettä

ja hukkunut järvi sumun keskellä selällään

(kun ruohot nostavat koipea ja koira kieltäytyy,

lahkeet tummat ja ryppyiset tuolin selkää vasten)

ja kaiken jälkeen, pimeässä, jokin hullu lintu ääntää

katteettomasti kuin valaistu pisara

vaikkei heijastu mikään

riisun äkkiä ympäriltäni talon

menen alasti empimättä kuin suureen veteen

kuin rakkauteen.

Tai rakkaudesta.

Aila Meriluoto

Kokoelmasta Varokaa putoilevia enkeleitä

WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1977

Vuosi on ehtinyt syksyn pimeyteen, talvi yrittää varovasti heitellä jäistä mattoa ja taas uutena aamuna puut ovatkin vedestä mustia. Jos aikoo kuulla linnunääniä, saa terästellä korviaan, mutta yllättäen voi löytää pikku orvokin syksynruskean ruohotupon syrjästä. Pimeyteen hohtavat kutsuvat valoläikät ja joulukatujen pitsivalot sirompina vuosi vuodelta. Jos jaksaa odottaa, voi ovelle koputella lahjantuojakin, vaan ehtikö toivetta symbolisesti tai pikku kirjeessä laittaa liikkeelle niin kuin ennen tavattiin. Pääasia että jos kerran, edes kerran vuoden mittaan lämpimät ajatukset ja teot ympärille hohkaisivat?

…ja jatkaa Meriluoto:

Nämä myöhäiset matkat ovat matkoja minuun.

Ei unohdettuun vaan mahdolliseen.

Kartat käynnistyvät tuntemattomat,

valkoiset läikät hulmahtavat maisemaa täyteen.

synnytän sisilioita: näin vastakohtaiseksi

en itseäni tiennyt.

Ohrid-järvellä kaislani törröttävät

tyhjää kirkasta vettä vasten.

Mutta Venetsiassa vasta kohtaan enkelini,

lohjenneina ja mustaa hometta täynnä.

Yhtä mittaa niitä putoilee.

Katson syvälle laguuniin.

Oi Atlantis, yhä mahdollisempi.

Lämpimiä ajatuksia pimeyden ja joulun valon keskelle

toivottaa Tuija Sirkka