Kirjoittamisesta elämänvoimaa – kirjallisuusterapeuttiset menetelmät työssäjaksamisen tukena

Sanojen parantava voima - kirjallisuusterapian taustaa ja nykypäivää

Jo muinaisesta kansanperinteestä tunnemme "parantavan sanan". Keskiajalla Raamattua ja muita uskonnollisia tekstejä luettiin sairaaloissa potilaiden lohdutukseksi. Myöhemmin kehittyivät potilaskirjastot, kun alettiin ymmärtää myös runouden ja kaunokirjallisuuden merkitys toipumiselle. Henki tarvitsee ravintoa yhtä lailla kuin ruumis huolenpitoa.

Käytännön kirjallisuusterapia on lähtöisin Yhdysvalloista, missä perustettiin ensimmäinen runoterapiainstituutti Los Angelesiin 1970-luvun alussa. Jo 1950-luvulla runoterapiaryhmiä toimi sairaaloissa amerikkalaisilla psykiatrian klinikoilla ja meillä Suomessakin Nikkilän sairaalan ylilääkäri, psykiatri ja kirjailija Oscar Parland ohjasi potilaitaan runouden ja taiteen pariin. Kliinisellä puolella kirjoittamista on käytetty jonkin verran sekä psykiatristen että somaattisten potilaiden kuntoutuksessa. Itsetuntemusta lisäävää ja itseilmaisevaa kirjoittamista (ks. Bolton 1999, 2006) on ohjattu lähinnä aikuisten kasvuryhmissä ja harrastuspiireissä, nyttemmin myös esimerkiksi nuorisopsykiatriassa ja erilaisissa kriisiryhmissä. Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry. on vuodesta 1981 alkaen tehnyt tunnetuksi kirjallisuusterapiatyötä, järjestänyt tapahtumia ja alan täydennyskoulutusta.

Monet sovellusmahdollisuudet

Kirjallisuusterapeuttisten menetelmien käyttö on laajenemassa, kun työelämän paineet ja yhteiskunnan hektisyys asettavat yhä ankarampia vaatimuksia ihmiselle. Henkistä hyvinvointia parantavalle ja jaksamista edistävälle, virkistävälle toiminnalle on ajassamme kasvava tarve.

Ilmaisuterapiamenetelmänä kirjallisuusterapia soveltuu hyvin esimerkiksi pitkältä sairauslomalta työhön palaavien kuntouttavaan ohjaukseen. Sanataide toimii tällöin (samoin kuin esimerkiksi kuvataide) yhtenä vuorovaikutuksen osapuolena ryhmän, ohjaajan ja tekstin keskinäisessä kommunikaatiossa. Runot ja kaunokirjalliset tekstit koskettavat ihmistä tunnetasolla. Vielä voimakkaammin sen tekee itse kirjoitettu teksti, joka pyritään tuottamaan mahdollisimman spontaanisti ja aidosti omasta kokemusmaailmasta käsin. Mitään erityislahjakkuuksia ei tässä vaadita; jokainen osaa kirjoittaa. Taitavassa ohjauksessa kirjoittamisen kynnys madaltuu niin, että sen yli on vaivatonta astua. Teksti palkitsee kirjoittajansa, joka voi kokea suurta iloa löytäessään omaa, ehkä kauan kadoksissa ollutta luovuuttaan.

Kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä ohjaaja voi tuoda esimerkiksi nipun valitsemiaan runoja yhteisesti tarkasteltavaksi. Runoista jokainen osanottaja valitsee sen, joka syystä tai toisesta puhuttelee häntä eniten. Hän peilaa runoon jotain itse kokemaansa; muistoa, toivetta tai tunnetta. Joku toinen voi nähdä saman runon täysin eri tavalla.

Kirjallisuusterapiaryhmässä jokaisen tulkinta on "oikea", koska jokaisen kokemus on oikea, kun hän sen aidosti itsessään tunnistaa. Runot voivat liittyä johonkin yhteisesti sovittuun teemaan tai käsitellä yleisesti kasvuun ja henkiseen avartumiseen, tunteisiin tai elämän arkisiin tilanteisiin liittyviä asioita. Kirjallisuusterapeuttisesti toimiva runo ei ole liian vaikeatajuinen, mutta ei myöskään ylenpalttisen yksinkertainen tai naivi. Hyvä runo on sekä pelkistetty että riittävän moniselitteinen, erilaisille tulkinnoille avautuva.

Kirjoitusharjoitukset ovat myös tärkeä osa ryhmän työskentelyä. Aiheet voivat vaihdella ryhmän kokoonpanosta ja tehtävästä riippuen paljonkin. Usein ohjaaja johdattelee aluksi tajunnanvirranomaiseen kirjoittamiseen, jossa vapautetaan "kirjoituskäsi" ja avataan lukkoja, kirjoittamisen esteitä. Tavoitteena ei ole niin sanotusti hyvä, "oikeaoppinen" tai -kielinen kirjoittaminen, vaan rehellinen tunteiden ja kokemusten siirtäminen paperille sellaisina kuin ne ovat, jotta niitä sitten tekstinä voisi tarkastella edessään. Tavallisia kirjoitusharjoituksia ovat myös erilaiset päiväkirjatehtävät, dialogit ja kirjeet, tai vaikkapa omista unista kirjoittaminen.

Saman ammattikunnan vertaisryhmässä (esimerkiksi lääkäreiden luovan kirjoittamisen ryhmät, ks. Torppa – Lehtovuori 2007) voi olla myös työnohjauksellisia piirteitä. Osallistujat ilmaisivat palautteissaan tyytyväisyyttä siihen, että kerrankin sai rauhassa keskittyä kuuntelemaan itseään ja omia tunteitaan ja tunnelmiaan, kun hoitotyössä aina joutuu kuuntelemaan ja auttamaan muita. Terveydenhuollossa ja sosiaalitoimessa, samoin kuin opetus- ja kasvatustyötä tekevien parissa, kirjallisuusterapian metodit soveltuvatkin erinomaisesti henkilöstön koulutus- ja virkistystoiminnan osaksi.

Ryhmän merkitystä prosessissa ei voi kyllin korostaa. Ryhmässä työskentely tekee kirjallisuusterapian menetelmistä – lukemisesta ja kirjoittamisesta – vuorovaikutuksellista toimintaa, jossa opitaan myös toisten kokemuksista, "sparrataan" ja kannustetaan toinen toistaan. Luottamuksellisuuden kehittyminen ryhmässä vie aina oman aikansa. Ilmaisuterapiaryhmät toimivatkin tehokkaimmin, kun ne kokoontuvat riittävän kiinteästi, esimerkiksi kerran viikossa tai kahdessa, tai vaihtoehtoisesti vähintään yhden kokonaisen viikonlopun mittaisen kurssin ajan. Sitoutuminen ryhmään ja sen yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin antaa elämään merkityksellisyyden tuntua ja johtaa usein syviin ystävyyssuhteisiin niin työtovereiden kuin aiemmin toisilleen vieraiden osallistujien kesken.

Taide hoitaa kokonaisvaltaisesti

Kirjallisuusterapeuttisissa harjoituksissa käytetään usein virikkeitä myös muiden taiteiden alueelta; erityisesti kuvataiteen, valokuvauksen ja musiikin, miksei tanssinkin. Toisinaan kirjallisuusterapeutti on myös kuvataideterapeutti tai tekee yhteistyötä taideterapeutin tai psykoterapeutin kanssa. Taiteen antamat elämykset ja tunnelmat eheyttävät ihmistä kokonaisvaltaisesti. Kaikissa luovuusterapioissa on taustalla holistinen ihmiskäsitys: taide ravitsee sekä henkeä, sielua että ruumista. Kirjoittaminen on myös konkreettista käsillä tekemistä, jossa kynän liike paperilla voi saada aikaan vahvan virtauksen, flow-tilan, missä aivot ihanteellisimmillaan pääsevät lepäämään loogisen ajattelun ponnisteluista ja tekstiä syntyy kuin itsestään. Silloin on päästy kirjoittamisen terapeuttiseen tavoitteeseen, josta haluttaessa on aina mahdollista jatkaa tekstin muokkaamiseen ja työstämiseen sanataiteeksi. Se ei kuitenkaan ole kirjallisuusterapeuttisen kasvuryhmän päämäärä.

Mikä sitten on? Sanoisin, että yhtä lailla kuin itsetuntemuksen ja -ymmärryksen lisääntyminen ja sen myötä niin omien rajojen kuin voimavarojenkin parempi tunnistaminen, tavoitteena on myös toisen ihmisen aito kohtaaminen vertaisenaan. Kirjallisuusterapia on työyhteisöä kehittävää, työkykyä ylläpitävää ja uupumista ennaltaehkäisevää toimintaa. Kaikilla ei ole tarvetta eikä edes mahdollisuutta hakeutua pitkään yksilöterapiaan, mutta kaikki voivat hyötyä kirjallisuusterapeuttisesta työskentelystä. Siinä voimaantumisen kokemus syntyy sekä omista oivalluksista että vuorovaikutussuhteista toisiin, ryhmän monitahoisessa peilissä. Se on kohtaamista ja kohdatuksi tulemista.

Pimeässä alkaa tapahtua valo.

Olen tyhjän valmius,

tajuamisen rajaton fokus.

Minussakin tapahtuu.

- Sirkka Anttila-Markkanen -

Eeva Lehtovuori, FT, on kirjallisuudentutkija, opettaja ja kirjallisuusterapeutti. Hän ohjaa ilmaisevan kirjoittamisen kursseja ja kirjallisuusterapian menetelmiä soveltavia kasvuryhmiä. Sanat & Sinä järjestää kirjallisuusterapiakoulutusta ja henkilöstökoulutusta. Lehtovuori on ohjannut muun muassa Espoon ja Helsingin kaupunkien terveyskeskuslääkäreiden luovan kirjoittamisen ryhmiä. Hän on Helsingin yliopiston Palmenian Kirjallisuusterapian perusteet -täydennyskoulutuksen johtaja.