Palanen työterveyttä parhaimmillaan

Lääkintöneuvos Carl-Gustaf Gröndahlin kirja "Palanen työterveyttä parhaimmillaan" on kertomus Helsingin kaupungin työterveyshuollon kehittymisestä vuoden 1964 alusta vuoteen 1983. Kirja on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa käydään läpi kehitysvaiheita kirjoittajan laajasta kuvakokoelmastaan valitsemiensa kuvien ryydittämänä. Toinen osa perustuu kirjoittajan mittavaan muistiinpanomateriaaliin ja on yksityiskohtaisempi kuvaus Helsingin kaupungin työterveyshuollon kehityksestä.

Carl-Gustaf Gröndahl aloitti Helsingin kaupungin liikennelaitoksen 1.lääkärinä vuoden 1964 alussa. Lääkärin vastaanotolle tultiin tuolloin ilman ajanvarausta ja potilaita hoidettiin päivässä 40-50. Yksi edellytys tälle oli se, että potilailla oli erillinen paikka riisuutua, ja hoitaja ei arvioinut erikseen tarvetta tulla lääkärille, vaan piti omaa vastaanottoaan. Sairaanhoidon katsottiin tuovan tärkeää tietoa työolosuhteista. Kirjoittaja mainitsee kirjassaan joutuneensa käymään tiukkaakin keskustelua työterveyshuollon sisällöstä joidenkin asiantuntijoiden kanssa puolustaessaan sairaanhoidon ennaltaehkäisevää merkitystä kokonaisvaltaisen työterveyshuollon näkökulmasta.

Työhönsopivuudessa hyödynnettiin sairauspoissaolokortteja, joihin sairauspoissaolopäivät väritettiin viikonpäivien ja viikkojen mukaan vuosikohtaisesti. Yhdellä silmäyksellä todettiin esim. siivoojan perunannostolomat, vuorotyöhön sopimattomat ja lehtikelejä pelkäävät raitiovaunun kuljettajat.

Virallisten käyntien lisäksi kirjoittajan työpaikkakäynnit saattoivat olla ennalta sopimattomia yksityiskäyntejä erilaisille kaupungin työpaikoille, jotta todellinen kuva työstä välittyi. Gröndahl jopa suoritti raitiovaunun kuljettajan tutkinnon ymmärtääkseen paremmin hoidettaviensa työolosuhteita.

Työterveyshuollon ja kaupungin johtohenkilöiden kitkaton yhteistyö mahdollisti hyvän ja ajanmukaisen työterveyshuollon toteutumisen liikennelaitokselle. Kaupungin johto asettikin vuonna 1970 projektiryhmän pohtimaan, miten muille kaupungin työntekijöille saataisiin samantasoinen työterveyshuoltopalvelu. Työ valmistui 9.3.1971 ja kirjan kirjoittaja nimitettiin keväällä 1972 silloisen terminologian mukaan Helsingin kaupungin johtavaksi työterveydenhuollon lääkäriksi Henkilöstöasiainkeskukseen toteuttamaan projektiryhmän suunnitelmaa. Kaupungin valtuusto hyväksyi 12.12.1973 Työterveyshuoltosäännön, jonka sisältönä oli saada samantasoinen työpaikkaterveydenhuolto kaikille kaupungin työntekijöille. Jo ennen säännön hyväksymistä kirjoittajan oli onnistunut innostaa useimmat laitokset palkkaamaan työterveyshoitaja organisaatioonsa, joka helpotti työterveyshuollon jalkautumista näihin laitoksiin jatkossa.

Säännön asettamisen jälkeen usealle laitokselle tuli lääkärinvastaanotto ja pienempien työpaikkojen henkilökuntaa tuli palvelemaan yhteinen työterveydenhuoltoasema. Työterveyshuollon eriytyminen omaksi Terveysvirastosta riippumattomaksi toiminnakseen ei tapahtunut ilman asetelmia selventävää keskustelua, koska Kansanterveyslain 15 §:n mukaan alueella toimivan työntekijän työterveyshuolto määrättiin kuuluvaksi Terveysvirastolle.

Työterveyshuollon työskentely palveluorganisaationa toteutui siten, että jokaisella kaupungin palveluksessa olevalla työntekijällä oli oma työterveyshoitajansa ja myöhemmin myös oma lääkärinsä. Kirjoittaja katsoo, että omat reviirit innostivat työhön ja sen kehittämiseen. Johtava työterveydenhuollon lääkäri pystyi keskittymään koordinoijan työhönsä ja huolehtimaan siitä, että työterveyshuollon taso pysyi mahdollisimman samanlaisena kaikissa toimipisteissä.

Kirjoittaja pyrki työssään minimoimaan kokouksia ja keskittymään tehtävän toteuttamiseen ja pitämään matalaa profiilia, vaikka yhteydet kaupungin johtohenkilöihin toimivat. Koulutukset järjestettiin työpaikalla ja aihevalinnat olivat sellaisia, että niistä oli hyötyä käytännön työssä. Kongressimatkoja ei suosittu.

Kehittämistyössä käytettiin käsin piirrettyjä kaavioita. Henkilökunta piirrettiin "laatikoihin", jo yhdellä silmäyksellä sai käsityksen henkilökunnan työpaikkaterveydenhuollon laajuudesta. Kaaviokuva oli aina esillä ja myös aamukahvivieraiden nähtävänä.

Kirjan lopussa kirjoittaja pohtii syitä palvelun huononemiseen, vaikka lääkärimäärät lisääntyvät. Hän toteaa, että potilaita hoidettiin aiemmin samalla lääkärillä paitsi kyseisen sairauden vuoksi, mutta myös henkinen hyvinvointi huomioiden. Kirjoittaja ymmärtää lääketieteen kehityksen ja sen suomat hoidon mahdollisuudet, jonka vuoksi eri sairaudet hoidetaan erikoisaloittain ja vastaanotoista hän katsoo tulleen enemmän lähetepoliklinikoita. Muiden pohdintojen ohessa hän kyseenalaistaa tarpeen sille, että terveydenhoitajan on arvioitava, tarvitseeko potilas lääkäriä sekä työterveyshoitajalta usein sosiaalisista syistä vaaditut sairauslomatodistukset.

Kirjoittaja toteaa itse, että kirja on arkinen tarina työpaikkaterveydenhuollon saralta, kunnianosoitus innostuneelle henkilökunnalle ja kuvaus ajanjaksosta, jolloin toiminta kasvoi Helsingin kaupungin työterveyshuollossa kymmenen vuoden aikana seitsemän henkilön ydinryhmästä 99: ään alan ammattilaiseen. Vaikka asiat ovat muuttuneet työterveyshuollon saralla monella tavalla yli 25 vuodessa, on tässäkin arkisessa tarinassa viisautta, johon ajan hammas ei pure ja josta itse kukin voi oppia asioita.

Carl Gustaf Gröndahl valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1952. Hänelle myönnettiin työlääketieteen erityispätevyys vuonna 1967. Hän sai vuonna 1980 Lääkintöhallitukselta hallinnollisen erityispätevyyden ja hän suoritti työterveyshuollon erikoislääkäritutkinnon vuonna 1982. Mauno Koivisto myönsi hänelle lääkintöneuvoksen arvonimen vuonna 1987. Ennen siirtymistään Helsingin kaupungin Liikennelaitoksen 1.lääkäriksi hän toimi Varkauden Ahlströmin tehtaiden lääkärinä vuosina 1955-1963. Vuosina 1964-1972 hän työskenteli Helsingin liikennelaitoksen 1. työterveyslääkärinä. Vuonna 1972 hän siirtyi Helsingin kaupungin johtavaksi työterveyslääkäriksi, joita tehtäviä hän hoiti eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1983 saakka. Nordiska Industriläkarådetin pääsihteerinä hän ylläpiti skandinaavista työterveyslääkäreiden yhteistyötä.