Vaara: Idols-sukupolvi töissä!

Sodasta polvi paranee: sotasukupolvi, suuret ikäluokat, X ja Y

Sotien aikana syntyneet tai varhaislapsuuttaan eläneet ihmiset on ryhmittymä, jota edelleen käsitellään yhtenäisenä sukupolvena ja joiden edustajia vielä silloin tällöin tapaa suomalaisessa työelämässä. Karujen lapsuuden kokemusten valossa tietynlainen tunteilemattomuus, pessimismiin taipuva inhorealismi, ankaruus ja marttyyrimaiset kommentit nuukuudesta, ahkeruudesta ja sitkeydestä näyttäytyvät ymmärrettävinä. Monet heistä ovat eläneet varhaislapsuutensa kokonaan ilman isää, jotkut loppuelämänsä. Lisäksi nämä poissaolleet, sodasta henkisesti ja fyysisesti haavoittuneina palanneet isät jäivät monille tuon ajan lapsille etäisiksi hahmoiksi, joihin ei saanut kosketusta.

Käsite suuret ikäluokat, joilla useimmiten viitataan vuosina 1945 - 1964 syntyneisiin ihmisiin, tuo mieleen lapsilaumat kaupunkitalojen pihamailla, ahtaat asuinolot ja sotatraumojensa kanssa kamppailevat vanhemmat, mutta myös järjestelmällisen jälleenrakentamisen, ahkeruuden ja hyvinvointiyhteiskunnan ajatuksen, jota kohti Suomea heidän nuoruudessaan vietiin. Suuret ikäluokat ovat lähes poikkeuksetta olleet paremmin koulutettuja ja paremmin toimeentulevia kuin vanhempansa. Vaatimattomista aineellisista lähtökohdista huolimatta he ovat tottuneet saamaan "aina parempaa, suurempaa ja enemmän". Parempaan pyrkiminen ja sen saaminen on tälle sukupolvelle edelleen saavutettu etu, jota kukaan ei voi heiltä ryöstää.

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyivät niin kutsutut X:t, joiden elämän alkutaivalta leimasivat helppous, ennennäkemätön turva ja vauraus. X- sukupolvi, vuosina 1965 – 1979 syntyneet, on paljon pienempi kuin edellinen joukko. Nimitys, sukupolvi X tulee Douglas Couplandin kirjasta "Tuntematon sukupolvi". X sukupolveen kuuluvia kutsuttiin myös uusavuttomiksi, koska ajateltiin, että heitä varten kaikki oli tehty valmiiksi, eikä heidän tarvinnut enää osallistua sellaisiin ponnisteluihin joita sotasukupolvi tai suuret ikäluokat olivat läpikäyneet. Suomessa 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutos ajoi kansan maalta kaupunkeihin. Itse muuttajat, sotasukupolvi ja suuret ikäluokat, hallitsivat vielä kädentaidot talon rakentamisesta ruisleivät tekoon, mutta kukapa niitä x-sukupolven kaupunkilaislapsille olisi opettanut tai heiltä vaatinut. Sen sijaan peruskouluissa opittiin teoreettisia aineita ja vieraita kieliä. Opeteltiin syömään pizzaa, kanaa kung pao ja matkustamaan pidemmälle kuin ruotsinlaivalle ja Mallorcalle. Kunnes…tuli lama. Neuvostoliitto hajosi, Berliinin muuri sortui, pankit kaatuivat ja Suomi rypi suurtyöttömyydessä juuri, kun tämän uusavuttoman pullamössösukupolven oli tarkoitus astua työelämään. Pätkätyöt ja muut epätyypilliset työsuhteet asettuivat taloksi suomalaiseen työkulttuuriin. Inflaatio ei enää syönytkään lainapääomia, kuten edellisillä sukupolvilla, joten omaisuuden hankkiminen asunnon kautta ei enää onnistunutkaan.

Kasvun, kehittämisen ja rakentamisen into, ja tietynlainen naiivi Beatles-henkinen usko parempaan, joka paloi suurten ikäluokkien silmissä, vaihtui punkiin ja Nirvanaan. Niiden sanoma oli se, että mitään sanomaa ei ole. Suomalaiseen lamasukupolveen kyynisyyden ja pessimismin ihanteettomuus upposi kuin kuuma veitsi voihin. X-sukupolvi on jäänyt laman jälkeenkin väliinputoajaksi: epävarmuus ei ole hellittänyt. X:t ovat ensimmäinen sukupolvi sataan vuoteen, joka todennäköisesti ei ylitä edellisen sukupolven elintasoa. Työintoisten ja hyväkuntoisten suurten ikäluokkien muodostama harmaa katto on tehokkaasti estänyt X:ien etenemisen työelämässä ja nyt nuoremmasta päästä uhkaksi näyttää vahvistuvan aktiivisempi ja positiivisempi sukupolvi Y. Y-sukupolven vääjäämätön rantautuminen työpaikoille seuraavien viiden vuoden aikana vaatii muutoksia sekä organisaatioilta että erityisesti niiden johtajilta. Nämä pari-kolmekymppiset nuoret ovat paitsi osaavia ja kielitaitoisia, myös kärsimättömämpiä kuin edeltäjänsä.

Sitoudun, mutta vain hetkeksi

Y-sukupolven lamakokemus liittyy lapsuuteen. Koventunut talouspoliittinen retoriikka on syöpynyt muistiin, mutta X-sukupolven tapaan he eivät kuitenkaan pelkää irtisanomisia tai konkursseja. He ovat kääntäneet epävarmuuden ja talouden realiteetteihin perustuvan opportunismin omaksi arvomaailmakseen: miksi heidän pitäisi olla millekään liikeyritykselle lojaaleja, jos toinen osapuolikaan ei sitä tee? Y-sukupolvi käyttää yhtä sumeilematta yrityksiä omaksi hyödykseen kuin yritykset käyttävät heitä – eikä kenellekään jää paha mieli."Sukupolvi Y tekee töitä elääkseen, eikä elä tehdäkseen töitä" – siinä arvojen muutos kiteytettynä.

Nuoret aikuiset eivät halua sitoutua, eivät työpaikkaan, parisuhteeseen tai asuinpaikkaan. Vanhemmat ihmettelevät vaihtuvia poika- ja tyttöystävälaumoja, nukkumakavereita ja monimutkaisia ystäväverkostoja. Sukupolvi X, me nelikymppiset, haki ja löysi useitakin seurustelukumppaneita. Vakituisen puolison löytäminen oli hyvin tärkeää, ehkäpä elämän tärkein valinta. Kohtuullisen pysyvä, tai ainakin pysyväksi aiottu parisuhde oli useimmille itsestään selvästi se elämän ankkuri, vaikka useimmat allekirjoittavatkin eropaperit jossakin elämänsä vaiheessa.

Tietenkin jossakin vaiheessa myös Y:t pariutuvat ja hankkivat lapsia. Sitä kautta he vakiintuvat, asettuvat aloilleen ja alkavat arvostaa pysyvyyttä ja turvaa myös työsuhteessa. Y-sukupolvi on kuitenkin seurannut omien vanhempiensa elämäntapoja ja arvoja, eivätkä he halua samaa: loppuun palaminen, väsyminen, stressi, ainainen kiire, hermostuneisuus ja poissaolevuus eivät kuulu sellaiseen elämään, jota Y:t haluavat tarjota omille lapsilleen ja puolisolleen. Sitoutumisen pelosta huolimatta heitä ajaa täydellisen sitoutumisen ihanne puolison ja lasten suhteen. Siksi Y-sukupolvi odottaa työnantajaltaan paljon nykyistä suurempaa joustavuutta sekä työaikajärjestelyissä, että työnteon tavoissa.

Y-sukupolven edustajille ystävät toimivat hyvin pitkään tärkeimpinä ihmissuhteina. Ystäväpiiri määrittää identiteettiä, parinvalintaa, asuinpaikkaa ja arvoja. Ystävien kanssa halutaan viettää aikaa ja siihen ollaan valmiita panostamaan. Tämä ajattelu- ja elintapojen muutos ei voi olla vaikuttamatta työn roolin muuttumiseen elämässä – jopa siihen asti, että työnantajille ehdotetaan kokonaisten kaveriporukoiden palkkaamista, jotta saadaan valmiiksi hyvin toimiva yhteisö töihin.

Sukupolvi Y tekee töitä elääkseen, eikä elä tehdäkseen merkityksettömiä töitä

Y-sukupolvi ei ole nöyrää. He ovat eläneet nuoruutensa vauraudessa ja tottuneet siihen, että aineelliset olosuhteet ovat riittävät. Muiden sodanjälkeisten sukupolvien tapaan (joiden arvoista edelleen valui rippeitä jopa X-sukupolven arvomaailmaan), Y:t eivät ole joutuneet itse tekemään töitä saadakseen haluamansa. He elävät iloisesti vanhempiensa kukkarosta, ja pitävät itsestään selvänä sitä, että kotona asutaan ilmaiseksi ja palvelu pelaa. Kotiin voidaan myös muuttaa yksin asumisen jälkeen tai vaihtelevasti sen lomassa, jos siltä tuntuu tai lompakossa on vuokran suuruinen reikä. Taloudellinen itsenäisyys ei heille ole itseisarvo.

Materiaalinen yltäkylläisyys on tavallaan Y-sukupolvessa kääntynyt itseään vastaan. Tavaroiden paljous ei tuo sellaista hyvinvointia, jota he kaipaavat. Lumilautasukupolvi arvostaa notkeutta, muutoksia, liikkuvuutta ja toimivuutta. Tähän malliin rokokoohuonekalut ja alati kasvava asuntolaina eivät lähtökohtaisesti sovi kovin hyvin. Kuitenkin viime vuosina on ollut nähtävissä, että ensiasuntojaan hankkivat Y-sukupolven edustajat eivät toimi kuten edeltäjänsä, jotka varovaisesti ostivat ensin yksiön, sitten kaksion ja lasten tullessa omakotitalon. Nyt ostetaan heti se, mikä on siinä lopullisessa tähtäimessä. Luottamus omiin kykyihin hoitaa isoakin lainaa missä tahansa olosuhteissa on paljon isompi kuin vanhemmilla ihmisillä. Aika voi hyvinkin pian näyttää, onko tämä tyhmänrohkeutta vai hyvää ja tarkasti oikein laskettua riskinottokykyä. Toisaalta taloudelliseen uhkarohkeuteen voi kannustaa vanhempien luoma varallisuuden turvaverkko, johon Y:t luottavat huonompinakin aikoina.

Palkka vähemmän tärkeää kuin se, miltä töissä tuntuu

Koska Y:t eivät edeltäjiensä tapaan koe tarvetta samalla tavoin panostaa uraansa, ainakaan ennen kun lapset on saatu hoidettua, eivätkä he koe samanlaista sitoutumista työnantajaansa, eivät he myöskään pidä rahaa erityisenä motivaatiotekijänä. Se, että aineellisen hyvän lisäys ei lisää hyvinvointia, on monen Y-sukupolven edustajan omakohtainen kokemus omien vanhempiensa palkkatyöstä ja toisaalta siitä hyvinvoinnista jota he lapsena kotonaan kokivat. Rahan ja hyvinvoinnin yksinomaan positiivinen suhde on jopa jossakin vaiheessa saattanut muuttua käänteiseksi.

Toisaalta työ, jonka perimmäinen ja ainoa tarkoitus on rikastuttaa yrityksen omistajia, ei voi laajamittaisesti sanoa kiinnostavan Y-sukupolvea. Toki heidänkin joukostaan löytyy ihmisiä, jotka panostavat työhönsä, sitoutuvat siihen ja odottavat ennen kaikkea rahallisia palkkioita. Hyvä tilipussi varmasti kelpaa kaikille, mutta sen lisäksi nyt työelämään astuvat odottavat työnantajaltaan myös muuta. Tätä muuta voitaisiin kai luonnehtia sosiaalisesti kestäväksi ja eettiseksi toimintatavaksi sekä organisaation omia työntekijöitä, että työn sisältöä ja sen kohdetta kohtaan. Nuorelle sukupolvelle on tärkeätä, että työllä on laajempaa merkitystä. Tässä on monelle organisaatiolle ajattelun paikka. Työ ja ura ovat Y-sukupolvelle minän toteuttamisprojekteja. Työstä tahdotaan lisäarvoa elämään!

Miten näitä laumasieluisia individualisteja sitten voi johtaa? Y-sukupolvi haluaa välittämistä ja kuuntelevaa, lähestyttävää esimiestä, ei kyttäämistä tai kontrollointia. Valmentava, kunnioittava tapa johtaa on Y-sukupolven kanssa tuloksekas toimintatapa. Urapolku ja sen pienetkin askeleet luodaan yksilöllisesti jokaiselle erikseen. Valmentaminen tähtää työntekijän kokonaisvaltaiseen kehittämiseen ja siihen, että jokainen työntekijä näkee sekä kokonaisuuden että oman panoksensa siinä. Entisistä alaisista tulee kumppaneita. Esimiehen kyky inspiroida ja innostaa nousee välittämisen rinnalle tärkeimmäksi tehtäväksi Y-sukupolvea johdettaessa.