Lääkärien itsehoito – vaiettu ongelma vai eettisen uudelleen arvioinnin paikka?

Suomalaisia lääkäreitä on tutkittu

Kuinka yleistä itsehoito suomalaisten lääkärien keskuudessa on? Saara Töyryn väitöskirjassaan raportoiman vuoden 1997 "Lääkärien työolot ja kuormittuneisuus" -tutkimuksen jälkeen näitä asioita selvitettiin myös vuonna 2006 "Lääkärien työolot ja terveys" -tutkimuksessa. Kummassakin kyselyssä oli kysymys: "Onko Sinulla viimeksi kuluneen vuoden (12 kk) aikana ollut seuraavia sairauksia, ja kuinka olet niitä hoitanut?" Kysymyksen alla oli lista n. 20 sairaudesta ja kunkin sairauden kohdalla vaihtoehdot 1) ei, 2) kyllä, hoitanut itse ja 3) kyllä, ollut toisen lääkärin hoidossa. Koska sairauslistat eivät olleet kyselyissä identtiset vertailua vuoden 1997 ja 2006 välillä voitiin tehdä vain 4 somaattisen sairauden osalta. Nämä olivat selkäsairaus, astma, kohonnut verenpaine/verenpainetauti sekä diabetes. Sairauksien vakavuusastetta ei kyselyssä luokiteltu.

Sairauksien esiintyvyys lisääntyi mutta itsehoidossa ei juuri muutoksia

Selkäsairauden ilmoitti lähes joka 4:s lääkäri vuonna 2006, ja sukupuolten välinen ero vuodesta 1997 oli tasaantunut. Kohonneen verenpaineen/verenpainetaudin raportoi myös lähes joka 4:s mieslääkäri vuonna 2006, naisista noin joka 8:s. Esiintyvyys lisääntyi molempien sukupuolten keskuudessa selvästi vuodesta 1997. Astman esiintyvyys oli miehillä n. 5 % ja 7 % ja naisilla vastaavasti noin 6 % ja 10 %. Diabeteksen ilmoitti noin 2–3 % mieslääkäreistä ja 1 % naisista kumpanakin tutkimuskertana. Kolmen ensiksi mainitun sairauden esiintyvyyksien lisääntyminen oli merkitsevä myös ikävakioinnin jälkeen.

Itsehoito oli yleisintä selkäsairauksissa. Neljä viidestä lääkäristä sukupuolesta riippumatta hoiti selkäsairautensa itse. Myös astmansa hoiti itse noin neljä viidestä mieslääkäristä, naisista noin 70 %. Kohonneen verenpaineen/verenpainetaudin osalta vastaavat osuudet olivat yli 60 % miehistä ja yli 50 % naisista. Ainoastaan diabeteksen osalta toisen lääkärin hoidossa oleminen oli yleisempää kuin itsehoito. Noin joka 4:s mieslääkäri ja 5:s naislääkäri ilmoitti kuitenkin hoitavansa myös diabeteksensa itse.

Tulosten perusteella näyttäisi siis siltä, että tavalliset somaattiset sairaudet ovat tavallisia myös lääkäreillä. Lisäksi niiden esiintyvyys on jopa noussut. Syynä voi osittain olla diagnostisten kriteerien muutokset (verenpainetauti ja astma) ja Käypä hoito -suositusten lisääntynyt tuntemus lääkärikunnan keskuudessa niiden helpon saatavuuden seurauksena. Toisaalta ilmoitetun selkäsairauden esiintyvyyden nousu etenkin nuorten naislääkärien keskuudessa (25–34 v ryhmässä nousu 11 %:sta 22 %:iin) vaikuttaa huolestuttavalta ja saattaa kieliä elämäntapamuutosten tarpeesta.

Sairauksien esiintyvyyksien lisääntymistä huolestuttavampaa on kuitenkin se, että itsehoito ainoana hoitona näyttää olevan diabetesta lukuun ottamatta hyvin yleistä. Koska tässä tutkimuksessa ei sairauden vakavuusastetta/kestoa mitenkään selvitetty voi tilanne esim. selkäsairauden osalta olla kuitenkin hyväksyttävämpi, kuin mitä tulokset näyttävät. Akuutin selkäsairauden osalta itsehoito on varmaankin perusteltua ja Käypä hoito -suosituksen mukaista. Myös kohonneen verenpaineen seuranta ja alkuvaiheen hoitokin (elämäntapamuutokset ennen mahdollista lääkehoitoa) voi olla perusteltua itsehoitona.

Eettistä pohdiskelua

Esitin nämä tutkimustulokset marraskuussa 2008 Lontoossa järjestetyssä lääkärien terveyttä käsitelleessä kongressissa (http://web2.bma.org.uk/doctorshealthmatters?). Esityksen jälkeisessä keskustelussa kalifornialainen kollega totesi itsehoidon, tutkimusten ja lähetteiden määräämisen olevan hyvin yleistä myös sikäläisten lääkärien keskuudessa. Puheenvuorossaan hän esitti ajatuksen siitä, että ehkäpä lääkäreille pitäisi laatia ohjeistus itsehoidon suotavuudesta eri sairauksien/tilanteiden osalta.

Joskus itsehoito on pragmaattista, usein lääkärin oma arvio voi kuitenkin olla virheellinen ja epäobjektiivinen. Erityisesti mielenterveysongelmissa ja niiden itsehoidossa lääkityksellä tämä korostuu. Myös somaattisten pitkäaikaissairauksien seuranta tarvittavine tutkimuksineen olisi varmasti syytä keskittää toiselle lääkärille. Toisaalta osaanhan minäkin tuota verenpainettani mitata (kotimittauksethan ne luotettavia ovat) ja tiedän mitä kokeita vuosittain olisi syytä seurata (voisihan sen PSA:nkin siinä samalla ottaa). Tulosten tulkintakin on helppoa ja reseptit voi itse uusia. Entäpä pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen antibiootti hoito? Tai lähiomaisen sellaisen? Toiminko eettisesti oikein päättäessäni antibiootin aloittaa?

Vaikuttaisi siltä, että lääkärikunta tarvitsisi yleistä eettistä ohjeistoa (= älä hoida itseäsi tai lähiomaistasi) täydentämään itsehoidon käypä hoito suosituksen "Milloin hoidan milloin en". Tätä taitoa kun ei taideta lääkärikoulutuksessakaan tällä hetkellä opettaa.