Miksi lääkäri väsyy?

Lääkärin työ on muuttunut

Lääkärin työ on klassinen professio, ammattikunta. Professio soveltaa palvelutehtävässään pitkälle erikoistunutta tieteellistä tietoa, toimii ammattikuntana itsenäisesti, säätelee itse omaa toimintaansa ja usein on jonkin yhteiskunnan yleishyödyllisen toiminnon palveluksessa.

Lääkärin professionaalisuudessa on viime vuosina tapahtunut merkittävä muutos: potilaan ja lääkärin suhdetta säädellään ulkopuolelta yhä tarkemmin. Potilaan kanssa käytettävää aika pyritään rajaamaan hallinnollisilla päätöksillä. Erilaiset vakuutusjärjestelmän laatimat säädökset koetaan rajoittaviksi. Yhä useampiin sairauksiin laaditaan ohjeita hyvistä käytännöistä, joista potilaatkin ovat entistä tietoisempia. Terveyteen ja sairauksiin liittyvää tietoa on potilailla yhä helpommin saatavissa ja tiedon todenmukaisuutta on vaikea arvioida. Vaihtoehtoiset hoitomuodot markkinoivat omia ratkaisumallejaan. Ikääntymisen normaaleista ilmiöistä tulee hoidettavia sairauksia. Perusterveydenhuollon lääkärille pyritään antamaan portinvartijan rooli ohjattaessa potilaita kalliisiin erikoishoitoihin.

USA:ssa hoitosuhteen pilkkoutuminen on jo konkretiaa: samaa potilasta voi hoitaa useampi terveydenhuollon yksikkö. Yksi hoitojärjestelmä hoitaa potilaan masennuksen, toinen huolehtii hänen sokeriarvoistaan ja kolmas sydäntautien riskitekijöitä. Pirstoutunut työtapa paitsi kuormittaa vaikuttaa myös käsitykseen itsestä lääkärinä: en pysty tekemään työtäni niin hyvin kuin osaisin, en pysty käyttämään ammattitaitoani tarkoituksenmukaisesti. Työhön liittyvä hallinnan tunne vähenee.

Lääkärien ammattikunnan ja yhteiskunnan välillä on sanaton sopimus, joka pitää sisällään potilaan edun pitämisen ensisijaisena, oman ammattitaidon ylläpitämisen ja asiantuntijana toimimisen lääketieteellisissä asioissa. Sopimuksen voimassaolon edellytys on luottamus yksittäisiin lääkäreihin ja koko ammattikuntaan. Toimiva perusterveydenhuolto on hyvinvointivaltion kansalaisilleen tarjoaman turvallisuuden ja huolenpidon vertauskuva.

Lääkärin persoonallisuus altistaa väsymiselle

Amerikkalainen psykiatri G.O. Gabbard (1985)on kuvannut tyypillistä lääkärin persoonallisuutta, johon kuuluu epävarmuus, syyllistyminen helposti ja korostunut vastuuntunto. Nämä auttavat sopeutumaan työhön, mutta voivat olla myös ammatillisen kuormittuneisuuden lähde. Rajoja voi olla vaikea asettaa. Terve itsestä huolehtiminen sekoittuu mielessä itsekkyyteen.

Gabbardin aineiston sadasta lääkäristä 80 % täytti kolme tautiluokituksen kompulsiivisen persoonallisuuden viidestä kriteeristä. Joka viidettä luonnehti vielä kyvyttömyys ilmaista lämpimiä ja positiivisia tunteita, täydellisyyteen pyrkiminen, omasta työtavasta kiinni pitäminen, liiallinen työlle omistautuminen ja tavoitteisiin pyrkiminen ihmissuhteiden kustannuksella sekä päättämättömyys.

Tietynlaisen persoonallisuuden rakenteen omaavat ihmiset hakeutuvat muita useammin lääkärin työhön. Lääkäreillä on tilastollisesti enemmän taipumusta riippuvuuteen, pessimismiin, passiivisuuteen ja epävarmuuteen. Lääkärikoulutus myös korostaa näitä taipumuksia. Tässä on lääkärintyön suuri paradoksi: sitkeys, määrätietoisuus ja huolellisuus ovat yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä, mutta yksilön kannalta haitallisia. "Society´s meat is physician´s poison. "

Syyllisyys ja vastuuntunto

Lääkärien arvokas vastuullisuuden perinne voi myös johtaa voimakkaisiin syyllisyydentunteisiin. Taustalla on kokemus osaamattomuudesta ja avuttomuudesta. Lääkärin uran valinta voi olla tapa hallita kuolemanpelkoa. Siihen voi liittyä kaikkivoipaisuuden tunne, elämän ja kuoleman herraksi pääseminen. Mielenkiintoinen paradoksi on, miksi avuttomaksi itsensä kokeva henkilö hakeutuu uralle, jossa aina lopussa joudutaan luovuttamaan kuoleman ja sairauden edessä. Avun pyytäminen kollegoilta koetaan vaikeaksi.

Lääkärin itsetuntoa voi hivellä kokemus sitä, että on tarpeellinen, arvostettu ja joskus korvaamaton potilaidensa silmissä. Jotkut jopa tarvitsevat tätä jatkuvasti oman psyykkisen tasapainonsa ylläpitämiseen. Taustalla on lapsuudessa koettu epävarmuus omasta arvosta, jonka on voinut ansaita vain olemalla ahkera ja hyödyllinen muille ihmisille.

Työn hallinnan menettämiseen ja uupumiseen kuuluvaan ammatillisen epävarmuuden tunteeseen haetaan ratkaisua lisäkoulutuksesta. Työ on ensimmäisellä sijalla, sitten tulee perhe ja vasta niiden jälkeen lääkäri ottaa omaa aikaa. Liikunta voidaan perustella hyödyllisenä omalle työkyvylle.  Lääketieteellisten lehtien seuraaminen muodostuu myös kuormitustekijäksi, tiedon jatkuva lisääntyminen tekee vähitellen mahdottomaksi pysyä kaikissa asioissa ajan tasalla.

Olenko hyvä lääkäri?

Hyvälle lääkärille on asetettu runsaasti erilaisia määritelmiä. Veikko Tähkän mukaan hyvällä lääkärillä on valmius riittävien tietojen ja taitojen ajan tasalla pitämiseen, empaattinen, arvostava ja kiinnostunut suhtautuminen ihmisiin ja valmius kuunnella potilasta. Lääkäri havainnoi potilasta johdonmukaisesti, on selvillä rajoituksistaan, valmis muuttamaan käsityksiään ja myös myöntämään tekemänsä virheet potilaalle. Potilaat ja yhteiskunta odottavat lääkäriltä henkilökohtaista huolenpitoa ja vahvempaa sitoutumista ammattiinsa kuin muilta ammattikunnilta.

Lääkärille asetetaan sekä ulkopuolelta että ammattikunnan sisältä melkoiset odotukset. Potilaat arvostavat lääkärissä hyvää itseluottamusta, empaattisuutta, humaanisuutta, persoonallisuutta, suorasukaisuutta, kunnioitusta ja perusteellisuutta. Nämä ominaisuudet ovat osin luontaisia, mutta myös kehittyvät työkokemuksen myötä. Niitä voi myös oppia: tutkimalla erityisen vaikeita tilanteita tai epäonnistumisia potilas-lääkärisuhteessa voi löytää omat kehittymistarpeensa. Hyvä lääkäri ei ole täydellinen, mutta paremmaksi lääkäriksi voi tulla, jos pysähtyy pohtimaan omaa toimintaansa. Työstä saatu realistinen palaute auttaa, erityisen hyödyllistä on positiivinen palaute itsekriittisyyteen taipuvaiselle henkilölle.

Sosiaalistuminen ammattiin

Työ ja opiskelu muovaavat identiteettiä. Opiskelijan aloittaessa lääketieteen opinnot hänen kokemusmaailmansa ei ole vielä kovin laaja. Kyky hankkia tietoa tehokkaasti ja soveltaa sitä on edelleenkin tärkein avu. Tiedon kriittiselle arvioinnille ja oman ammattiroolin tutkimiselle ei ole aikaa eikä välineitä. Opiskelija kokee niin opiskelutoverinsa kuin lääketieteen opettajatkin samaistumismalleina. Opiskelija sosiaalistuu koulutuksen aikana eli hän oppii suunnitellun opintosuunnitelman lisäksi piilo-opetussuunnitelman: terveydenhuollon toimijoiden arvomaailman, hyväksyttävät käyttäytymisnormit ja psyykkiset suojautumismekanismit. Ne ilmenevät usein sanattomina ja tiedostamattomina.

Lääketieteen piilo-opetussuunnitelmasta on löydetty seuraavia ilmiöitä: idealismin katoaminen, ammatilliset tavat ja rituaalit, tunteiden tukahduttaminen, eettisen integriteetin muutos, hierarkioiden hyväksyminen ja epäviralliset lääkärin rooliin liittyvät puolet. Useissa tutkimuksissa on todettu lääketieteen opiskelijoiden asenteiden muuttuvan opiskelun kuluessa kyynisemmiksi, potilaskeskeisistä lääkärikeskeisiksi. Potilaaseen suhtautuminen muuttuu holhoavampaan suuntaan huolimatta siitä, että potilas-lääkärisuhde on aktiivisesti sisällytettynä opinto-ohjelmaan. Tutkijat pitävät yhtenä syynä mallioppimista. Opiskelijat oppivat, ettei työolosuhteita ole mahdollista hallita, virheitä ei analysoida, niistä ei opita eikä työn herättämistä tunteista ole luvallista puhua. Jopa puhetapa muuttuu yleistäväksi ja etäännyttäväksi. Nämä opitut selviytymismallit voivat myöhemmin muodostua uhaksi työhyvinvoinnille.

Persoonallisuus ja työolot työuupumuksen synnyssä

Työuupumusta selittävissä teorioissa on etsitty syitä uupumukseen. Työuupumukselle altistavat sellaiset työolosuhteet, joissa työn vaatimukset ovat suuret, tavoitteita ei pystytä saavuttamaan, roolit ovat epäselviä tai ristiriitaisia ja työssä on aikapaine. Puuttuva työtovereiden ja esimiehen tuki, heikosti toimiva palautejärjestelmä ja vähäiset mahdollisuudet osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon lisäävät myös kuormitustilanteessa uupumisriskiä. Riski on suuri motivoituneella työntekijällä, jolla on korkeat sisäiset tavoitteet työlleen.

Lääkärin työlle on ominaista tilanteiden epävarmuus, monimutkaisuus, epävakaisuus, ainutlaatuisuus ja erilaiset arvokonfliktit. Tilanteisiin ei ole olemassa valmiita ratkaisuja, ja ongelman määrittely kuuluu osana työhön. Lisäkoulutus ei välttämättä ole avain työn hallintaan, vaan omanlaisen työtavan löytäminen ja oman rajallisuuden hyväksyminen.

Tunteet työssä

Lääkärin työ, kuten muukin hoitotyö herättää aina tunteita. Potilas tuo hoitosuhteeseen mukanaan kokemuksia, tunteita ja suhtautumistapoja häntä aikaisemmin hoitaneista henkilöistä aina varhaisesta lapsuudesta asti. Nämä tunteet herättävät hoitavassa lääkärissä hänen omasta taustastaan nousevia tunteita, joita kutsutaan vastatunteiksi. Potilas voi tuntua lääkärin mielestä esimerkiksi mukavalta, miellyttävältä ja yhteistyökykyiseltä. Joku toinen potilas voi taas olla alusta alkaen hankala ja vastenmielinen. Suhtautumiseen voi vaikuttaa sekin, että potilas muistuttaa tuttua ihmistä lääkärin omasta elämästä. Kaikki tämä vaikuttaa hoitosuhteeseen, varsinkin jos tunteiden alkuperä ei tule tietoiseksi.

Tietynlainen mustavalkoisuus on ominaista lääketieteen kulttuurille. Lääkäreille potilaat ovat joko hyviä tai huonoja, arvottomia tai arvokkaita. Potilaiden oireilu on "oikeaa sairastamista" tai merkityksettömiä vaivoja, ja ilmaisua psyykkinen saatetaan käyttää merkityksessä huvittava tai vähäarvoinen. Jokainen varjelee sisintään emotionaalisesti kuormittavilta asioilta suojautumalla.. Ne ovat ja toimivat tiedostamattomasti, mutta ihminen voi oppia tiedostamaan niitä.

Kertomukset kuuluvat lääkärin työhön. Ne ovat potilaan subjektiivisia kokemuksia ja kuvauksia sairaudesta. Potilas kertoo ne saadakseen lääkärin apua kokemustensa järjestämiseen ja arviointiin. Potilaan kokemaan hoidon laatuun vaikuttaa hänen kokemuksensa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta.

Potilaan vaikeiden elämänkokemusten kuunteleminen aiheuttaa empaattisessa hoitosuhteessa tunnekuormitusta. Neurofysiologissa tutkimuksissa on todettu että kun ihminen näkee toisen ihmisen kokevan kipua, myös hänen omissa aivoissaan kiputuntemusta aistivat ja käsittelevät alueet aktivoituivat. Työperäisessä myötätuntouupumuksessa (voidaan puhua myös sekundaarisesta tai sijaistraumatisoitumisesta) ihmissuhde- tai hoitotyössä työskentelevä saa erilaisia psyykkisiä ja fyysisiä oireita altistuttuaan liialliselle määrälliselle tai laadulliselle inhimilliselle kärsimykselle. Oireena on väsymys, avuttomuuden ja voimattomuuden tunne ja kyynistyminen.

Monimutkainen kokonaisuus

Lääkärin persoonallisuustekijät, ammattikunnasta ja ympäröivästä yhteiskunnasta tulevat odotukset yhdistettynä kasvavaan lääketieteelliseen tietoon tekevät työn hallinnan vaikeammaksi. Sosiaalisten verkostojen heikentyessä lääkäri toimii monelle lähimpänä henkilönä, jonka kanssa jaetaan elämän vaikeat asiat. Lääkäriyhteisön pitäisi ottaa yhteinen vastuu hyvinvoinnista ja huolehtia jo väsyneistä. Vaikeneminen ja kieltäminen ammattikunnan maineen menettämisen pelossa ei ole vastuullista toimintaa. Jo opiskeluvaiheessa lääkärien hyvinvointi työssä pitää ottaa esille. Jotta pystymme säilyttämään empatiakykymme myös vaikeiden potilaiden ja työtilanteiden kanssa, joita työhömme aina liittyy, tarvitsemme omaan elämäämme runsaasti vastapainoa: hyviä ihmissuhteita, lepoa ja virkistystä. Tärkeintä on hellä ja rakastava huolenpito itsestä.