Lääkäriliitto lääkärien hyvinvoinnin ja työssäjaksamisen tukijana

1980-luku

Vuonna 1978 julkistettiin Työterveyslaitoksella tehty tutkimus suomalaisten lääkärien kuolleisuudesta vuosina 1953–1972. Selvitysten mukaan suomalaisten lääkärien kokonaiskuolleisuus oli selvästi matalampi kuin väestöllä keskimäärin. Amerikkalaisiin lääkäreihin verrattuna kuolleisuus oli kuitenkin korkeampi. Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksen tutkijat julkaisivat alkuvuodesta 1987 tutkimuksen, joka vahvisti suomalaisten lääkärien koko ammatissa toimivaa väestöä matalamman kuolleisuuden. Sen sijaan kun vertailukohdaksi otettiin vastaavan koulutustason ja sosioekonomisen aseman mukaisia ryhmiä oli lääkärien kuolleisuus niitä korkeampi. Erityisesti ero korostui itsemurhien osalta. Lääkärien itsemurhariski oli näihin vertaisryhmiin verrattuna kaksinkertainen.

Lääkäriliitto toteutti 1986 yhteistyössä Työterveyslaitoksen kanssa laajan kyselytutkimuksen, jonka nimeksi annettiin " Stressi ja burnout lääkärintyössä". Tutkimuksen keskeiset tulokset julkaistiin Lääkärilehdessä, jonka artikkeleista koottua eripainosta jaettiin laajalti. Liiton piirissä lähdettiin tiivistämään työsuojeluasioiden seurantaa ja käynnistettiin lääkäriluottamusmiesten sekä työsuojeluvaltuutettuina toimivien kouluttaminen.

Lääkäriliiton ohjeita uusittiin ja liiton valtuuskunta hyväksyi kokouksessaan toukokuussa 1988 uudet eettiset ohjeet ja kollegiaalisuusohjeet. Kollegiaalisuusohjeet velvoittavat mm. kollegoita puuttumaan asiaan, jos huomaavat lääkärin tulleen sairauden, päihteiden käytön tai muun syyn vuoksi kykenemättömäksi hoitamaan potilaitaan.

1990-luku

Keväällä 1990 Martti Olkinuora ja Vuokko Hupli julkaisivat Lääkärilehdessä artikkelin ongelmalääkärien kuntouttamisesta. He ottivat yhteyttä myös Lääkäriliittoon esittäen huolensa lääkärien oman terveydenhuollon järjestämisestä. Heidän viestinsä mukaan lääkärien keskuudessa on kehittymässä terveydellisiä ongelmia, joiden edessä lääkärit itse ovat aika neuvottomia. Asiaa lähdettiin selvittämään aluksi epävirallisessa ja sittemmin virallistetussa työryhmässä. Ryhmä toteutti kolme lääkärikunnan terveydenhuoltopalveluiden tarvetta ja käyttöä kartoittavaa selvitystä. Nämä selvitykset todensivat aiemmat arviot lääkärien huonosta hoitoon hakeutumisesta ja vähäisistä sairauslomista. Työterveyshuollon piiriinkään kuuluvat lääkärit eivät olleet juuri käyttäneet sen palveluja hyväkseen. Lääkärit kokivat helposti joutuvansa kiusallisen huomion kohteeksi ollessaan potilaina työterveyshuollossa tai muissa tutuissa terveydenhuollon toimipisteissä. He olivat myös huolissaan tietosuojansa säilymisestä. Erityisen vaikeaksi avun hakeminen koettiin ns. ongelmatapauksissa (stressi, burnout, heikentynyt työkyky, päihdeongelmat), mutta myös tavallisissa sairauksissa lääkäreiden näytti olevan muita vaikeampi saada hoitoa.

Muistiossaan työryhmä piti asiantilaa ongelmallisena. Lääkärin työhön liittyy usein ratkaisuja, joilla on potilaalle elintärkeä merkitys. Potilaan on voitava luottaa siihen, että lääkäri kykenee hoitamaan tehtävänsä. Lääkärien tulisi itsekin kiinnittää huomiota siihen, etteivät tee työtään sairaana, vaan hakevat asianmukaisia hoitopalveluja ja tarpeen vaatiessa jäävät sairauslomalle. Tämä ei ole vain lääkärin vaan ennen kaikkea potilaan etu. Työryhmä katsoi, että lääkäreille tarvitaan oma hoitoonhakeutumista tukeva järjestelmä, jonka puoleen he voivat kääntyä, jos eivät katso voivansa käyttää tavanomaisia terveyspalveluja. Lokakuussa 1992 liiton hallitukselle luovutetussa raportissa ehdotettiin tarvittaviin jatkovalmisteluihin ryhtymistä luottamuslääkärijärjestelmän käynnistämiseksi vuoden 1993 aikana sekä lääkärien työsuojeluun suuntautuvan kokonaisselvityksen tekemistä yhteistyössä Työterveyslaitoksen kanssa.

Sitten iski lama Lääkäriliittoonkin ja toimenpiteisiin ryhtyminen siirtyi muutamilla vuosilla. Vuoden 1996 lopulla nimitettiin uusi työryhmä rakentamaan luottamuslääkäriverkosto ja luomaan sille toimintaohjeet. Varsinainen toiminta käynnistettiin syyskuussa 1997. Saman vuoden lopulla tekivät Työterveyslaitos ja Lääkäriliitto lääkärien työoloja ja kuormittuneisuutta selvittävän kyselytutkimuksen pohjautuen suurelta osin vuonna 1986 toteutettuun tutkimukseen. Edelliseen tutkimukseen verrattuna lääkärikunta oli naisistunut, ikääntynyt ja lyhentänyt jonkin verran työpäiväänsä. Lääkäreillä oli kokonaisuutena vähemmän työuupumusta kuin Suomen akateemisesti koulutetulla väestöllä. Työuupumuksen esiintyvyydessä oli kuitenkin huomattavia eroja lääkäriryhmien välillä ja erityispiirteenä tuli esiin oireilun kohdistuminen ammatillisesti nuorimpiin ikäluokkiin. Fyysisiä rasitustekijöitä, väkivallan uhkaa ja henkistä väkivaltaa esiintyi lääkärin työssä selvästi enemmän kuin vastaavaan sosioekonomiseen asemaan kuuluvalla muulla väestöllä. Lisäksi lääkärin työssä esiintyi vaihtelevasti myös koettuja kemiallisia, biologisia ja fysikaalisia altisteita.

Lääkärien työterveyspalvelujen käyttöä ja sairauspoissaoloja selvitettiin huhtikuussa 1997 tehdyllä kyselyllä. Tuloksia verrattiin vuosikymmenen alun selvityksiin. Työterveysasemat arvioivat, että uupumus ja mielenterveyshäiriöt olivat nousseet tules-vaivojen ja infektiosairauksien jälkeen lääkärien sairaanhoitokäyntien kolmanneksi yleisimmäksi syyksi. Lääkärit käyttivät niin työterveyspalveluja kuin muitakin terveydenhuollon palveluja edelleen suhteellisen vähän. Työkykyä ylläpitävää toimintaa oli lääkäreille alettu järjestää aiempaa enemmän.

Lääkäriliitto julkaisi ja jakoi tehtyjen tutkimusten tuloksia monin eri tavoin. Tietoja käsiteltiin omissa luottamusmieskoulutuksissa ja neuvotteluissa niin kunnallisella, valtiollisella kuin poliittisellakin tasolla. Yhteistyöprojekteina tehdyistä laajoista tutkimuksista kirjoitettiin artikkeleita ja alustuksia pidettiin lukuisissa sisäisissä ja ulkoisissa tilaisuuksissa. Yhteistyö Kelan, Kuntoutussäätiön ja valvontaviranomaisten kanssa käynnistettiin vuosikymmenen alussa ja sitä jatkettiin säännöllisenä koko ajan. Tällä pohjalla kehitettiin linjoja lääkärien kuntoutustoiminnalle tukemalla yksittäisten kuntoutussuunnitelmien toteutumista. Vuonna 1998 järjestettiin erityinen lääkärien työterveyshuollon neuvottelupäivä, johon osallistui n. 40 lääkärien työterveyshuollossa toimivaa lääkäriä ja luottamuslääkäriä. Myös kansainvälinen yhteistyö tällä aihealueella käynnistyi. Liiton edustajia osallistui vuosikymmenen alusta lähtien useampaan mm. USA:ssa, Englannissa, EU-alueella ja Pohjoismaissa pidettyyn lääkärien terveyttä käsittelevään kongressiin tai kokoukseen. Tätä kautta saatiin tietoa muiden maiden käytännöistä ja luotiin suoria yhteyksiä tutkijoihin sekä toimijoihin globaalisesti.

2000-luku

Vuosituhannen alkua leimasi lääkärien edunvalvonnan kärjistyminen, joka johti pitkään lääkärilakkoon vuoden 2001 alkupuolella. Kun näistä voimanponnistuksista päästiin normaalimpaan päiväjärjestykseen, kohdistuivat lääkärien hyvinvoinnin keskeisimmät toimet lääkärien työterveyshuoltoon. Jo edellisen vuosikymmenen lopulla oli arvioitu, että Lääkäriliiton tehtävä on pyrkiä edistämään lääkäreille suunnatun työterveyshuollon kehittymistä sekä toisaalta poistaa asenteellisia esteitä, joita näiden palvelujen käyttämiseen tuntui liittyvän. Sinällään näiden palvelujen järjestämistä työntekijöinä toimiville lääkäreille ei pidetty liiton tehtäviin kuuluvana. Sen sijaan liiton toimia katsottiin tarvittavan tiedottamisessa ja hyviksi osoittautuneiden toimintatapojen julkituomisessa.

Vuosittaisessa lääkärikyselyssä 2003 selvitettiin uudelleen työterveyshuollon palveluiden käyttöä lääkäreillä. Nyt työkykynsä ollessa uhattuna lääkäreistä olisi 28 % kääntynyt työterveyshuollon puoleen. Kahdessatoista vuodessa osuus oli siis noussut vajaasta kahdeksasta prosentista, mutta oli edelleen alhainen. Viimeisten kolmen vuoden aikana (2000–2002) oli työterveyshuollon terveystarkastuksissa käynyt 30 % lääkäreistä ja 4 % enemmän kuin yhden kerran. Yli 80 % lääkäreistä ei ollut muuten käynyt työterveyshuollossa kertaakaan. Saman vuoden lokakuussa järjestettiin sitten toinen neuvottelupäivä otsikolla "Mitä tekisimme lääkärien työterveyshuollolle?". Seminaariin osallistui suuri joukko lääkärien työterveyshuollon ja luottamuslääkäritoiminnan edustajia. Seminaarin keskusteluissa katsottiin, että tähänastisen informaatio-ohjauksen lisäksi tarvitaan liiton suositus lääkärien työterveyshuollosta. Suosituksen valmistelu aloitettiin ja liiton hallitus hyväksyi sen syyskuussa 2004. Suosituksessa katsottiin, että lääkäreillä tulee työyhteisönsä täysivaltaisina jäseninä olla mahdollisuus käyttää työterveyshuollon palveluja tasavertaisesti heidän ammatilliset erityispiirteensä huomioiden. Työterveyshuollon palvelujentuottajan tulee olla lääkärin toimintayksiköstä siten erillään, että se takaa palvelujen ammatillisen riippumattomuuden, toimivan hoitosuhteen ja tietosuojan turvaamisen. Erityisesti pienissä yksiköissä tämän katsottiin edellyttävän palvelujen hankkimista toimintayksikön ulkopuolelta. Yksityisillä ammatinharjoittajilla työterveyshuollon järjestäminen vaatii oman aktiivisuuden lisäksi uusia toimintamalleja.

Päivystys on kuulunut lääkärin työhön eräällä tavalla luontaisena osana. Sairaudethan eivät tunnetusti juurikaan katso kelloa. Vielä pitkälti 90-luvulle asti päivystys mainittiin lääkäreille tehdyissä kyselytutkimuksissa eräänä suurimmista työn haitoista. Toisaalta normaalityöajan ulkopuolinen pakollinen päivystystyö oli hyvä peruste tuon työn erityiskorvausten kasvattamiseen. Pitkään suhtautuminen päivystystyöhön oli lääkärikunnan keskuudessa ristiriitainen. Toisaalta työn raskaus ja epäterveellisyys tunnustettiin, mutta erityisesti nuoret lääkärit kokivat päivystyksen kohtuullisena vaihtoehtona lisäansioiden hankkimiseen. Vuosituhannen vaihteen alla alkoi päivystyspisteiden vähentäminen ja keskittäminen. Kyselyissä tämä näkyi siinä, että päivystyksen kohdistuessa kylläkin raskaampana yhä harvempiin lääkäreihin, päivystys putosi pois yleisimpien työn haittojen joukosta. Joissakin raskaissa päivystyspisteissä lähdettiin paikallisesti etsimään malleja pitkien työrupeamien lyhentämiseen vuoroja jakamalla. Lääkäriliiton piirissä yötyön terveysriskit ja vaikutukset työn laatuun nousivat aktiiviseen keskusteluun. Marraskuussa 2005 Lääkäriliitto julkaisi suosituksensa yötyön ja pitkien työrupeamien aiheuttamien haittojen ehkäisemiseksi. Ammattikunnan omissa käsissä koko ajan olleet päivystysjärjestelyt ovat hiljalleen alkaneet muuttua lyhyempiin jaksoihin perustuviksi.

Lääkärien työoloja ja terveyttä kartoittava kyselytutkimus toteutettiin syksyllä 2006 yhteistyössä Työterveyslaitoksen ja Stakesin kanssa. Tämä tutkimus oli jatkoa vuosina 1986 ja 1997 toteutetuille tutkimuksille. Lääkärien viikkotyöaika oli jatkanut lyhenemistään runsaalla tunnilla 10 vuotta aikaisempaan tutkimukseen verrattuna. Ryhmänä nuoret lääkärit tekivät keskimäärin lyhyempää työviikkoa kuin vanhemmat lääkärit. Fyysisen väkivallan kohtaaminen oli hieman vähentynyt, mutta sitä oli kuitenkin kohdannut 14 % vastaajista edeltäneen vuoden aikana. Henkisen väkivallan kohtaaminen oli edelleen suhteellisen yleistä. Itse arvioituna lääkärien terveys ja työkyky olivat vähintään tyydyttävällä tasolla (8,6/10), mutta lähes 20 % ilmoitti joskus ajatelleensa itsemurhaa. Sairaana työskentely ja sairauksien itsehoito oli edelleen yleistä.

Lääkäriliiton järjestökoulutuksessa on lisääntyvässä määrin kiinnitetty huomiota lääkärien työoloihin ja jaksamiseen. Myös Lääkäripäiville on järjestetty tätä aihetta käsitteleviä seminaareja lähes vuosittain. Lääkäreille suunnatut kuntoutuskurssit ovat selvästi lisääntyneet. Aloitteentekijöinä ovat olleet Lääkäriliiton lisäksi myös useammat erikoislääkärijärjestöt. Liiton edustajat ovat olleet tämän toiminnan kehittämisessä mukana osallistumalla lisääntyvässä määrin palveluntuottajien suunnittelu- ja arviointiryhmiin. Lääkärien työskentelyolosuhteiden kehittämistä on liiton taholta pidetty jatkuvasti esillä keskusteluissa valtiollisten ja kunnallisten päättäjien kanssa. Viestinä on ollut tutkimuksissa saatu tieto siitä, että lääkärin hakeutuminen työhön ja pysyminen työssä on suoraan yhteydessä oikeudenmukaiseksi koettuun organisaatioon ja mahdollisuuteen vaikuttaa työhönsä.

Mitä sitten?

Paljon on tehty ja paljon on vielä tekemättä. Edellä olevasta kuvauksesta voi huomata, että Lääkäriliitto on panostanut paljon asioiden tilan selvittämiseen ja kehityksen seurantaan. Esitettyjen erityisselvitysten lisäksi on tutkimusrintamalta syytä muistaa vuosittaiset lääkärikyselyt (aloitettu 1984) ja Nuori Lääkäri- tutkimussarja (1988, 1993, 1998, 2003 ja 2008). Sen ohella, että liiton tulee pysyä tietämisen kärjessä, tulee liiton vaikuttamista jatkaa ja tehostaa lääkärin työolosuhteiden kehittämisessä. Erityisiä ennustajan lahjoja ei tarvita sen toteamiseen, että Suomessakin terveydenhuoltoa tulevat ravistelemaan monet haasteet ja muutokset. Ne kohdistuvat osaltaan myös lääkäreihin. Lääkäriliiton tulee ammattikuntansa edustajana olla hereillä ja turvata lääkärille mahdollisuus työskennellä parhaansa mukaan potilaittensa hyväksi.

Avatessaan luottamuslääkäritoiminnan juhlaseminaarin syyskuussa 2007 totesi Lääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtaja Kari Pylkkänen, että vastuu kollegoista kuuluu liiton toimintaan. Se on hyvin sanottu eikä minulla ole siihen lisättävää!