Paremmaksi lääkäriksi kaunokirjallisuutta lukemalla?

Onko kirjallisuudella tehtävä?

Kirjailijat tarkastelevat teoksissaan ihmisen eloa ja oloa, jonka pohtiminen on oleellinen osa sitä minkälaisia olentoja olemme. Jonkinlaisen kirjallisuuden kätkeytyneen tehtävän paljastaminen haiskahtaa vanhanaikaiselta salatekstin tulkinnalta. Aivan kuin jälkiteollisen yhteiskunnan pikaruokaloissa puikkelehtiva symbolintulkitsija muistelisi sitä, mitä elämä oli ennen Sudenpentujen käsikirjan hukkumista. Yritämme usein nähdä kätkettyjä viestejä elämässä eteen tulevissa asioissa ja tapahtumissa jonkinlaisen pelastuksen toivossa. Kirjallisuustieteen professori Terry Eagleton on todennut, että merkkien tulkinta ja toive pelastuksesta kulkevat käsi kädessä. Vaikkemme enää ajattelisi, että jokin pyhä kätkeytyy pinnan alle, koemme kuitenkin tarvetta kaivautua sinne, sillä maailma ei avaudu spontaanisti. Kirjallisuuden kenties toivotaan kantavan näin jonkinlaista syvyyksien kaikua kuten saatamme Harold Bloomin kommenteista päätellä.

Voimme toki kuunnella tuota kaikua, vaikkemme ajattelisi, että kaiken takana olisi välttämättä oltava jonkinlainen Merkitysten merkitys, Suurin Kaikista Merkityksistä. Eagleton kysyy, miten ihmeessä kaikki ihmiselämään mahtuva, syntymän ja diskotanssin sekä vanhainkotiasumisen välillä voisi kilpistyä yhteen merkitykseen? Kirjallisuus tämän heijastumana tuskin palvelee tai heijastaa mitään yhtä koherenttia kuviota. Jos kirjallisuudella on jokin perustava ominaislaatu, ei sillä ole ensisijaista välinearvoa. Silloin lienee parempi todeta, että kirjallisuus on yksi inhimillisen kyvykkyyden kukoistamisen muoto, joka on tavallaan kiinnostavan lähellä merkityksettömyyttä: se on ilo itsessään, koska kirjallisuus ei tarvitse olemassa olonsa ulkopuolelta mitään oikeutusta. Siitä iloitakseen ei tarvitse tietää kirjallisuuden "tehtävästä" tai edes siitä, mitä pidetään virallisesti hyvänä kirjallisuutena.

Lukemisen tiedettä

Lukemista on tutkittu myös neurotieteellisesti. Ihmisaivot näyttävät aktivoituvan luettaessa pienellä vasemman hemisfäärin alueella. Stanislas Dehaene kutsuu tätä postiluukuksi, jonka alkuperäinen tehtävä on yhä arvoitus. Evoluution kannalta kyse on ns. eksaptaatiosta eli siitä, että jokin toiminto tai elin kehittyy yhtä tehtävää varten, mutta muuntuu ylläpitämään toista toimintoa. Dehaenen mukaan lukemisen hermotoiminnot ovat neuraalista kierrättämistä ja merkki siitä, ettei kaikki aivotoiminta ole tiukasti perimän säätelemää eikä toisaalta myöskään miten vain ympäristön muokattavissa, koska toiminto kuitenkin paikantuu kaikilla samalle alueelle. Dehaenen mukaan alkuperäinen lukemiselle nykyään varattu aivotoiminto kehittyi saalis- ja petoeläinten seurantaan erikoistuneen tarkkanäön pohjalta. Näin lukemisen neuraaliset toiminnot ovat osa ihmisaivojen erilaisten merkkien ja viestien punomien kuvioiden luentaa, kykyä kuvitella.

Tämä oletus on kiinnostavaa rinnastaa siihen, mitä lukemisen vaikutuksista tiedetään. Tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu kaunokirjallisuuden lukemisen olevan lukijalle hyödyllistä, koska kirjallisuus on sosiaalista mielikuvitustamme rikastavaa ja syventävää sosiaalisen todellisuuden simulaatiota. Kaunokirjallisuuden lukeminen näyttää lisäävän empaattisia valmiuksia, kykyä hahmottaa toisen ihmisen mielen toimintaa. Pelkkä tietokirjallisuus, vaikka se käsittelisi juuri empatiaa tai sosiaalisia taitoja, ei näytä saavan tätä aikaan.

Satunnaistetussa ja kontrolloidussa kokeessa havaittiin, että novellin lukeminen tuotti merkitsevästi syvällisempää ja osuvampaa sosiaalista järkeilyä kuin tietokirjallisuuden lukeminen. Vaikutus näyttää olevan välitön, mutta vaikutuksen kesto on vielä epäselvä. Tarinoiden lukeminen ohjaa ja muuttaa emotionaalista tilaa tarjoamalla materiaalia mielikuvituksen harjoittamiselle. Ihminen voi siten harjoittaa empaattista mielikuvitustaan menestyksellisesti siinä missä urheilusuorituksiaankin. Kaunokirjallisuus rohkaisee samastumaan ainakin johonkin tarinan hahmoista, jolloin voimme nähdä hänessä jotain, mikä on omaa kokemustamme ja jotain mikä laajentaa näkemystämme. Toistuvalla kaunokirjallisuuden lukemisella saattaisi olla pysyvämpiäkin vaikutuksia. On lisäksi todennäköistä, että muukin taide, kuten elokuvat, voivat palvella samaa päämäärää.

Lukeminen ja lääkäri

On kiinnostavaa, miten ryhmä kiinalaisia ja amerikkalaisia tutkijoita havaitsi hiljattain lääkärin asiantuntijuuden muuntavan hänen aivojensa toimintaa. Lääkäreillä aktivoitui akupunktiotoimenpidettä katsoessaan tunteiden säätelystä ja ns. mielen teoriaan vastaavat prefrontaalikorteksin ja temporoparietaalisen yhtymäkohdan alueet, mutta muilla koehenkilöillä näkyi aktiviteettia kipua prosessoivilla alueilla. Lääkäri kykenee siis sammuttamaan sellaisen tunnereaktionsa, josta voisi olla työssä haittaa. Tehdäkseen työtään tehokkaasti lääkäri ei myöskään voi reagoida potilaansa tilaan emotionaalisesti kuten hän reagoisi omaisensa äkilliseen sairauskohtaukseen. Tunteiden säätelemisen taito on vaikea ja tärkeä laji, joskin useimmiten puhumme siitä toisesta näkökulmasta: Miten tärkeää on aistia myötäelävästi potilaan kokemuksia ja olla toimimatta tarpeettoman virkamiesmäisesti. Tunteiden tukahduttaminen vapauttaa tietoisuuden rajallisia voimavaroja ammatilliseen ja kriittiseen harkintaan. Tämä tärkeä kyky ei kuitenkaan ole vailla vaaroja, sillä mekanismin taaja käyttö kaventaa tunne-elämää ja saattaa lisätä kyynisyyttä.

Koska lääkäri tarvitsee työssään taitoa sammuttaa tunnereaktionsa, olisi sosiaalisen maailman simulaatio kaunokirjallisuuden avulla omiaan syventämään kuvaamme toisista ihmisistä ja heidän tilanteistaan, pitämään tunnekokemuksiemme kirjoa laajana. Tämä jos mikä palvelee sekä elossa olemisen kokemuksia että työssä jaksamista ja elämän monimerkityksellisyyden avautumista. Bloomin mainitsema tervehdyttävyys on siten yksi erityinen syy, miksi lääkärin on aiheellista lukea kaunokirjallisuutta. Aikana, jolloin kaiken sellaisen merkitys, joka ei läheisesti tai viime kädessä johda johonkin muuhun, on uhattuna, kirjallisuus voi muistuttaa leikin, kuvittelemisen tärkeydestä. Tässä mielessä kuvitteleminen muistuttaa meitä toisten ja itsemme olemassa olosta.

Moderni aikamme painottaa kielellisyyttä ja kielellä esitettyjä formaalisia väittämiä ikään kuin merkitys olisi vain kielellinen tai kielellisesti käsiteltävä asia. Kognitiotieteilijä Mark Johnson esittää, että kaikki ymmärtäminen, selittäminen ja merkitys on viime kädessä esteettistä eli aistillista ja ruumiillista. Tunnekokemukset ovat ruumiillisia tiloja, jotka nuotittavat ja rytmittävät päivittäisiä kokemuksiamme. Merkitykset syntyvät jatkuvassa ruumiillisessa vuorovaikutuksessa fyysisen ja sosiaalisen ympäristömme kanssa. Kaiken taiteen voikin nähdä inhimillisen merkityksen etsimisen kulminaatiopisteenä.

Kirjallisuus, empatia ja etiikka

Eräissä lääketieteellisissä tiedekunnissa kirjallisuutta on alettu käyttää lääketieteen opetuksen apuna rikastuttamaan kasvavan lääkärin eettistä koulutusta, edistämään lääkärin työhön oleellisesti liittyvän epävarmuuden sietämistä ja luomaan perustaa potilaan myötäelävälle huomioimiselle. Kaunokirjallisuutta voidaan tässä yhteydessä käyttää syventämään käsityksiä sairauden luonteesta ihmisen elämässä kirjallisuudessa esiintyvien kuvausten avulla. Lääkäri voi kirjallisuuden avulla laajentaa näkökulmaansa, ymmärtää paremmin omaa rooliaan potilaan elämässä ja potilaan omia käsityksiä sairaudesta. Potilas tarvitsee lääkäriä, joka tuntee sairaudet ja osaa hoitaa niitä sekä osaa kulkea yhdessä potilaan kanssa sairauden ajan.

Potilaan auttaminen edellyttää kykyä tunnistaa ja myötäelää hänen ahdingossaan. Charon (9) määrittelee empatiakyvyn, luotettavuuden ja ymmärryskyvyn osaksi lääkärille välttämätöntä narratiivista pätevyyttä. Kyse ei ole pelkästään lääkärintyön kasvojen kohotuksesta tai jonkinlaisesta koruompelukseen verrattavissa olevasta vaan potilaan asianmukaiselle hoidolle välttämättömästä taidosta. Ilman narratiivista pätevyyttä, jonka voisi suomentaa kyvyksi kohdata kokemuksia, ei lääkäri välttämättä saa käyttöönsä tietoja, jotka ovat oikein kohdistuvien hoitopäätösten edellytys. Lääkärin ja potilaan välillä syntyy monenlaisia kohtaamispintoja, joiden merkitys syntyy yhteistyönä aivan kuten tarinoidenkin merkitys syntyy kertojan ja lukijan välitilassa ja on jotain, joka on vain puoliksi tarinankertojan tekemää. Lääkäri ei kykene määräämään näiden tilanteiden merkitystä, mutta hän voi seurata sitä, mitä nämä tilanteet potilaalle ovat. Tilanteissa elämisen merkitys korostuu etenkin pitkäaikaisten ja elämää uhkaavien sairauksien kohdalla. Lääkärillä ei voi olla vastauksia kaikkiin potilaan kysymyksiin, mutta hänellä tulee olla rohkeutta kohdata potilas aidosti, olla todistajana potilaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille ja kyetä välittämään myötätuntoa.

Lääkärin työ sisältää paljon epäsuoria kuormittavia tapahtumia hänen joutuessaan todistamaan lähimmäistensä kärsimystä. Tämän aito todistaminen on toisen kokemuksen näkemistä ja tuntemista eikä todistaminen tarkoita tässä vain asioiden ja tapahtumien ulkoista kuulemista tai tapahtumista tietämistä vaan se kattaa myös kosketuksen sellaisen ihmisen elämään, joka on kokemuksestaan järkkynyt oli kyse lähiomaisen äkillisestä menetyksestä, sairastumisesta tai onnettomuudesta. Lääkäri joutuu käyttämään mielikuvitustaan saadakseen potilaan kokemukseen yhteyden ja edistääkseen hänen toipumistaan. Koska eläytyminen ja kuvitteleminen on kuormittavaa, on lääkärillä myös aito vaara turvautua liiallisesti kokemustensa tukahduttamiseen.

Emme tiedä tutkimustiedon pohjalta kovin paljoa siitä, miten lääketieteen kulttuuriin kasvaminen vaikuttaa lääkärin narratiiviseen pätevyyteen. Kaikilta osin vaikutus ei näytä olevan suotuisa, sillä empaattisuuden on havaittu vähentyvän opintojen aikana ja jäävän pudotuksen jälkeiselle tasolle kolmannen vuosikurssin aikana. Tämä muutos tapahtuu juuri, kun ollaan kliinisten opintojen alussa. Idealismin katoamista ja tietyn kyynisyyden kasvua on pidetty pitkään osana lääketieteen opiskelijoiden ammattirooliin sopeutumisprosessia. Tätä on jopa kuvattu yhteisölliseksi amnesiaksi, jossa opiskelijat tahattomasti unohtavat Hippokrateen valan. Sen sijaan että kysyisimme, onko kirjallisuudesta hyötyä lääkärille, olisiko aiheellisempaa kysyä, onko lääkärillä eettisesti varaa välttää kirjallisuuden lukemista – tai muulla tavoin laiminlyödä esteettistä itsehoitoansa?