Kuva porttina hengelliseen kokemukseen

Hengellisestä kokemuksesta ei ole välineeksi

"Loppujen lopuksi elämä eletään muutaman kokemuksen varassa" (Kaj Kalin). Vaikka sanoilla ei – siis – olekaan oikeita merkitystä, voi olla hyödyllistä käyttää suomen ilmaisuvarastoa hyväkseen ja tehdä ero yhtäältä tilapäisempien ja pinnallisempien elämysten ja toisaalta sellaisten kokemusten välillä, jotka eivät jätä ihmistä sikseen. "Kun koemme, siirrymme kokemuksen myötä ja kokemus mukanamme uudelle alueelle elämässämme, ja elämämme tässä maailmassa saa uuden muodon" (Bernhard Welte).

Jos kysymyksessä on hengellinen kokemus, kysymys on tavalla tai toisella siitä, että todellisuus jäsentyy sillä tavoin toisin, että sen koetaan laajenneen tai avautuneen. Ainakin se nähdään olennaisesti toisesta näkökulmasta tai siinä koetaan kohdatun jotakin sellaista, joka ylittää tai murtaa tavanomaisen rajat.

Toisin kuin ehkä elämys tällainen kokemus ei ole tuotettavissa. Sille ei myöskään ole – kokijan kannalta – tyypillistä mikään erityinen ylevyys tai kauneus tai välitön mielihyvä. Se on luultavasti ikään kun vastapäisempää kuin mihin pelkää henkisyys yltää; se merkitsee usein luopumista omasta mukavuudesta ja hyvästä ilman mitään lupausta korvauksesta tai toivoa palkinnosta.

Elämää uusjäsentävän hengellisen kokemuksen perustavanlaatuisin paikka on ihmisten kohtaamisissa; "syvimmiltään ihminen tietää, ettei rakastavan katseen ja veljellisesti auttavan ja ehkä pelastavan käden kallisarvoisuus tule koskaan katoamaan". Tämänkin toteaa Welte, mutta muitakin todistajia voitaisiin aitioon marssittaa. Hengellistä kokemusta luonnehtii niin muodoin kaksi tekijää. Se näyttää maailman epätavanomaisen rakkauspainotteisesta näkökulmasta siinä määrin vastaansanomattomasti, ettei paluuta entiseen ole. Se ei ole hallittavissa eikä sen miellyttävyydestä ole mitään takuuta.

Hengellinen kokemus on sikäli tervehenkinen, että se osoittaa realiteetteja ja kiinnittää niihin. Se on omiaan eheyttämään tajuntaa, kirkastamaan minäkuvaa ja vahvistamaan perusluottamusta. Lääke voi tehokkaan lääkkeen perinteiseen tapaan kuitenkin olla pahanmakuista. Mieli voi leikkauksen jäljiltä särkeä.

Uskonnollisessa kuvituksessa on paljon tylsää

Suuret määrät uskonnollisia kuvia ovat hengelliselle kokemukselle vieraita ja jopa hylkivät sitä. Ne eivät osoita mitään, mikä ilman niitä ei olisi tiedossa. Ne eivät avaa mitään eivätkä anna mitään uutta. Ne ovat pelkkää kuvitusta eikä kuvitus jaksa kokemuksia tuottaa.

Pelkästään Turun arkkihiippakunnan kirkoissa on toista tusinaa kirkastusvuoriaiheista alttaritaulua laimean kiiltokuvamaalauksen kulta-ajalta toista sataa vuotta sitten. Vaikka aihetta sinänsä voisikin pitää tärkeänä – uuden liiton kirkastusvuori haastaa ja korvaa vanhan liiton Siinain – se on epäilemättä valittu muista syistä. Kirkastusvuoritaulu on veretön, ylevä ja sisäsiisti koko perheen viihtymiselementti. Parhaimmillaan joku noista kuvista voi olla leppeästi kaunis, mutta suurin osa on unnuttavia ja ikävystyttäviä. Tuomiokirkossakin sellainen on, puolivillainen ja mitäänsanomaton.

Ludwig Wittgenstein yhtyy Søren Kierkegaardin ajatukseen, että usko on intohimoa ja jatkaa, että uskonnollinen usko on intohimoista ratkaisuntekoa tietystä viitejärjestelmästä. Uskonnollisen kuvituksen ongelma on juuri intohimottomuus ja sitä myöten itse asiassa hengellisyyden puute: "intohimoiseen ratkaisuntekoon viitejärjestelmästä" sisältyy väistämättä sellaisen kohdatuksi ja puhutelluksi tulemisen mahdollisuus, että tästedes elää ja on toisin kuin ennen. Uskonnollinen kuvitus puolestaan ei yllätä, ei muuta eikä mitään muutakaan. Pahimmillaan tylsistyttää.

Nollakuvia on kahdenlaisia. Yhdet ovat jo alkujaan pehmeitä ja uskonnollisiksi kulutushyödykkeiksi alistuvia. Malliesimerkki – ja tänä keväänä myös postimerkki - on oolantilaisjuurisen Warner Sallmanin kesy-Jeesus. Toiset taas ovat "kuluneet katsomisesta loppuun", niin kuin Rintala mainitussa kirjassaan sanoo. Niin on varmaan käynyt Albrecht Dürerin rukoileville käsille, ehkä jopa Leonardo da Vincin pyhälle ehtoolliselle. Tästä syystä olen itse mustasukkaisen haluton nimeämään kaikkein vaikuttavimpia kuvia: älkää kuluttako niitä.

Kuvan katsoma kokee sisäelimillään

Kuvia, joita ei ole katsottu puhki, on kosolti. Sellaisia, jotka kertovat "intohimoisesta ratkaisunteosta viitejärjestelmästä": ne ovat aiheeltaan viitejärjestelmän mukaisia – uskonnollisia - ja otteeltaan luovia ja hehkuvia tai hallittuja ja voimakkaita. Kuva sinänsä ei kuitenkaan voi olla mikään hengellinen kokemus, vaan hengellinen kokemus syntyy jos on syntyäkseen kuvan ja katsojan suhteessa. Kuvakulmia ja näkökulmia on monia.

Alttaritaulu on kulttikuva – kuva, jonka edessä rukoillaan. "Kuvia katsoessa emme ole katselijoita vaan niitä joita katsotaan", sanoo Rintala Isenheimin hovin herran suulla. Kuva ei ole niinkään ikkuna täältä tuonne vaan tuolta tänne, katsoja tulee ennemminkin nähdyksi kuin suoranaisesti näkee. Vaikka ikoni onkin tämänkaltaisen näkökulman vaihtumisen ja vuorovaikutuksellisen näkemisen arkkityyppi, myös länsimainen taide voi asemoida katsojansa samoin. Silloin lähestytään kontemplaatiota, sellaista katselun tapaa, johon meditaatio voi valmistaa, mutta jota viime kädessä ei voi tuottaa. Se on vain-saatua. Se ei ole väline eikä sitä voi ottaa haltuun; siksi ei mene harhaan, jos puhuu 'pyhästä kuvasta'. Kun hengellisen kokemuksen aiemmin todettiin syntyvän nimenomaan vuorovaikutussuhteissa, niistähän tässäkin katseiden vaihdossa on kysymys.

Tarpeetonta toistaa, että huomattava osa alttaritauluista ei selviä tehtävästään. Niiden ikkunat ovat kiinni eikä niiden edessä tule mieleenkään rukoilla. Sekä alttaritauluja että vanhojen kirkkojen runsaita seinämaalauksia on kyllä luonnehdittu myös opetusmateriaaliksi, "köyhien Raamatuksi", joka valistaa kirjattomia. Miksei vähän niinkin, mutta keskiaikaisessa kivikirkossa seurakuntalainen oli ja on poisnukkuneiden pyhien keskellä ja voittaneen Jumalan kansan seassa. Ei siinä opeteta historiaa aivoille, vaan koetaan yhteyttä viskeraalisesti ja jäsennytään uudelleen luita ja ytimiä myöten.

Alttarikuvan katsominen saattaa tuntua liian ennalta määritellyltä aikana, jonka muotihokema on spiritual, not religious. Voi hyvinkin käydä niin, että hengellisen kokemuksen avaa kuva, jonka edessä rukoileminen tuntuisi oudolta, mutta joka sen sijaan ehdottaa katsomista tietystä näkökulmasta. Keskiajan ja renessanssin taitteessa maalaustaiteen tematiikka oli paljolti vanhaa, mutta tekniikkaa ja suhtautuminen uutta, itse koeteltua ja koettua. Italian quattrocento, ainakin Bellinit ja Andrea Mantegna, kutsuu kuuntelemaan sisintä ja katselemaan peruskertomuksia. Samaa aikojen murrosta edustaa ehkä vielä kirkkaammin flaamilaisen taiteen parhaimmisto van Eyckeistä Rogier van der Weydeniin ja tämän oppilaisiin: uskonnollinen auktoriteetti ja sanelu on poissa, henkilökohtainen omistautuminen ja seesteisyys sitä vastoin tarjoutuu katsojankin todellisuudeksi.

Kun kuvatun katse kääntyy, näkökulma vääntyy

Uskon kohteen – luterilaisuudessakin nykyään yhä useammin 'uskon salaisuudeksi' luonnehditun – katsoja voi kuitenkin olla myös mukana kuvassa. Kuten Tuija Tuhkanen on todennut, varhaisin malli on pieni mysteeriä palvova ja sivulta päin kuvattu hahmo, jolla ei ole persoonallisia piirteitä. Lienee niillä rajoilla, onko tällaisen kuvan edessä luontevaa rukoilla: käyttäytyä samalla tavoin kuin siihen ikään kuin lisätty mallisuorittaja. Ehkäpä hyvinkin.

Myöhemmin kuvien lisähenkilöt, useimmiten lahjoittajat tai toimeksiantajat, kääntyvät puolittain tai enemmänkin nykyistä katsojaa kohti. Juuri silloin korostuu kutsu katsoa samaa ja samoin: etenkin nuo alankomaalaisen varhaisrenessanssin mestarit näyttävät hengellisen kokemuksen muuttamia ihmisiä, jotka selvästikin ovat päässeet näkemään toisin silmin. Samalla jatkumolla on Margareta Capsian 1700-luvun lopulla maalaama Säkylän kirkon alttaritaulu, jossa viimeisen ehtoollisen etualalla ja pöydän molemmilla puolilla ovat kirkkoherra Laihiander ja kappalainen Fonselius. Voihan heidän tulkita esittelevän varakkuuttaan taulun mahdollisina rahoittajina tai suurta hurskauttaan – "pieni aika käsittää kaikki muut ajat väärin omalla rumalla tavallaan" (Wittgenstein). Kuitenkin kysymys on kutsusta, papinkin roolin ylittävästä ja suhteellistavasta viittaamisesta kaikkien ihmisten kaipuun hoitamisen suuntaan.

Sittemminhän henkilöt kääntyvät yhä enemmän kohti ja uskonkohteet katoavat. Seuraavilla vuosisadoilla on siirrytty muotokuviin eikä pappienkaan kohdalla enää hevin näe merkkejä "intohimoisesta ratkaisunteosta viitejärjestelmästä". Mutta niinpä myös kuvattavien silmät katsovat vain tälle puolen ja harvoin antavat vihjettä siitä, että niillä edes joskus olisi katseltu toisesta näkökulmasta.

Uskon valossa hengellisyyttä on vaikka missä

Kun aikoinaan ajateltiin, että kaunis on kaunista kauneuttaan, nyt suositaan tulkintaa, että kauneus on katsojan silmissä. Vastaavasti uskonnollinen tematiikka ei tee taiteesta hengellistä – eikä etenkään aikana, joka on taipuvainen tekemään eron välille religious ja spiritual. Hengellisyys voi olla ennen muuta katsojan mielessä (taaskin siinä viitejärjestelmässä, johon mieli intohimoisesti liittyy); teologia puhuu käsiteparista uskon valo ja uskon kohde.

Edellä on keskusteltu sellaisista kuvista, joissa on kysymys tunnistettavasta kristillisestä uskonkohteesta. Jos painopiste onkin uskonvalon puolella, hengellisen kokemuksen kuvia on mahdoton määritellä tai rajata: uskonkin valo taittuu moniväriseksi itse kunkin luonteen, henkilöhistorian ja elämäntilanteen mukaan. Tämä pätee myös silloin, kun "hengellisen" suhteen pysytellään kristillisen sisäpuolella, niin kuin itse näen perustelluksi pysyä. Kristillisen uskon valossa mitä moninaisimpien kuvien luontainen kaksiulotteisuus avautuu tai häivähtää syvyysulottuvuuden suuntaan. Valokuvienkin.

Tällöin myös tekijän alkuperäinen intentio suhteellistuu. Flaamilaiset mestarit epäilemättä maalasivat hengellisiä kuvia prosessissa, jonka osuvin kuvaus saattaa olla rukous. Joku joka ei ole religious eikä spiritual, saattaa katsoa heidän taulujaan pelkästään tyypillisinä aikakausituotoksina. Mutta kun teoksen tulkinta ja kokeminen ei koskaan ole tekijän omistuksessa eikä määräysvallassa, nyt tapahtuu paljon myös toisin päin. Otan oikeudekseni ottaa Otto Mäkilän, Anselm Kieferin ja René Magritten hengellisen kokemuksen piiriin keltään mitään kysymättä. Ja monen muun.

Hengelliselle kokemukselle on uskonnollistakin tilaa

Vaikka olenkin taipuvainen suosimaan kuvaa, se ei ole hengellisen kokemuksen mahdollistajana yksin. Kaikki sanat eivät suinkaan ole määritteleviä asiatekstin osasia, sanankäyttö ei ole tyypillisesti sellaista kuin lääkepakkausten sisällä olevissa silkkipapereissa. Suuri osa tuosta edellä moneen kertaan vatkatusta "viitekehyksestä" on kertomuksia ja kielikuvia, liikkumavaraa antavaa näyttämistä ja dialogista puhuttelua. Vielä selvemmin aidon ja oman hengellisen kokemuksen mahdollisuus näyttäytyy musiikissa – silloinkin, kun siihen liittyvät tulkintaa ja kokemista ohjaavat sanat.

Oman aikamme uskonnollinen ja hengelliselle kokemukselle avaava kuva saattaisi olla sellainen, jonka viittaussuhde on yhtä aikaa väljä ja selvä. Ehkä sellainen kuvien sarja on Vantaan Hämeenkylän kirkossa. Silja Rantanen on poistanut Fra Angelicon tauluista kaikki ihmishahmot ja jättänyt jäljelle vain taustat. Kun puhdistumista perinteisesti kuvataan ihmisen hengellisen tien ensimmäiseksi askeleeksi, pelkistäminen... Oi!