Iskelmän ja työn monisäikeinen suhde

"Herrat Helsingissä laman alla nyyhkii,

minä teen sen minkä aikamies vain voi…"

Suomalainen iskelmä on syntynyt 1920-ja 30-luvulla alun perin schlageriksi, iskusäveleksi, jonka tarkoituksena on irrottaa ihminen arjesta, viedä hänet huumorin, satumaisten visioiden ja unelmien maailmaan. Se on tullessaan korvannut meille karnevaalin – tilanteen, jossa muutumme ikään kuin toisiksi ihmisiksi omien haaveittemme keskellä.

Savotan laiskin jätkä on Toivo Kärjen ja Reino Helismaan kirjoittama iskelmä 1950-luvun alusta, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen ajalta. Sadattuhannet miehet, useimmat rintamalta kotiutetut, paiskivat töitä tukkisavotoilla. Ralli kertoo laiskimuksesta, joka vain makaa ja lihoo mitä ankarimmin muut rehkivät. "Työ jos herkkua oisi, herrat köyhille ei sitä soisi!" Näin iskelmä saattaa käsitellä aihettaan joko vakavasti, surullisesti tai pilke silmäkulmassa.

Suomalaisten eri sukupolvet ovat muistaneet monet lapsuudessaan ja nuoruudessaan oppimansa laulut koko ikänsä, aina 1920-luvulta 2000-luvulle. Kulkurin valssi, Itämaista rakkautta, Elämää juoksuhaudoissa, Kaunis Veera, Kultainen nuoruus, Marilyn, Rentun ruusu, Satulinna ovat meille kaikille tuttuja. Niiden kuuleminen tai laulaminen saa posket punoittamaan. Lauluja on myös tutkittu ja todettu niiden säilyvän jopa dementoituneen ihmisen mielessä koko hänen elämänsä ajan.

Nämä iskelmät kulkevat meidän mukanamme sukupolvesta toiseen ja antavat myös ulottuvuuden käyttää niitä kaikenikäisten musiikkiterapiassa, avaamassa mielen lukkoja ja koskettamassa sydämiä.

Suomalainen iskelmäkulttuuri on ainutlaatuinen sekoitus länttä ja itää. Sanat alkoivat vähitellen yhä enemmän personifioida suomalaista iskelmää ja sitoa sitä koskettavaksi kokonaisuudeksi.

Georg Malmsténin säveltämä ja laulama Särkynyt onni on hidas valssi vuodelta 1929, ja sitä pidetään ensimmäisenä suomalaisena iskelmänä. Samana, suuren gramofonikuumeen vuonna ilmestyivät ensimmäiset megahittimme Emma, Asfalttikukka ja Villiruusu.

Populaarimusiikki alkoi muuttua yhä monipuolisemmaksi, kun ensimmäiset lahjakkaat sanoittajat, sekä miehet että naiset, alkoivat tehdä työtänsä. 1930-luvun alun lama-aikana kupletit ja iskelmät lohduttivat kansalaisia ensimmäisen laman keskellä. Laskukaudelle annettiin iskelmien ja kuplettien avulla turpiin. Kansalaisia lohdutettiin uudella ja paremmalla ajalla.

"Tullaan, tullaan, toimehen me tullaan, / meillä on vitonen kahviin ja pullaan./Päivä se on vielä huomennakin/ jotta eletähän sitten vähän reilummin./ (Tullaan, tullaan, sanoittanut Tatu Pekkarinen 1934).

Tango toi tullessaan rohkean sensualismin, dramatiikkaan ja viiltävän kaipuun. Ruhtinaan viulu (1937) on suomalainen tango, joka kertoo sairaasta mustalaissoittajasta. Hän lepää sängyllä, ruhtinaalta saatu viulu rintansa päällä. Yhtäkkiä viulu särähtää omituisesti ja menee rikki, samalla koko ikänsä viulua vinguttanut taiteilija kuolee. Toinen suomalainen tango Valkea sisar (1934) kertoo omissa huolissaan liikkuvasta sairaanhoitajasta, joka kuitenkin jaksaa tehdä kaikkensa potilaittensa vuoksi.

Todellinen aikansa sankari oli purjelaivakauden merimies, maailman merien, eksoottisten ja kaukaisten maanosien kuvaaja, omien kokemustensa ylistäjä. Vanhimmat merimiesvalssit tunnetaan jo 1600-ja 1700-luvulta, ja nämä laulut tulivatkin heti osaksi 1910- ja 1920-luvun suomalaista tanssimusiikin perinnettä. Ne olivat tarinoiden ja tunnelmien välittämistä sille suurelle joukolle ihmisiä, joka joutui ikänsä olemaan paikoillaan. Näiden laulujen paradoksina oli myrskyissä ja tuulissa oleva ihminen, kuin lastu laineilla, joka oli aina satamaan päästessään janoinen ja täynnä lemmen tulta kuten J. Alfred Tannerin Kalle Aaltonen (1923). Toisaalta hänen kohtalonsa saattoi olla kuten Rafu Ramstedtin Rosvo-Roopen (1931), joka nöyrtyi lesken eessä ja joutui naimisiin. Aallokko kutsuu, Terveiset ulapalta, Suomen Joutsen ja Saariston Sirkka olivat Georg Malmsténin tulkitsemia valloittavia merimieslauluja; ne täydentyivät vielä sotavuosina A. Aimon laulamilla Meripojan preivillä (1942) ja valssilla Ilta skanssissa (1944). Dagmar Parmaksen sanoittama Vanhan merimies muistelee, Heijallerii, Kostervalssi ja Arvi Tikkalan tulkitsema Perämies Kallen valssi kertoivat sekä nuorista että vanhoista merimiehistä, jotka kaipasivat kotimaata ja sen uskollisia tyttöjä.

Nykyajan iskelmissä ovat rekkakuskit valloittaneet merimiesten paikat; Yölinjalla (1962), Rekkamies (1986), Hyvää huomenta Suomi (1976) ja monet muut laulut ovat ottaneet haltuunsa näiden yksinäisten kulkijoiden visiot. Ne liittyvät myös iskelmissä hehkuvaan kotimaan rakkauteen: "Uinuu Putaa, Konginkangas, Laukaa/ yössä kylät läpi jyrään, melkein nolottaa."

Populaarikulttuuri siirtyi suomalaiseen järvimaisemaan ja sisävesille lopullisesti toisen maailmansodan jälkeen. Tatu Pekkarisen sanoittama Kaunis Veera teki romanttiseksi merimaisemaksi ikioman Saimaamme. Harry Bergströmin säveltämä On lautalla pienoinen kahvila avasi 1950-ja 60-luvun Suomeen, sekä iskelmämusiikkiin että valkokankaalle, koko menneiden vuosikymmenien tukkilaisromantiikan. Toivo Kärjen Kaksi vanhaa tukkijätkää, Rovaniemen markkinoilla, Souvaripoikia, Tili tuli lauantaina ja Jätkän puheenvuoro nostivat sankareiksi aidot ja komeat tukkilaiset, lentojätkät, Lapin kullanhuuhtojat ja savottajätkät, joiden ei enää tarvinnut paljastua elokuvan tai laulun lopussa, kuten 1930-luvulla, varatuomareiksi, metsänhoitajiksi taikka kreiveiksi. He kaikki, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja Olavi Virta, olivat sankareita muutenkin.

Junat ja asemaromantiikkaa saivat sijansa myös suomalaisessa populaarimusiikissa. Lentävä kalakukko (1951) kertoo värikkäästä Kuopion junasta haitaria soittavine kondareineen ja matkustajineen. Savonmuan Hilima (1938) taas on ihastuttava junatuttavuus, joka ei tulekaan treffeille Kuopioon. Muhoksen Mimmi (1951) on tarina junamyyjästä, jota mielii joka päivä miesjoukko. "Oli hitsari-Heikki, rappari-Ranssu, muurari-Martsu, insinööri-Immu ja köyhä jarrumies. Viimeksi mainittu vie lopulta vie Mimmin.

Katulaulaja, Tuntematon lehdenjakaja, Pieni rahastajatyttö, Vanha kirjeenkantaja, Savotan Sanni, Kulkuri ja joutsen, Puuseppä, Postiljoonin poika, Ikkunaprinssi, Kulkurin kaiho, Helsingin heppu, Poliisi, Palkkasoturi, Myllärin Irene, Lautatarhan "primadonna", Oloneuvoksen unelma, Nina pikku ballerina, Jos sä konduktöörin nait ja monet muut laulut kertovat kaikki tuosta populaarimusiikin lohduttavimmasta aspektista, tavallisesta ihmisestä. 1970-ja 80-luvulla nousivat heidän rinnalleen Juha Vainion henkilöhahmot Pankinjohtajan vapaapäivä, Apteekkarin ovikello, bisnesmiehestä kertova Matkarakastaja, Vanha salakuljettaja Laitinen sekä Turistit Tuppukylään.

Jatsihullun Janatuisen tarinat kuten Juhannustanssit olivat jatkoa koko iskelmän historian ajan lauletuista taiteilijakohtaloista. Sellaisia ovat Toivo Kärjen tangot Köyhä laulaja ja Laulajan ystävä, Helena Eevan sanoittama Pelimannin penkillä ja Vili Vesterisen valssi Soittajan kaipuu.

Iskelmät ovat myös aina kuvanneet myös kulkurin, Ontuvan Erikssonin ja köyhän sotaveteraanin (Vippaa mulle viitonen) olemassaoloa työn kaltaisena olotilana. Työ on elämänmuoto, etäinen tai kaukainen, mutta sitä varten ei eletä, vaan odotetaan onnea, rakkautta ja yhdessäoloa.

Suomalaisesta populaarimusiikista on sanottu, että sen voi jokainen tuntea omakseen, niin työtön kuin toimitusjohtajakin. Se häivyttää ikä- ja sosiaaliset erot. Mies ja nainen ovat vihdoinkin omana itsenään: ajattelevina ja tuntevina olentoina, joiden askeleet sopivat kuin tanssilattialla ikään.

Suomalaisen iskelmän kieli syntyi sota-aika, jolloin oli voimassa tanssikielto ja sensuuri. Suomalaiseen iskelmään tulivat pysyvästi sellaiset sanat kuin sielu, suru, sydän, kaipuu ja kyyneleet. Iskelmissä ei ole näkynyt näihin päiviin mennessä kännyköitä tai sähköistä elektroniikkaa. Puhelin ja radio ovat viimeiset uutuudet, joista on laulettu 1920-luvulta lähtien. Tämä voi olla pettymys jollekin, mutta valtava lohdutus suurimmalle osalle ihmisiä. Iskelmä on Suomessa edelleen sydämen ääni.